Voi saatana. Mielestäni maailman säännöistä yksi tärkeimpiä pitäisi olla se, ettei mitään reittejä koskaan saisi muuttaa. Ei tukkia autoteitä eikä laittaa etenkään julkisia kulkuneuvoja menemään eri kautta kuin normaalisti. Tämä siitä syystä että esimerkiksi allekirjoittanut koki tänään pelkoa ja inhoa ajellessaan miten sattuu kolmosen ratikan reitin muututtua.
Unipöpperöisenä, väsyneen tuntuisena ja etenkin näköisenä sankarittarenne astui raitiovaunuun liian laiskana kävelemään ja pahaa aavistamatta. En kiinnittänyt juurikaan huomiota siihen, että spåra kääntyi väärään suuntaan, vaan luotin siihen, mitä autokoulun taulussakin luvattiin; "asioilla on taipumus järjestyä". Ehkä seuraava pysäkki onkin oikea, ehkä on mahdollista, ettei pysäkit tulekaan eteen loogisessa järjestyksessä. Oikeastaan tärkeintä oli, etten olisi joutunut nousemaan, koska palelin, ja spårassa oli lämmin. Tietenkin tämä päättyi siihen, että jouduin ampumaan ulos jossain aivan randompysäkillä, ja jatkamaan siitä randomraitiotievaunulla, joka ei johtanut mihinkään parempaan suuntaan. Pettyneenä itseeni ja maailmaan teputin kylmissäni ja nöyrtyneenä kohti duunia, vaikka juuri sitä olin alunperin vältellyt. Sain myöhästyttyä töistä suunnilleen parikymmentä minuuttia, mikä on henkilökohtainen ennätykseni. Kiitos kolmonen, että autoit mut tällaiseen suoritukseen, ilman sinua se ei koskaan olisi ollut mahdollista.
tiistai 31. maaliskuuta 2009
sunnuntai 29. maaliskuuta 2009
So fresh and clean
Miehet ja siivoaminen on aika usein huono yhdistelmä. Miesten mielestä sotku on siivoamisen arvoinen suunnilleen kahden kuukauden päästä siitä, kun itse olen jo tullut hulluksi siivosta ja lääväisyydestä, vaikken edes ole kovin siisti ihminen. Miehiä myös häiritsevät eniten irrelevantit jutut; tuolien selkänojilla roikkuvat vaatteet ja jokapaikassa olevat kynsilakkapullot, vaikka ne eivät totisesti ole oikeaa sotkua. Oikeaa sotkua ovat pöly, koirankarvat, roskat ja pyyhkimättömät pinnat.
Miehiä on vaikea saada siivoamaan, ja luulen, että kun ne lopulta saa siihen puijatuksi, käyttävät ne kaikki samaa taktiikkaa: ne koittavat tehdä sen sen verran huonosti, ettei niitä pyydettäisi tekemään sitä uudelleen. Tähän auttaa vain se, että vuolaasti kehuu ja on kiitollinen päin vittua tehdystä hommasta, saa siten miehen tekemään sen uudelleen ja kehittymään joka kerta vähän paremmaksi. Syöpäkin kehittyy, eli se on väistämätön vaihe, vaikka kuinka pullikoisi. Jossain kohtaa on mahdollista antaa myös erittäin helposti omaksuttavaa kritiikkiä, josta mies voi huomaamatta ottaa opikseen.
Meinaan saada spontaanin väkivaltaisen raivokohtauksen aina, kun huomautan jostain sotkusta tai likatilasta, joka on niin puhtaasti miehen aiheuttama, etten aio sitä siivota. Näihin innostaviin kehoituksiin vastataan monotoninen "joo" nostamatta naamaa pelin tai skeittivideon uumenista, josta johtuen mitään ei ole mennyt perille. Siitä voi oikeastikin ottaa sen meinatun raivokilarin, tai sitten jos ei ole niin sporttisella tuulella, että jaksaa paiskoa ja huutaa, niin sen siivoamisen voi tehdä itse. Se on enimmistössä tapauksista kaikista helpoin tapa.
Siivosin tänään eteisen lipaston päällä olevan hopeanvärisen laakean kulhon, joka Pörrin piti siivota viikko sitten. Se oli yöllä kotiin tullessaan kaatanut siihen kännipäissään jotain tuntematonta liuotinta, joka oli reagoinut avainten, hiuspinnien ja kynien metalliosien kanssa sillä tavalla jännästi, että kaikki oli kuorruttunut valkoisella ja ruosteenvärisellä visvalla. Sen lisäksi hankasin eteisen seinästä skeittilaudan gripin jättämiä mustia rannuja puoli tuntia, vain huomatakseni ettei ne vittu lähde, mutta bränikät rakennekynnet kyllä kärsivät. Enkä saanut rauhassa katsoa lempiohjelmiani, jotka voin kerrata siltä varalta, ettei joku niitä muista: Kuumat Kiinteistöt, Jordan - povipommin päiväkirja, American Idol -tuloslähetys ja Mallimaailman huipulle. Näistä eniten tykkään Katie Pricen ja Peter Andren ohjelmasta, tänään olin aivan tolaltani kun ne tappelivat. Katie on kauhean kaunis, varsinkin nykyinen tumma tukka käy sille ja se näyttää ihan bambille. Lisäksi sillä on aivan upeat jalat, pitkät, voimakkaat, ruskettuneet ja lihakset värähtelevät niissä.
Tänä viikonloppuna piti tehdä opinnäytetyötä, mutta enpä tehnyt. Panu tappaa mut kohta, ehkä kivittämällä. Naamaan. Eikä Pörri oikeasti ole mieheksi kovin sotkuinen, ja siivoushullu mies olisi jotain aivan kamalaa, koska en tosiaan itsekään ole niin siisti.
Miehiä on vaikea saada siivoamaan, ja luulen, että kun ne lopulta saa siihen puijatuksi, käyttävät ne kaikki samaa taktiikkaa: ne koittavat tehdä sen sen verran huonosti, ettei niitä pyydettäisi tekemään sitä uudelleen. Tähän auttaa vain se, että vuolaasti kehuu ja on kiitollinen päin vittua tehdystä hommasta, saa siten miehen tekemään sen uudelleen ja kehittymään joka kerta vähän paremmaksi. Syöpäkin kehittyy, eli se on väistämätön vaihe, vaikka kuinka pullikoisi. Jossain kohtaa on mahdollista antaa myös erittäin helposti omaksuttavaa kritiikkiä, josta mies voi huomaamatta ottaa opikseen.
Meinaan saada spontaanin väkivaltaisen raivokohtauksen aina, kun huomautan jostain sotkusta tai likatilasta, joka on niin puhtaasti miehen aiheuttama, etten aio sitä siivota. Näihin innostaviin kehoituksiin vastataan monotoninen "joo" nostamatta naamaa pelin tai skeittivideon uumenista, josta johtuen mitään ei ole mennyt perille. Siitä voi oikeastikin ottaa sen meinatun raivokilarin, tai sitten jos ei ole niin sporttisella tuulella, että jaksaa paiskoa ja huutaa, niin sen siivoamisen voi tehdä itse. Se on enimmistössä tapauksista kaikista helpoin tapa.
Siivosin tänään eteisen lipaston päällä olevan hopeanvärisen laakean kulhon, joka Pörrin piti siivota viikko sitten. Se oli yöllä kotiin tullessaan kaatanut siihen kännipäissään jotain tuntematonta liuotinta, joka oli reagoinut avainten, hiuspinnien ja kynien metalliosien kanssa sillä tavalla jännästi, että kaikki oli kuorruttunut valkoisella ja ruosteenvärisellä visvalla. Sen lisäksi hankasin eteisen seinästä skeittilaudan gripin jättämiä mustia rannuja puoli tuntia, vain huomatakseni ettei ne vittu lähde, mutta bränikät rakennekynnet kyllä kärsivät. Enkä saanut rauhassa katsoa lempiohjelmiani, jotka voin kerrata siltä varalta, ettei joku niitä muista: Kuumat Kiinteistöt, Jordan - povipommin päiväkirja, American Idol -tuloslähetys ja Mallimaailman huipulle. Näistä eniten tykkään Katie Pricen ja Peter Andren ohjelmasta, tänään olin aivan tolaltani kun ne tappelivat. Katie on kauhean kaunis, varsinkin nykyinen tumma tukka käy sille ja se näyttää ihan bambille. Lisäksi sillä on aivan upeat jalat, pitkät, voimakkaat, ruskettuneet ja lihakset värähtelevät niissä.
