"Sä näytät siltä, ettei sun pitäisi olla ratissa." -Joo, mä näytän siltä, että mun pitäisi olla zombie-leffassa

Tänään päätin piristyä. Oikeastaan piristyin ja aloin voida paremmin, kun feidasin erään homman, jota en kerro, mutta syy sille oli oikeasti olemassa. Nyt olen imuroinut kämpän, pessyt lattiat, tampannut mattoja kakkosnelosella, koska mulla ei ole mattopiiskaa sekä pyyhkinyt pölyjä. Tässä urakassa erityisen hyviä merkkejä olivat se, etten purskahtanut spontaaniin itkuun, kun pudotin maton parvekkeelta puistellessani sitä, ja se, että minua sattui kun jätin sormesta nahat vatsalihaspenkin väliin. Tunnen jo jotain, mutten pelkkiä negatiivisia tunteita. Jos minulla olisi terapeutti, hänen täytyisi olla ylpeä. Aion vielä vaihtaa aivan iskemättömät eli bränikät lakanat petiin, jotta voin sitten niihin köllähtää uurastettuani hevostelun parissa illan.

Olin hyvin hämmästynyt itsestäni, etten eilen oikeastaan ollenkaan innostunut siitä, että todella ostettiin lennot ja varattiin huoneistohostelli Barcelonaan. Siis että se matka on varma, se tapahtuu, saatiin juuri se asunto, mikä haluttiin; lennot olivat halvat, mutta lähtevät iltapäivällä eivätkä kuudelta aamulla, ja lisäksi ollaan reissussa maanantaista sunnuntaihin, koska viikonloppuna on oltava kaksi yötä vähintään hostellin sääntöjen mukaan. Oikein nolottaa, pakko yrittää vähän innostua, mutta toisaalta epäilen, että innottomuus johtuu myös siitä, ettei Pörri ole täällä fiilistelemässä kanssani. Matkan pointti on mennä sinne yhdessä, ja siksi fiilistely ei tunnu ihan sopivalle yksin. Myös matka jonnekin Alankomaiden suuntaan toteutuu, vaikka siellä oli sählätty laskun kanssa, mutta hyvin omaksumaani huutotyyliin tehty puhelu keskisormi pystyssä tuotti tulosta, ja kaikki on edelleen go. (Kun pienen g-kirjaimen kursivoi, muuttuu sen ulkonäkö aikalailla, koittakaa vaikka itse. Maagista, sanoisin.)

Kaiken näköisissä haastatteluissa kysytään usein sitä, mitä ihmiset pelkäävät eniten. Kauhean usein ihmiset vastaavat sitä, että jää lopulta yksin. En tiedä, onko mulla joku naiivi ajattelumalli jäänyt jumiin tässä kohtaa, mutta itse koen niin, että voisin vanhana ja tylsänä ehkä jopa mieluustikin ympäröidä itseni koiranpennuilla ja olla onnellinen. Ainakin Punkin kanssa olen päiväkausia kauhean onnellinen, se tuntuu toisinaan pitävän mun mielestä parempaa huolta kuin kukaan ikinä.

EDIT: On todella turhauttavaa, kun kesken parhaimman rättikädessäriehumisfiilistelyn aikana alkaa tulla verta nenästä, eikä se lopu. Masennuin hiukan takaisin, vaikka tiedän, että tämä johtuu vaan siitä, että mun on nautittava joka kevät rautakuuri, ettei näin käy. Sinänsä se on ihan mukavaa, sillä se nestemäinen rautamehu on mielestäni vilpittömästi hyvänmakuista; lääkäriäitini sanoi, että olen ainoa ihminen ikinä, jonka hän oon kuullut sanovan niin monikymmenvuotisen uransa aikana. Nirsoilla tuleekin verta nenästä, turha sitten valittaa niin.