Oh and no-one seems to know exactly where it is

Mä olen onnistunut sukkeroimaan itseni johonkin älyttömään masennus-itseinho-sisäinen raivo-ahdistustilaan. Näin käy aina, kun olisi tiedossa jotain tosi kivaa. Tämä on niin fucked up, että tälle tuskin on edes psykiatrista määritelmää (tosin eräs nimeltämainitsematon ex-duunikaveri kutsui omaansa bileitä edeltäväksi masennukseksi, joka liittyy siihen, että kun on jotain viikko- tai kuukausitolkulla innolla odottanut, bileiden tullessa kaikki into on loppuun kulutettu ja tuntuu, kuin ne bileet olisi käynyt jo neljään kertaan läpi. Toisin sanottuna: minulla on siis kankkunen ennen viinanjuomista (hmmm, ja ilmaiseksi!).)

Joten missasin eiliset babyshowerit ja menin nukkumaan, öö, hmm, no joskus vitun viideltä päivällä. Olen ilmeisesti ehkä hieman epäsuosiossa, mitä ei takuulla paranna se hetki, kun eilisen vauvajuhlan järkkääjät tänään tapaavat "koodinimi Lavean" isäntäväen, jotka ovat minulle myöskin näreissään, ja alkavat vaihtaa mielipiteitä mun mahdottomuudesta (en ees ole!). Argh. Olisivat edes vihaisia, mutta sitä mä en kestä kun ne ymmärtää. (Teiniangtista on vaikea päästää irti kun siitä kerran on taiteenlajin tehnyt.) No, päivä ei ollut ollut mitä parhain muutenkaan, mihin olivat 50/50 syyllisinä opinnäytetyö ja Lilyn sakot, jotka toimivat vähän samaan tapaan kuin se kuuluisa perhonen, joka räpyttää siipiään toisella puolella maapalloa (ne siis levittivät vitutuksen ilosanomaa).

Tänään olisi pöytävaraus kuudelta ja kaikki frendit koolla ja viini halpaa, joten olen koko päivän yrittänyt kääntää päätäni, mutta: musta tuntuu, että mä en mene. Perkeleen perhana. Samperin samperi. Ärgh.

Tilanne oli jo jossain vaiheessa niin paha, että jouduin ottamaan järeät aseet käyttööni: vanhan nostalgiamusan ja uuden musan, jonka joku muu on tehnyt nostalgisoidessaan samoja aikoja kuin minä. Sillä nostalgiasta meidän porukkamme tapaamisissa on minusta nykyään kyse; ei me olla sitä mitä joskus oltiin, mutta sitä on kiva muistella ja hauskaa on silti. (Jotkut voisivat tietenkin olla sitä mieltä, että nyt elämä on vakiduuneineen, asuntolainoineen ja lapsilisineen vasta alkanut, mutta mun on jotenkin vaikea tätä ymmärtää. Enhän mä ole edes käynyt joka mantereella vielä!) Tosin viime aikoina, jos jatkoille asti on edes päästy, keskustelut ovat siirtyneet rivouksien syvällisestä analysoinnista verovähennyksiin, palkankorotuksiin ja markkinaosuuksiin, joten "hauskakin" alkaa olla suhteellinen käsite, kun ennen se oli, niin, kovin suhteeton. Suunnaton. Eikä siinä mitään, mutta jos tänään lähden mihinkään, aion sen kysyä: näkivätkö kaikki muut itsensä viettämässä tätä elämää ja käymässä näitä keskusteluja jo vuonna 2000, vai olenko minä ainoa, joka ei nähnyt, eikä nää vieläkään?