Tänä viikonloppuna piti tehdä opinnäytetyötä, mutta enpä tehnyt. Panu tappaa mut kohta, ehkä kivittämällä. Naamaan. Eikä Pörri oikeasti ole mieheksi kovin sotkuinen, ja siivoushullu mies olisi jotain aivan kamalaa, koska en tosiaan itsekään ole niin siisti.
keskiviikko 25. maaliskuuta 2009
Don't call me baby
Mulle sanottiin tänään, että olen kaunis nainen. Kaikilla lienee itsestään jonkinlainen kuva, tietoisuus omista vahvuuksista tai ainakin heikkouksista noin ulkonäöllisesti, ja sen kautta arvostaa tai ylipäätään vastaanottaa kehuja ulkopuolisilta painottaen niitä eri tavalla. Itse pidän realistisimpina kehuina itsestäni söpöä tai jopa nättiä, arvostan eniten kuumaa, mutta kaunis on mielestäni vähän liioittelua. Vielä kun siihen yhdistetään sana "nainen", musta tuntuu etten ole todellakaan sellainen. Kaunis nainen on ylväs, samalla eteerisen hento, eikä vähän liian iso, kovaääninen ja kömpelö. En ole varma, haluaisinko edes olla sellaisella tavalla kaunis, miten sen itse käsitän; toki se usein muiden tarkoittamana on ihan vain adjektiivi, yksi niistä ylimmistä, mutta silti en voi olla ajattelematta omaa määritelmääni. Toisaalta en kyllä haluaisi olla söpökään, koska eläimet on söpöjä, ja jotkut vaikka hipit voi olla söpöjä. Ehkä tämä myös osittain johtuu siitä, että olin jostain syystä laittanut taas unipöpperössä töihin puudelikampauksen, jossa koen oloni hyvin epävarmaksi. Sain kommentin myös näyttäväni sädehtivältä, johon sähähdin vastaukseksi, koska se tuntui pelkästään vittuilulle. On nihkeää, kun joistain ihmisistä ei tiedä, vittuileeko ne vai ei; eikä myöskään tiedä, miten ne määrittelevät kunkin adjektiivin. Olisiko tämä ehkä yli-analyyttistä? Tuskin.
Lanseerasimme viime viikolla duunikaverin kanssa pihvikeskiviikon, jota toteutimme tänäänkin. Tämä duunikaveri, kutsuttakoon häntä Voimaksi, on naispuolinen, todella lyhyt ja hyvin mukava, kiroilee paljon ja kertoo paskaa läppää. Se on huvittava kontrasti pramealle tittelille ja jakkupuvulle. Meillä oli jäätävän hyvä keskustelu parisuhteista pihvinsyönnin lomassa. On kauhean mukavaa puhua naisen kanssa seurustelusta ilman sellaista sievistelyä, ihkutusta ja herneilyä. Lisäksi kun jollekin kertoo ekaa kertaa jostain, on jännä huomata, mitä asioita valitsee kerrottavaksi. Itse kerron mieluiten yksityiskohtia, jotka ovat mielenkiintoisia ja tekevät erityiseksi. Jännittävä oli myös keskustelu peloista ja heikkouksista, sekä siitä, ettei Voima itke oikeastaan koskaan. Se on naiselle varmasti hyvin harvinaista, koska itse olen ja kaikki tuntemani naiset ovat tietyissä olosuhteissa itkupillejä jokainen. Enkä sano sitä niin, että sekään olisi vika, koska sehän on varsin tyypillinen ominaisuus.
Olen tuhlannut vitun kaikki rahani enkä edes tiedä mihin. Siksi keitän kostoksi jättikattilallista kasvissosekeittoa, jota aion ottaa joka päivä evääksi töihin niin kauan kuin sitä riittää, jotta opin olemaan. Hyi Nuu, hyi!
Lanseerasimme viime viikolla duunikaverin kanssa pihvikeskiviikon, jota toteutimme tänäänkin. Tämä duunikaveri, kutsuttakoon häntä Voimaksi, on naispuolinen, todella lyhyt ja hyvin mukava, kiroilee paljon ja kertoo paskaa läppää. Se on huvittava kontrasti pramealle tittelille ja jakkupuvulle. Meillä oli jäätävän hyvä keskustelu parisuhteista pihvinsyönnin lomassa. On kauhean mukavaa puhua naisen kanssa seurustelusta ilman sellaista sievistelyä, ihkutusta ja herneilyä. Lisäksi kun jollekin kertoo ekaa kertaa jostain, on jännä huomata, mitä asioita valitsee kerrottavaksi. Itse kerron mieluiten yksityiskohtia, jotka ovat mielenkiintoisia ja tekevät erityiseksi. Jännittävä oli myös keskustelu peloista ja heikkouksista, sekä siitä, ettei Voima itke oikeastaan koskaan. Se on naiselle varmasti hyvin harvinaista, koska itse olen ja kaikki tuntemani naiset ovat tietyissä olosuhteissa itkupillejä jokainen. Enkä sano sitä niin, että sekään olisi vika, koska sehän on varsin tyypillinen ominaisuus.
Olen tuhlannut vitun kaikki rahani enkä edes tiedä mihin. Siksi keitän kostoksi jättikattilallista kasvissosekeittoa, jota aion ottaa joka päivä evääksi töihin niin kauan kuin sitä riittää, jotta opin olemaan. Hyi Nuu, hyi!
tiistai 24. maaliskuuta 2009
Ridin' dirty
Nyt on ihan pakko jakaa tämä teidän kanssanne.
Sain tänään, tiistaipäivänä noin kello kaksitoista kännykkääni multimedia- eli kuvaviestin. Ajattelin, että Pörri lähettää tapansa mukaan kuva jostain hassusta jutusta, jonka Punkki on tehnyt, joten järkytys oli vieläkin suurempi kun avasin viestin. Soman pikkukoiran sijasta kuvassa oli jonkun randommieshenkilön penis. Numero oli itselleni tuntematon, eikä sitä löytynyt myöskään Finderista. Kuvan jälkeen seurasi myös tekstiviesti, jossa selitettiin kuvan esittävän jotain kivaa, jota Annille olisi tarjolla. Vastasin, että nyt tuli sekä viesti että kuva melko väärään numeroon, johon jannu vastasi jäätävästi, että pahoittelut häiriöstä, "vai oliko tästä jotain muuta kuin häiriötä? ;)". Siihen sanoin, että ihan puhtaasti ja ihan pelkästään ollaan siellä häiriön puolella. Ihmiset on sairaita, ainoa mikä tässä ehkä oli siistiä oli se, että Anni oli ilmeisesti antanut baarissa randomnumeron, vaikka itsensäkuvapaljastaja uskoi "kuulleensa väärin". Siinäpähän luulee. Jos itse kokisin lähetellä itsestäni intiimejä kuvia, niin pyrkisin olemaan ihan 100% varma oikeasta numerosta ennen niiden lähettämistä. Lopulta ne kuitenkin päätyisivät opinnäytetyön ohjaajalle ja pomolle, joten lienee parempi pääsääntöisesti pysytellä erossa moisista tempuista.
Muuten ei ole tapahtunut oikein mitään, muuta kuin että päässäni soi jatkuvasti Porcupine Treen Lazarus.
Muuten ei ole tapahtunut oikein mitään, muuta kuin että päässäni soi jatkuvasti Porcupine Treen Lazarus.
sunnuntai 22. maaliskuuta 2009
Eye and lip of the tiger
Mietin kotimatkalla, miten aloittaisin tämän merkinnän. Päädyin tähän: bussissa tuoksui joku sitrushedelmä, appelsiini tai mandariini ehkä, ja se tuoksui sille, mille aurinko näytti.
Perjantaina olin katsomassa koiranpentuja. Rakastan niiden taipuisia ja pehmeitä pikku vartaloita, ihan kuin niissä ei olisi luita ollenkaan. Niiden turkki on mitä hienointa ja pehmeintä, ja kaikista parasta niissä on se tuoksu. Valelin koiranpentuja naamalleni ja hohotin.
Perjantaina oli myös uuden The Tigerin avajaiset, jonne pääsin työkaverini siivellä. Osuttiin paikalle juuri, kun suomijulkkisten kerma poseerasi paparazzeille punaisella matolla; jos Duudsoneista on jossain lehdessä kuva, jossa taustalla joku juoksee ilman housuja, niin se olen minä sitten. Duudsoneiden Jukka oli hurjan hyvännäköinen ja se yksi niistä, jonka nimeä en koskaan muista, oli pyörätuolissa. Jasper Pääkkönen näytti tapansa mukaan vähän sarjakuvahahmolta, Axl Smith (ei siis Rose, kuten Panulle tohkeissani selitin) oli yllättävän lyhyt leikattuaan afronsa ja menetettyään siinä varmaan neljänneksen pituudestaan. Matti-Esko Hytösen naama näytti livenä yhtä paljon naamarille kuin kuvissa, ja se sai vaimonsa kanssa meidän nenän edestä viimeiset lasit ilmaista Moetia. Kaikki BB-blondit olivat söpöjä vesirajahamosissaan ja korkeissa koroissaan. Heikki Sorsalla oli pipo ja se myös oli yllättävän lyhyt. Panu Larnos näytti sille, että se oli juuri herännyt nukuttuaan naamallaan syötyään illalla kilon oliiveja, kuten Sandels sen lookin osuvasti kuvaili. Lisäksi siellä oli ne tavalliset ryhmät edustettuina; nätit pojat ja limalettiset bodarit, hutsahtavat plastikit ja jäätävän trendikkäästi pukeutuneet tsubut. Keskityin spottailemaan ilmaisia drinksuja ja snäksejä, koska ne olivat aika hyviä ja ennenkaikkea ilmaisia. Sisustus oli värimaailmaltaan todella mun mieleen, hopeaa ja mustaa, materiaaleja oli myös käytetty tehokkaasti. Rosoisen mustan tiilityyppisen seinän vieressä oli kiiltävää hopeaa ja peiliä, vipissä samettikohotapettia ja antiikkisen näköisillä raameilla kehystetyt televisiot. Ympäriinsä pyöri kokoajan mustaihoisia henkilöitä, jotka siivosivat välittömästi rikotut lasit ja läikkyneet juomat. Oli siis hienon näköistä, kauniita ihmisiä ja hyvää ruokaa ja juomaa; silti tuollaiset paikat eivät missään nimessä vastaa mun käsitystä hauskanpidosta.
Sen sijaan, eilinen vastasi. Menin varsin jännittyneenä ottamaan aamusta tatuointia. En ollutkaan ehtinyt jännittää oikeastaan yhtään ennenkuin sporassa yhtäkkiä tajusin, että nyt oon ihan oikeasti menossa. Se, jos tatuoija sanoo, että se on aika paha paikka, tarkoittanee sitä yleensä, että se ihan oikeasti on. Tässäkin kohtaa kyllä ilmeni, ettei asia mun kohdalla ollutkaan niin, sillä huulen sisäpuolen tatuoiminen sattui vähemmän kuin edellisten tekeminen, jotka ovat kuitenkin tavallisella iholla. Pahinta oli pitää huulta puoli tuntia nurinpäin, se kuivui ja siihen oli pakko painaa kyntensä, jottei se olisi lipsahtanut irti. Lähtiessäni näytin sille, että botoxit olisivat menneet pahasti pieleen ja valuneet kohti leukaa, mutten piitannut vaan vedin niittisankaiset pleksit silmille ja lähdin ajelemaan sporalla ympäri Helsinkiä, kun olin niin tutkalla etten meinannut löytää Minkille millään. Sinne päästyäni söin viisi jääpalaa, joiden jälkeen aloin taas pystyä puhumaan. Oli aivan uskomattoman luksusta, kun joku toinen oli tehnyt ruokaa, ja nautinkin olostani erittäin paljon Minkin hoiteissa. Kuten ounastelinkin, niin ilta alkoi uhkaavasti kääntyä siihen suuntaan, että olin juomassa Minkin ja muidenkin kaikki viinat ja siinä sivussa pääsin myös hiukan päihtymään. Muiden etkottajien oli jossain kohtaa mentävä keikalle, mutta olinkin ollut kaukaa viisas ja läheltä hyvännäköinen, sillä olin sopinut tapaavani Panun keikkapaikan edessä.
Panun kanssa kuulimme halvan viinan vikinän ja suuntasimme Roskapankkiin. Siellä iloisten densojen ja noitien joukossa juotiin olutta ja viiniä, ja minä söin jääpaloja. Päätimme lähteä hitaasti valumaan kohti keskustaa, ideana oli poiketa matkalla parilla, jottei tulisi niin kylmä. Idea oli kaunis kuin mikä, mutta liikuimme vähän turhan lyhyitä matkoja. Nallepubissa soi teknoversio AC/DC:n Thunderstruckista, ja siinä kohtaa päätimme mennä sporalla keskustaan ja Looseen. Looseen tuli enskaribileistä erittäin hyväntuulinen Miero, joka jäi kanssani sinne, kun Panun piti lähteä, koska sillä oli jotain tyhmiä töitä. Kummastusta herätti sekä mun että Mieron mulle herrasmiesmäisesti tilaama tuopillinen jäitä; heräsi epäilyjä siitä, onko meillä mukana omat lonkerot vai ollaanko vaan outoja. Huomasin myös, että jääpalatuopillisesta on pidettävä kokoajan kaksin käsin kiinni, koska muuten joku blokkaava hippi nappasi sen ohijuostessaan. Korkattiin myös Loosen alakerta, joka kuitenkin oli selvästi kopioitu törkeän suoraan Lohjan legendaarisesta Möljästä, ja jossa peilipallosta heijastuvat valopilkut etenivät seinillä saaden näkemään harhoja ja kokemaan pelkoa.
Ajatuksena oli, että mentäisiin Mierolle juomaan, koska olemme molemmat köyhiä. Kuitenkin väsymys alkoi painaa, joten söin vain jääpalan illalliseksi ja mentiin nukkumaan. Aamulla söin jääpaloja, ja olin kotimatkalla mahdottoman onnellinen kaikista ihanista ihmisistä, joita näin eilen. Mun kaverit on maailman parhaita. David Cook lauloi kuulokkeissa, kun tanssahtelin ja lauloin bussipysäkillä, enkä voinut olla hymyilemättä.
EDIT: luettuani tämän uudelleen alan olla sitä mieltä, että olen saanut aivovaurion. Tää kuulostaa ihan ala-asteelaisen kirjoittamalta ja lauserakenteet on hyvin huonoja.
Perjantaina olin katsomassa koiranpentuja. Rakastan niiden taipuisia ja pehmeitä pikku vartaloita, ihan kuin niissä ei olisi luita ollenkaan. Niiden turkki on mitä hienointa ja pehmeintä, ja kaikista parasta niissä on se tuoksu. Valelin koiranpentuja naamalleni ja hohotin.