(Tästä tuleekin mieleeni nuoruuden idolini Elizabeth Wurtzel - mikä voisikaan olla mahtavanpaa kuin olla depressiossa, jee, tätähän on pakko fanittaa! (Jos mä olisin nyt nuori, mä olisin vahvasti EMO: kaikki, mitä mä ihailin, oli joko kuollut, kuolemaisillaan tai halusi kuolla.) Nyt, sen vähän aikuisenpana kirjoittamat kirjat ovat kertoneet kaunista tarinaa siitä, mitä käy, kun ei suostu hyväksymään sitä, että aika menee eteenpäin: tsekatkaapa huvikseen "Bitch", joka on niin puiseva, että jopa minä, maailman viattomin teini-ikäinen ymmärsin, että se on kirjoitettu jonkin stimuloivan mutta tylsyttävän aineen vaikutuksen alaisena, sekä sitä seuraava "More, Now, Again", joka kertoo siitä, mitä Lissu "Bitchin" aikaan puuhaili....enivei, pointtini on se, että senkin oli vaikea hyväksyä sitä, että yhtäkkiä ei enää asuttukaan porukalla, hengattu yhdessä ja nautittu vapaudesta, vaan muut valitsivat vastuun (yök). Joten se päätti alkaa vetämään sen Ritalinit nenään, että sillä olisi edes jotakin kirjoitettavaa.) (Ai niin, nykyään se lukee Harvardissa lakia, toim. huom.)

No, täytyy toivoa, että tästä illasta kuitenkin yltyisi kunnon vanhanajan bakkanaalit: "Niin paljon mukavia, pahoja asioita tehdään."

Eli olen siis plärännyt läpi levylaatikkoja ja katsellut YouTubesta videoita ja tuntenut haikeutta (turhin tunne ikinä, ikinä, semmoinen humanistitunne oikein, hirveetä emoilua, tekis mieli mäiskiä itseään pitkin seiniä tästä hyvästä). Siinä ohessa huomasin, että vaikken ole ikinä perustanut Nightwishistä pätkääkään, Tarjan aikaan ne tekivät kyllä kovasti jylhää musiikkia. Harkitsin jopa, että olisin tilannut jonkin niistä levyistä, mutta onneksi CDON oli tiltissä, etten tilannut itseäni (taas) konkurssiin (voisikohan sinne pyytää semmoista tilausestoa niinkuin jotkut peliriippuvaiset pyytävät porttikieltoa RAY:n pelisaleihin?). Tosin ne väittävät, että mulle tuli jo eilen niiltä paketti Chicks on Speediä. Ei muuten tullut, CDON. Ja koska ei tullut, en jaksa siivota kämppää. Se on teidän vika. Niinkuin kaikki mun maailmassa on tänään jonkun muun vika, koska niin se meillä teineillä on. Sä pilaat mun elämän.

Huomasin myös, että mun toisen teini-ajan lempparin Dubstarin (oi, ne ripset!) Sarah Blackwood on nyt uudesssa, hypetetyssä kokoonpanossa nimeltä Client -> innolla tarkistamaan -> ihan paskaa. No, taas yksi levy vähemmän ostaa, huokaa lompakkona toimiva tasku.

Mä jatkoin myös tänään Grispi-keksien viitoittamalla tiellä uusien elintarvikkeiden kokeilua, tänään vuorossa Bahi-mehu nimeltä Exotico, jonka valitsin siksi, että minusta oli suorastaan kansalaisvelvollisuus kokeilla, miten Rooibos-teestä (lempiteestäni, toim. huom., koska Naisten Etsivätoimisto Nro. 1:n perustaja Mma Ramotshwe juo sitä), granaattiomenasta ja vaniljasta saa hyvää mehua. Vastaus: ei mitenkään, ei siitä saa. Yök. Mutta maksoin siitä 2,20, joten aion vetää sen sisältämät vitamiinit napaani vaikka se irtoaisi inhosta.

Toinen tuote, johon olen arasti jo tutustunut viime viikonloppuna kankkusaamiaisella, ovat Haribon innovatiiviset Yogi-Frutti-karkit. Mähän en juuri pidä karkeista, vaan siis SUKLAASTA, mutta nämä ovat oikein ihana tuttavuus: ne ovat hedelmäkarkkeja, joiden sisällä on ihanaa raikasta jogurttimössöä. Nami.

Eli viisikymmentäprosenttisen onnistunut tutkimus, sataprosenttisen lapsellinen ja epäkypsä päivä. Kettu kuittaa.