Perjantaina oli myös uuden The Tigerin avajaiset, jonne pääsin työkaverini siivellä. Osuttiin paikalle juuri, kun suomijulkkisten kerma poseerasi paparazzeille punaisella matolla; jos Duudsoneista on jossain lehdessä kuva, jossa taustalla joku juoksee ilman housuja, niin se olen minä sitten. Duudsoneiden Jukka oli hurjan hyvännäköinen ja se yksi niistä, jonka nimeä en koskaan muista, oli pyörätuolissa. Jasper Pääkkönen näytti tapansa mukaan vähän sarjakuvahahmolta, Axl Smith (ei siis Rose, kuten Panulle tohkeissani selitin) oli yllättävän lyhyt leikattuaan afronsa ja menetettyään siinä varmaan neljänneksen pituudestaan. Matti-Esko Hytösen naama näytti livenä yhtä paljon naamarille kuin kuvissa, ja se sai vaimonsa kanssa meidän nenän edestä viimeiset lasit ilmaista Moetia. Kaikki BB-blondit olivat söpöjä vesirajahamosissaan ja korkeissa koroissaan. Heikki Sorsalla oli pipo ja se myös oli yllättävän lyhyt. Panu Larnos näytti sille, että se oli juuri herännyt nukuttuaan naamallaan syötyään illalla kilon oliiveja, kuten Sandels sen lookin osuvasti kuvaili. Lisäksi siellä oli ne tavalliset ryhmät edustettuina; nätit pojat ja limalettiset bodarit, hutsahtavat plastikit ja jäätävän trendikkäästi pukeutuneet tsubut. Keskityin spottailemaan ilmaisia drinksuja ja snäksejä, koska ne olivat aika hyviä ja ennenkaikkea ilmaisia. Sisustus oli värimaailmaltaan todella mun mieleen, hopeaa ja mustaa, materiaaleja oli myös käytetty tehokkaasti. Rosoisen mustan tiilityyppisen seinän vieressä oli kiiltävää hopeaa ja peiliä, vipissä samettikohotapettia ja antiikkisen näköisillä raameilla kehystetyt televisiot. Ympäriinsä pyöri kokoajan mustaihoisia henkilöitä, jotka siivosivat välittömästi rikotut lasit ja läikkyneet juomat. Oli siis hienon näköistä, kauniita ihmisiä ja hyvää ruokaa ja juomaa; silti tuollaiset paikat eivät missään nimessä vastaa mun käsitystä hauskanpidosta.
Sen sijaan, eilinen vastasi. Menin varsin jännittyneenä ottamaan aamusta tatuointia. En ollutkaan ehtinyt jännittää oikeastaan yhtään ennenkuin sporassa yhtäkkiä tajusin, että nyt oon ihan oikeasti menossa. Se, jos tatuoija sanoo, että se on aika paha paikka, tarkoittanee sitä yleensä, että se ihan oikeasti on. Tässäkin kohtaa kyllä ilmeni, ettei asia mun kohdalla ollutkaan niin, sillä huulen sisäpuolen tatuoiminen sattui vähemmän kuin edellisten tekeminen, jotka ovat kuitenkin tavallisella iholla. Pahinta oli pitää huulta puoli tuntia nurinpäin, se kuivui ja siihen oli pakko painaa kyntensä, jottei se olisi lipsahtanut irti. Lähtiessäni näytin sille, että botoxit olisivat menneet pahasti pieleen ja valuneet kohti leukaa, mutten piitannut vaan vedin niittisankaiset pleksit silmille ja lähdin ajelemaan sporalla ympäri Helsinkiä, kun olin niin tutkalla etten meinannut löytää Minkille millään. Sinne päästyäni söin viisi jääpalaa, joiden jälkeen aloin taas pystyä puhumaan. Oli aivan uskomattoman luksusta, kun joku toinen oli tehnyt ruokaa, ja nautinkin olostani erittäin paljon Minkin hoiteissa. Kuten ounastelinkin, niin ilta alkoi uhkaavasti kääntyä siihen suuntaan, että olin juomassa Minkin ja muidenkin kaikki viinat ja siinä sivussa pääsin myös hiukan päihtymään. Muiden etkottajien oli jossain kohtaa mentävä keikalle, mutta olinkin ollut kaukaa viisas ja läheltä hyvännäköinen, sillä olin sopinut tapaavani Panun keikkapaikan edessä.
Panun kanssa kuulimme halvan viinan vikinän ja suuntasimme Roskapankkiin. Siellä iloisten densojen ja noitien joukossa juotiin olutta ja viiniä, ja minä söin jääpaloja. Päätimme lähteä hitaasti valumaan kohti keskustaa, ideana oli poiketa matkalla parilla, jottei tulisi niin kylmä. Idea oli kaunis kuin mikä, mutta liikuimme vähän turhan lyhyitä matkoja. Nallepubissa soi teknoversio AC/DC:n Thunderstruckista, ja siinä kohtaa päätimme mennä sporalla keskustaan ja Looseen. Looseen tuli enskaribileistä erittäin hyväntuulinen Miero, joka jäi kanssani sinne, kun Panun piti lähteä, koska sillä oli jotain tyhmiä töitä. Kummastusta herätti sekä mun että Mieron mulle herrasmiesmäisesti tilaama tuopillinen jäitä; heräsi epäilyjä siitä, onko meillä mukana omat lonkerot vai ollaanko vaan outoja. Huomasin myös, että jääpalatuopillisesta on pidettävä kokoajan kaksin käsin kiinni, koska muuten joku blokkaava hippi nappasi sen ohijuostessaan. Korkattiin myös Loosen alakerta, joka kuitenkin oli selvästi kopioitu törkeän suoraan Lohjan legendaarisesta Möljästä, ja jossa peilipallosta heijastuvat valopilkut etenivät seinillä saaden näkemään harhoja ja kokemaan pelkoa.
Ajatuksena oli, että mentäisiin Mierolle juomaan, koska olemme molemmat köyhiä. Kuitenkin väsymys alkoi painaa, joten söin vain jääpalan illalliseksi ja mentiin nukkumaan. Aamulla söin jääpaloja, ja olin kotimatkalla mahdottoman onnellinen kaikista ihanista ihmisistä, joita näin eilen. Mun kaverit on maailman parhaita. David Cook lauloi kuulokkeissa, kun tanssahtelin ja lauloin bussipysäkillä, enkä voinut olla hymyilemättä.
EDIT: luettuani tämän uudelleen alan olla sitä mieltä, että olen saanut aivovaurion. Tää kuulostaa ihan ala-asteelaisen kirjoittamalta ja lauserakenteet on hyvin huonoja.
keskiviikko 18. maaliskuuta 2009
All the stars explode tonight
Mikä siinä on, että kun kerrankin olisi aikaa olla tietokoneen ääressä, niin kukaan ei päivitä blogiaan koko aikaa? Kauhean ikävää, että joudun itse horisemaan sekavia vain siksi, ettei ole muuta tekemistä. Lauloin äsken yksin Lipsiä jopa, kun tylsistytti niin, mutta sekin on valehtelija; se kutsui mua yli kahdella miljoonalla pisteellä "alkuräjähdykseksi" kun lauloin kaikista biiseistä Alicia Keysin No Onen. Vaikka se ilmeisesti koitti saada mulle hyvän mielen, kun yksikään nuotti ei taaskaan mennyt kohdalleen, niin olisi voinut vain vähän juksata emävalehtelun sijaan ihan noin niinkun uskottavuusmielessä. En myöskään tajua, miksi tahdon ton lisäksi laulaa vain Leona Lewisin Bleeding Lovea ja Rihannan Umbrellaa. Nää pelit on siitä tyhmiä, että lauluvalikoima on varsin suppea. Pelasin myös Rockband 2:ta, siinä oli hyviä lauluja ja kitaroin Wonderwallin 98%:sti oikein. Kohtahan voin muuttaa tän yrjöblogista videopeliblogiksi, sen jälkeen siirryn vaikka larppaamiseen ja partiotoimintaan? Voi helvetti ja anteeksi.
Punkki on melkein parantunut. Tänään se jo juoksi enimmäkseen neljällä jalalla ja repi mölisten aurausmerkkejä ja puskien alaoksia pelatakseen niillä lempileikkiään. Sen nimi on "PUNKKI YKSIN LÄPI" ja se menee siten, että Punkilla on vapaavalintainen peliväline suussa, ja kaikki muut yrittää ottaa sitä kiinni onnistumatta siinä. Jos Punkki ajautuu loukkuun, se useimmiten ampuu längistä itsensä ulos, ja sitten onkin taas Punkki yksin läpi ja peli jatkuu periaatteessa siihen asti, kun joku kuolee tai vähintään rampautuu.
Koska viime ajat ovat olleet henkisesti hyvin raskaita siksi, että kaikki on mennyt päin väärää, en uskalla innostua juuri yhtään, vaikka loppuviikko tuntuu olevan järjestynyt paikoilleen kuin Tetriksen nappuloiden voittorivi. Huomenna saan viettää Pörrin kanssa laatuaikaa, ihan lähiaikoina olen taas muistanut kuinka siitä pidänkään. Sillä on ihan tosi hauskat jutut, se on kartalla ja tilanteissa eikä se välitä mun tuittuilusta vaan laimentaa sitä lähes poikkeuksetta. Sitten perjantaina äitikarhu ostelee mulle vähän työvaatteita, koska sillä on kauheita pelkotiloja, että näytän ränsistyneeltä ja kuljen joissain vanhoissa Punkinsyömissä koltuissa, eikä mulla ole aikomustakaan yrittää muuttaa näitä luuloja, jos niistä seuraa ilmaista shoppailua. Saan myös takaisin autoni, joka alkaa osoittaa merkkejä siitä, että sen on Helvetin tulessa hitsipillillään sulattanut kasaan itse Lucifer, sillä siitä on jouduttu katsastuksesta läpi pääsemiseksi uusimaan suunnilleen jokikinen osa. Vaikka se ei vieläkään menisi, en jaksaisi edes esittää yllättynyttä, varmaan vaan potkaisisin jalan läpi lokarista tai renkaan puhki. Sitten lauantaina saan uuden leiman, jota pääsen vielä esittelemään Minkin etkojuhliin ja saan tuntea itseni sankariksi, vielä isäänikin paremmaksi; tuntea kuin mut olisi lentäjän luusta tehty ja yllyttäisin moottoreita. Ei, mun mielestä tää ei lähtenyt käsistä eikä muuten tosiaankaan ollut kopioitu mistään biisistä. Sitten onkin jo sunnuntai, jolloin voin katsoa lempiohjelmiani, jotka ovat: Jordan, povipommin päiväkirja, American Idol ja Mallimaailman huipulle.
Töissäkin menee mukavasti nyt. Olen saanut tällä viikolla jo kukkia ja karkkia, loppuviikosta saan siis varmaankin moottoripyörän ja liilan yksisarvisen ainakin. Saat Minkki sitten ajaa sillä prätkällä kunnes saan oman kortin.
Lisäksi olen aivan koukussa Davis Cookin esikoislevyyn. Davidin erittäin eksakti artikulaatio, terävät konsonantit yhdistettynä samettiseen, juuri oikealla tavalla karheaan ääneen on pysäyttävää. Davidilla on edelleen outo tapa saada laulu kuulostamaan sille, että se laulaisi juuri mulle; biiseistä jokunen on vähän turhan yhdentekevä, mutta mukana on myös sellaisia, jotka jäävät soimaan päähään ja saavat tanssimaan aamullakin, hymyilemään melkeinpä retardinleveästi halveksuvasti katsoville vastaantulijoille ja iskemään silmää duunaripojille. Etenkin kakkosbiisin Heroes alku on sellainen, että voisin kuunnella sitä koko päivän pysähtymättä, laulu soljuu kuin pehmeä samettijoki, jonka pinnasta auringonsäteet heijastuvat hymyksi kasvoille ja silmiin. Yhtä paljon pidän vain Ville Valon laulusta.
Punkki on melkein parantunut. Tänään se jo juoksi enimmäkseen neljällä jalalla ja repi mölisten aurausmerkkejä ja puskien alaoksia pelatakseen niillä lempileikkiään. Sen nimi on "PUNKKI YKSIN LÄPI" ja se menee siten, että Punkilla on vapaavalintainen peliväline suussa, ja kaikki muut yrittää ottaa sitä kiinni onnistumatta siinä. Jos Punkki ajautuu loukkuun, se useimmiten ampuu längistä itsensä ulos, ja sitten onkin taas Punkki yksin läpi ja peli jatkuu periaatteessa siihen asti, kun joku kuolee tai vähintään rampautuu.
Koska viime ajat ovat olleet henkisesti hyvin raskaita siksi, että kaikki on mennyt päin väärää, en uskalla innostua juuri yhtään, vaikka loppuviikko tuntuu olevan järjestynyt paikoilleen kuin Tetriksen nappuloiden voittorivi. Huomenna saan viettää Pörrin kanssa laatuaikaa, ihan lähiaikoina olen taas muistanut kuinka siitä pidänkään. Sillä on ihan tosi hauskat jutut, se on kartalla ja tilanteissa eikä se välitä mun tuittuilusta vaan laimentaa sitä lähes poikkeuksetta. Sitten perjantaina äitikarhu ostelee mulle vähän työvaatteita, koska sillä on kauheita pelkotiloja, että näytän ränsistyneeltä ja kuljen joissain vanhoissa Punkinsyömissä koltuissa, eikä mulla ole aikomustakaan yrittää muuttaa näitä luuloja, jos niistä seuraa ilmaista shoppailua. Saan myös takaisin autoni, joka alkaa osoittaa merkkejä siitä, että sen on Helvetin tulessa hitsipillillään sulattanut kasaan itse Lucifer, sillä siitä on jouduttu katsastuksesta läpi pääsemiseksi uusimaan suunnilleen jokikinen osa. Vaikka se ei vieläkään menisi, en jaksaisi edes esittää yllättynyttä, varmaan vaan potkaisisin jalan läpi lokarista tai renkaan puhki. Sitten lauantaina saan uuden leiman, jota pääsen vielä esittelemään Minkin etkojuhliin ja saan tuntea itseni sankariksi, vielä isäänikin paremmaksi; tuntea kuin mut olisi lentäjän luusta tehty ja yllyttäisin moottoreita. Ei, mun mielestä tää ei lähtenyt käsistä eikä muuten tosiaankaan ollut kopioitu mistään biisistä. Sitten onkin jo sunnuntai, jolloin voin katsoa lempiohjelmiani, jotka ovat: Jordan, povipommin päiväkirja, American Idol ja Mallimaailman huipulle.
Töissäkin menee mukavasti nyt. Olen saanut tällä viikolla jo kukkia ja karkkia, loppuviikosta saan siis varmaankin moottoripyörän ja liilan yksisarvisen ainakin. Saat Minkki sitten ajaa sillä prätkällä kunnes saan oman kortin.
Lisäksi olen aivan koukussa Davis Cookin esikoislevyyn. Davidin erittäin eksakti artikulaatio, terävät konsonantit yhdistettynä samettiseen, juuri oikealla tavalla karheaan ääneen on pysäyttävää. Davidilla on edelleen outo tapa saada laulu kuulostamaan sille, että se laulaisi juuri mulle; biiseistä jokunen on vähän turhan yhdentekevä, mutta mukana on myös sellaisia, jotka jäävät soimaan päähään ja saavat tanssimaan aamullakin, hymyilemään melkeinpä retardinleveästi halveksuvasti katsoville vastaantulijoille ja iskemään silmää duunaripojille. Etenkin kakkosbiisin Heroes alku on sellainen, että voisin kuunnella sitä koko päivän pysähtymättä, laulu soljuu kuin pehmeä samettijoki, jonka pinnasta auringonsäteet heijastuvat hymyksi kasvoille ja silmiin. Yhtä paljon pidän vain Ville Valon laulusta.
maanantai 16. maaliskuuta 2009
Put the you know what in the you know where
Noniin. Mun piti aloittaa tämä uusi positiivinen postaus sillä, että olisin linkittänyt tähän The Bloodhound Gangin musiikkivideon biisistä "Foxtrot Uniform Charlie Kilo", koska siinä videossa on kaikkea mistä tulee iloiseksi; banaaniauto, Bam Margera ja katuporaa käyttävä liantahrima bikinityttö. Kuinka ollakaan, en kuitenkaan löytänyt sitä Youtubesta muuta kuin tuplasti nopeutettuna, jolloinhan laulu menee sellaiseksi oravaääniseksi. Kysyn vaan, että miksi mun pienenpieni, oikeastaan vain pierunvahvuinen hyvän mielen tuulahdus piti näin taas lytätä. Onko hyvä mieli, häh, Nuunis huusi puiden nyrkkiään kohti taivasta ja sen jälkeen kohti maata, ihan vain varmuuden vuoksi, jottei tuohtumuksen laatu (pahanlaatuinen) ja määrä (helvetin suuri) jäisi keltään hallitsijalta tai muulta pelleltä huomiotta.
Tänään töissä yhdellä työkaverilla oli hassut silmälasit, joita kaikki sovittivat vuorotellen, ja sitten keksittiin, keltä kukin näyttää. Itse näytin kuulemma Waynes Worldin siltä vaaleatukkaiselta jannulta. Voisi kai olla huonompiakin miltä näyttää, vaikken ihan heti keksikään. Keksiikö joku?
Aika muuten älytön läppä on, että lupasin mennä aveciksi uuden Tigerin avajaisiin. Sinne täytyy kyllä mennä ihan uteliaisuudesta, kännissä ja läpällä, koska jos tiedätte jo valmiiksi tai googlasitte "Waynes World blond guy", niin ymmärrätte miksi se tulee olemaan myös viimeinen kerta, kun sinne pääsen sisään. Toisaalta, vaikka pääsisinkin ja vaikka mulle maksettaisiin, niin tuskin menisin sinne toista kertaa; siinä tulee siis kolme käyntiä kerralla. Ensimmäinen, ainoa ja viimeinen. Mahtaa olla aika messevää ja mahdan tuntea itseni aika ulkopuoliseksi.
Parasta tänään oli, kun sain uuden nätin tytön puistelemaan kuvotuksissaan päätään, kun kerroin uudesta tatuoinnistani. Huonointa tänään oli se, että Punkki on edelleen aivan kolmijalkainen eli tre-ben, meinaan purskahtaa itkuun joka kerta kun joudun viemään sen lenkille klenkkaamaan. Kannankin sitä siitä syystä vähintään puolet matkasta, koska en vain pysty katsomaan sen amputoidun näköistä räpistelyä.
Tänään töissä yhdellä työkaverilla oli hassut silmälasit, joita kaikki sovittivat vuorotellen, ja sitten keksittiin, keltä kukin näyttää. Itse näytin kuulemma Waynes Worldin siltä vaaleatukkaiselta jannulta. Voisi kai olla huonompiakin miltä näyttää, vaikken ihan heti keksikään. Keksiikö joku?
Aika muuten älytön läppä on, että lupasin mennä aveciksi uuden Tigerin avajaisiin. Sinne täytyy kyllä mennä ihan uteliaisuudesta, kännissä ja läpällä, koska jos tiedätte jo valmiiksi tai googlasitte "Waynes World blond guy", niin ymmärrätte miksi se tulee olemaan myös viimeinen kerta, kun sinne pääsen sisään. Toisaalta, vaikka pääsisinkin ja vaikka mulle maksettaisiin, niin tuskin menisin sinne toista kertaa; siinä tulee siis kolme käyntiä kerralla. Ensimmäinen, ainoa ja viimeinen. Mahtaa olla aika messevää ja mahdan tuntea itseni aika ulkopuoliseksi.
Parasta tänään oli, kun sain uuden nätin tytön puistelemaan kuvotuksissaan päätään, kun kerroin uudesta tatuoinnistani. Huonointa tänään oli se, että Punkki on edelleen aivan kolmijalkainen eli tre-ben, meinaan purskahtaa itkuun joka kerta kun joudun viemään sen lenkille klenkkaamaan. Kannankin sitä siitä syystä vähintään puolet matkasta, koska en vain pysty katsomaan sen amputoidun näköistä räpistelyä.
sunnuntai 15. maaliskuuta 2009
So break me, shake me, hate me, take me over
Elämässä on joskus niitä jaksoja, kun oikein mikään ei tunnu onnistuvan. Mulla on tässä viime päivinä kyllä ollut niin paljon kusta muroissa ja kaikkea muuta paskaa, että voisin sanoa tylsästi, että kaikki on huonosti, mutta sitten jäisin merkintä aika tyngäksi.
Duunissa otin loppuviikosta itkuraivarit. Mun uskottavuus taitaa olla niin huono, ettei kukaan koe tarvetta ottaa mua todesta, ellen vedä räpäreitä. Tästä johtuen ei kyllä ole kovin kiva mennä töihin, koska kernaiten en soisi kenenkään näkevän mun itkevän, tai ainakaan työkavereiden. Toisaalta tapahtunut mikä tapahtunut, turhanpäiväistä jeesustella enää.
Ajoin toissailtana Ponilaaksoon, joka sijaitsee ihan skutsissa. Ilma oli jotenkin sellainen, että usvaa muodostui aivan kauheasti sellaisiin laaksokohtiin, joissa ei ollut metsää tien reunoilla. Usva oli niin tiivistä, että siihen ajettaessa tuli vastenmielinen törmäyksentunne ja ajovalot tuntuivat vain kimmahtavan takaisin siitä sen sijaan, että ne olisivat lävistäneet sen. Eilen illalla usvaa ei ollut, mutta olin todella lähellä törmätä peuraan tai mikä bambi se nyt olikaan. Sen silmät kiiluivat, tein lukkojarrutuksen ja tunsin, kuinka sydän hakkasi nielussa asti pakahduttavasti.
Pikkukoira Punkki temmelsi eilen niin, että siltä melkein irtosi kynsi. Verta tuli kuin härän kurkusta, sen kaikki tassut ja koko vatsa olivat kuin teurasporsaan. Sillä on kerran ollut samantyyppinen vamma, ja se on tosi vaikea hoitaa, koska Punkin ykköshyveitä eivät ole paikallaan pysyminen eikä tassukääreiden päälläpitäminen.
Viime yönä heräsin kahden aikaan pahaan oloon. Oksensin muutamasti jäätäviä määriä, voin hyvin huonosti kylmyyden ja kuumuuden vuorotellessa vastenmielisesti enkä saanut levättyä yhtään. Siksi en myöskään pääse tänään valmennustunnille enkä katsomaan koiranpentuja. Lisäksi Pörri on ilmeisesti infernaalisessa darrassa, joten en myöskään tiedä, koska pääsen kotiin täältä, koska joudun viemään autoni huoltoon, koska se ei tietenkään mennyt läpi katsastuksesta.
Mun käsien iho kuivuu jostain syystä ihan kauheasti, ja nytkin mulla on muutamia syviä viiltohaavoja, jotka ovat tulleet ihan vain siitä, että iho on niin kuiva että se repeää. Ne sattuu niin paljon, ihan vain ollessakin puhumattakaan siitä, jos ne kastuvat tai niihin menee saippuaa.
Jos kohta joku asia ei mene vaihteeksi hyvin, niin ei mua kyllä huvita enää.
Duunissa otin loppuviikosta itkuraivarit. Mun uskottavuus taitaa olla niin huono, ettei kukaan koe tarvetta ottaa mua todesta, ellen vedä räpäreitä. Tästä johtuen ei kyllä ole kovin kiva mennä töihin, koska kernaiten en soisi kenenkään näkevän mun itkevän, tai ainakaan työkavereiden. Toisaalta tapahtunut mikä tapahtunut, turhanpäiväistä jeesustella enää.
Ajoin toissailtana Ponilaaksoon, joka sijaitsee ihan skutsissa. Ilma oli jotenkin sellainen, että usvaa muodostui aivan kauheasti sellaisiin laaksokohtiin, joissa ei ollut metsää tien reunoilla. Usva oli niin tiivistä, että siihen ajettaessa tuli vastenmielinen törmäyksentunne ja ajovalot tuntuivat vain kimmahtavan takaisin siitä sen sijaan, että ne olisivat lävistäneet sen. Eilen illalla usvaa ei ollut, mutta olin todella lähellä törmätä peuraan tai mikä bambi se nyt olikaan. Sen silmät kiiluivat, tein lukkojarrutuksen ja tunsin, kuinka sydän hakkasi nielussa asti pakahduttavasti.
Pikkukoira Punkki temmelsi eilen niin, että siltä melkein irtosi kynsi. Verta tuli kuin härän kurkusta, sen kaikki tassut ja koko vatsa olivat kuin teurasporsaan. Sillä on kerran ollut samantyyppinen vamma, ja se on tosi vaikea hoitaa, koska Punkin ykköshyveitä eivät ole paikallaan pysyminen eikä tassukääreiden päälläpitäminen.
Viime yönä heräsin kahden aikaan pahaan oloon. Oksensin muutamasti jäätäviä määriä, voin hyvin huonosti kylmyyden ja kuumuuden vuorotellessa vastenmielisesti enkä saanut levättyä yhtään. Siksi en myöskään pääse tänään valmennustunnille enkä katsomaan koiranpentuja. Lisäksi Pörri on ilmeisesti infernaalisessa darrassa, joten en myöskään tiedä, koska pääsen kotiin täältä, koska joudun viemään autoni huoltoon, koska se ei tietenkään mennyt läpi katsastuksesta.
Mun käsien iho kuivuu jostain syystä ihan kauheasti, ja nytkin mulla on muutamia syviä viiltohaavoja, jotka ovat tulleet ihan vain siitä, että iho on niin kuiva että se repeää. Ne sattuu niin paljon, ihan vain ollessakin puhumattakaan siitä, jos ne kastuvat tai niihin menee saippuaa.
Jos kohta joku asia ei mene vaihteeksi hyvin, niin ei mua kyllä huvita enää.
maanantai 9. maaliskuuta 2009
My sweet 666
Jee, taas tällänen! Kiitos Miero! Onnenpäivä!
1. Linkitä henkilö joka haastoi sinut.
2. Kirjoita säännöt blogiisi.
3. Kirjoita kuusi sattumanvaraista asiaa itsestäsi.
4. Haasta kuusi henkilöä postauksesi lopussa ja linkitä heidät.
5. Kerro kaikille haastamillesi henkilöille haasteesta ja jätä heille viesti heidän blogeihinsa.
6. Ilmoita haastajallesi, kun olet vastannut haasteeseen.
1. Koen suunnatonta kuvotusta ihmisten jalkateriä kohtaan. Ehkä vastenmielisin asia, jonka saatan kuvitella, on pitää jonkun jalkaa samalla tavalla kuin puhelinta poskeani vasten samalla kuin varpaat hypistelevät tukkaani. Etenkin väsyneenä tai darrassa mun on vaihdettava usein paikkaa, jos koen jonkun henkilön jalkojen olevan liian lähellä mua. Toisinaan taas jos olen hyvin tasapainoisessa tilassa, pystyn koskettamaan kädellä jonkun toisen jalkaa. Olen tsempannut siten, että pystyn olla miettimättä vieressäni nukkuvan henkilön jalkoja, kunhan se ei koskettele mua niillä tarpeettomasti. Mua pelottaa, että joku joskus kiduttaa mua jaloilla ja saa kertomaan salaisuuksia.
2. Joudun käyttämään aina varpaankynsissä tummaa kynsilakkaa, koska varpaiden päälle on astunut heppa niin monesti, etteivät kynnet pysy kasassa sellaisenaan ilman lakkaa. En pidä muuten omistakaan jaloistani, mutta niiden kanssa tulen toimeen.
3. Mulla on kasveihin käänteinen Midaksen kosketus. Tapan ne aina, vaikka laittaisin kännykkään muistutuksen kastella niitä juuri niin usein kuin ohjeissa sanotaan. Ne vaan.. kuolee. Niinkuin kaikki muukin kaunis mun ympäriltä.
4. Jos olen tilanteessa, jossa pitää puhua englanninkieltä, alan hermostuessani tai humaltuessani käyttää hyvin kornia puolittaista brittiaksenttia. Siksi mun on usein pilailtava sen kustannuksella, jotta kaikki luulisivat, että pelleilen eikä tilanne olisi niin, että se vain tulee ulos mun suusta.
5. Olin teininä tosi vässykkä. Taisin juoda ekan kerran ja silloinkin kaksi siideriä kun olin jotain 15. Ekan kerran harrastin seksiä vasta himpun verran vaille 18-vuotiaana. Toisaalta se on ihan jees, sai olla lapsi ja olla miettimättä noita asioita siihen asti. Toisaalta silloin olin laiha, enkä saanut hyötykäytettyä sitä. Voi juku näitä kaksiteräisiä miekkoja.
6. Mun on kauhean vaikea ostaa limua kahviloista tai baareista. Kun lasillinen maksaa enemmän kuin iso pullo kaupassa, musta on paljon taloudellisempaa ottaa bisse. Jos joku väittää tätä itsepetokseksi tai muuksi, niin se on väärässä.
Teen parhaillani niin hyvää makaronisalaattia, että söisin sen kokonaan ja joisin sen kanssa kaljaa, ellen olisi laihiksella, niinkuin joka maanantai. Mä niin tahtoisin olla 5-7 kiloa solakampi, ettei tarvitsisi ruikuttaa joka saatanan päivä niin maan perkeleesti.
Enkä tietenkään haasta enää ketään, koska mulla on niin vähän kavereita, että ne kaikki on haastettu jo.
2. Joudun käyttämään aina varpaankynsissä tummaa kynsilakkaa, koska varpaiden päälle on astunut heppa niin monesti, etteivät kynnet pysy kasassa sellaisenaan ilman lakkaa. En pidä muuten omistakaan jaloistani, mutta niiden kanssa tulen toimeen.
3. Mulla on kasveihin käänteinen Midaksen kosketus. Tapan ne aina, vaikka laittaisin kännykkään muistutuksen kastella niitä juuri niin usein kuin ohjeissa sanotaan. Ne vaan.. kuolee. Niinkuin kaikki muukin kaunis mun ympäriltä.
4. Jos olen tilanteessa, jossa pitää puhua englanninkieltä, alan hermostuessani tai humaltuessani käyttää hyvin kornia puolittaista brittiaksenttia. Siksi mun on usein pilailtava sen kustannuksella, jotta kaikki luulisivat, että pelleilen eikä tilanne olisi niin, että se vain tulee ulos mun suusta.
5. Olin teininä tosi vässykkä. Taisin juoda ekan kerran ja silloinkin kaksi siideriä kun olin jotain 15. Ekan kerran harrastin seksiä vasta himpun verran vaille 18-vuotiaana. Toisaalta se on ihan jees, sai olla lapsi ja olla miettimättä noita asioita siihen asti. Toisaalta silloin olin laiha, enkä saanut hyötykäytettyä sitä. Voi juku näitä kaksiteräisiä miekkoja.
6. Mun on kauhean vaikea ostaa limua kahviloista tai baareista. Kun lasillinen maksaa enemmän kuin iso pullo kaupassa, musta on paljon taloudellisempaa ottaa bisse. Jos joku väittää tätä itsepetokseksi tai muuksi, niin se on väärässä.
Teen parhaillani niin hyvää makaronisalaattia, että söisin sen kokonaan ja joisin sen kanssa kaljaa, ellen olisi laihiksella, niinkuin joka maanantai. Mä niin tahtoisin olla 5-7 kiloa solakampi, ettei tarvitsisi ruikuttaa joka saatanan päivä niin maan perkeleesti.
Enkä tietenkään haasta enää ketään, koska mulla on niin vähän kavereita, että ne kaikki on haastettu jo.
lauantai 7. maaliskuuta 2009
Drops of Jupiter
Mä olen perfektionisti. Kuitenkin on yksi ominaisuus, jota en koskaan ole pystynyt muuttamaan itsessäni, en vaikka kuinka olen yrittänyt ja tahtonut. En nimittäin kestä minkäänlaista ilkeilyä. Jos rakentavakin palaute on tipankin värjäytynyt vittuilulla tai asiattomuudella, pahoitan mieleni pahoin ja joudun lähelle itkua. Vielä pahempi asia on, jos mulle kuittaillaan ilman pointtia, sanotaan joku kokonaisvaltainen asia, eikä siihen kuitenkaan mitään parannusehdotusta. Vaikka kuinka tiedän, ettei mulla ole paska asenne, ja vaikka se onkin sitä vain yhden ihmisen mielestä, niin pahoitan sellaisesta mieleni kovasti. Se siis hiukan pilasi eilistä, ja muutenkin ei koskaan ole järkeä länkyttää tämän tyyppisistä asioista humalassa, koska siitä ei seuraa mitään hyvää. Muutenkaan mistään vaikeista asioista ei saa puhua alkoholin vaikutuksen alaisena, eikä saa soittaa tai, vielä pahempaa, lähettää tekstaria; niistä pitää puhua kasvokkain, siten kuin aikuinen puhuu toiselle aikuiselle.
Eiliset firman bileet menivät oikeastaan oikein nätisti omalta osaltani. Sitten oli ensisijaisesti muista johtuvia asioita, kuten edellä mainittu, sekä eräs toinen, jota en muistanutkaan sietäväni äärimmäisen huonosti. En voi sietää miehiä, jotka millään tavalla käyttäytyvät fyysisesti uhkaavasti naisia kohtaan. Oli se sitten ihan kunnon turpaanveto tai "vain" vähän liian kova tarttuminen käsivarteen lähtemisen estämiseksi, on se joka kerran suunnattoman vastenmielistä ja pilaa tämän mieshenkilön mielessäni välittömästi suunnilleen kuolleen tasolle. Kauhean pelottavaa on se, kun jostakusta ei koskaan olisi uskonut, kuinka se vaikuttaa lempeällä ja oikeudenmukaiselle, ja sitten tapahtuu jotain sellaista. Naisen vahingoittaminen tai edes uhkaaminen fyysisesti on yksi omaan mieleeni ehdottomasti halveksittavimmista teoista ikinä. On todella huojentavaa, kun ympärillä on miehiä, jotka tuntee niin hyvin, että tietää, etteivät ne koskaan satuttaisi mua mitenkään. Se on aivan ensiarvoisen tärkeää.
En tajua, miksen koskaan voi nukkua käytännössä yhtään tuollaisissa juhlissa. Vielä kuudelta aamulla olin ylhäällä, mutta olin kuitenkin sitten päässyt nukkumaan; herättiin kollegani kanssa yhden turvallisen suuren ja möreä-äänisen työkaverimme molemmista kainaloista. Hotelli oli niin kylmä, että tämä täysin taka-ajatukseton lämpönukkuminen oli ollut ehdottoman hyvä idea; lisäksi on aina mukavampi nukkua toisten kanssa kuin yksin.
Löysin myös uuden suosikin American Idolissa. Adam.
Eiliset firman bileet menivät oikeastaan oikein nätisti omalta osaltani. Sitten oli ensisijaisesti muista johtuvia asioita, kuten edellä mainittu, sekä eräs toinen, jota en muistanutkaan sietäväni äärimmäisen huonosti. En voi sietää miehiä, jotka millään tavalla käyttäytyvät fyysisesti uhkaavasti naisia kohtaan. Oli se sitten ihan kunnon turpaanveto tai "vain" vähän liian kova tarttuminen käsivarteen lähtemisen estämiseksi, on se joka kerran suunnattoman vastenmielistä ja pilaa tämän mieshenkilön mielessäni välittömästi suunnilleen kuolleen tasolle. Kauhean pelottavaa on se, kun jostakusta ei koskaan olisi uskonut, kuinka se vaikuttaa lempeällä ja oikeudenmukaiselle, ja sitten tapahtuu jotain sellaista. Naisen vahingoittaminen tai edes uhkaaminen fyysisesti on yksi omaan mieleeni ehdottomasti halveksittavimmista teoista ikinä. On todella huojentavaa, kun ympärillä on miehiä, jotka tuntee niin hyvin, että tietää, etteivät ne koskaan satuttaisi mua mitenkään. Se on aivan ensiarvoisen tärkeää.
En tajua, miksen koskaan voi nukkua käytännössä yhtään tuollaisissa juhlissa. Vielä kuudelta aamulla olin ylhäällä, mutta olin kuitenkin sitten päässyt nukkumaan; herättiin kollegani kanssa yhden turvallisen suuren ja möreä-äänisen työkaverimme molemmista kainaloista. Hotelli oli niin kylmä, että tämä täysin taka-ajatukseton lämpönukkuminen oli ollut ehdottoman hyvä idea; lisäksi on aina mukavampi nukkua toisten kanssa kuin yksin.
Löysin myös uuden suosikin American Idolissa. Adam.
tiistai 3. maaliskuuta 2009
Never too loud
Tänään kysyin Minkiltä puhelimen välityksellä, onko Keltainen Ruusu joku pornokauppa, ja pysäkillinen ihmisiä kääntyi katsomaan. Mullakin on liian kova ääni tähän maailmaan, etenkin jos puhun tukka nutturalla pornokaupoista.
Tänään varasin ajan uudelle leimalle. Jännittää jo valmiiksi aika paljon, koska se paikka on sellainen, että tatskasetäkin sanoi, että siihen kyllä sattuu. En malttanut olla kertomatta duunissa siitä, että olin varannut ajan. Sitten kaikki kysyivät tietenkin, että minkä otat ja minne. Sellaiset ihmiset, jotka eivät erityisemmin pidä tatuoinneista, kysyvät aina "mitä järkee". Se on kysymyksenä ihan tosi paska, sillä leimoja ei oteta sen takia, että niissä olisi "järkeä". Jos ostaa uuden solmion, niin ei siinäkään ole järkeä. Mitä järkeä on käydä kampaajalla? Monelle myös epäilyttävää oli se, ettei huulen sisäpuolelta se tietenkään erikseen näyttämättä näy, mutta se onkin mua itseäni varten; lisäksi pidän ihan ajatuksenakin siitä, että olen ottanut leimoja. Yksi duunikaveri kysyi, olenko koskaan katunut yhtäkään kuvaani, ja saatoin vilpittä vastata etten ole. Paitsi että pidän niistä sellaisinaan, pidän myös kovasti niistä ajatuksina, enkä siksi koskaan varmasti kadu niitä. Ja onhan se aika lesoa ottaa tatuointi johonkin, mihin se sattuu ja missä se näyttääkin sille, että sen on ollut pakko sattua. Mua ei sillälailla kipu edes haittaa, niin kauan kuin se on sellaista, että sen tietää loppuvan tietyn ajan päästä.
Huomenna on Danko Jonesin keikka. Olen niin innoissani, etten pysty sanomaan. Aikataulut on selvillä, saan mennä ylihuomenna pari tuntia myöhemmin töihin, ja kasassa on huippujengi. Mä niin tarvin tätä.
Ainiin, sen lisäksi olen ollut jo kaksi päivää laihiksella. Olen syönyt pelkästään keittoja, kerrallaan vain yhden viipaleen tummaa leipää, salaatteja ja hedelmiä. Painan myös kaksi kiloa vähemmän kuin luulin, mikä on mukavaa vaikkei se saakaan mua näyttämään yhtään erilaiselle.
Tänään varasin ajan uudelle leimalle. Jännittää jo valmiiksi aika paljon, koska se paikka on sellainen, että tatskasetäkin sanoi, että siihen kyllä sattuu. En malttanut olla kertomatta duunissa siitä, että olin varannut ajan. Sitten kaikki kysyivät tietenkin, että minkä otat ja minne. Sellaiset ihmiset, jotka eivät erityisemmin pidä tatuoinneista, kysyvät aina "mitä järkee". Se on kysymyksenä ihan tosi paska, sillä leimoja ei oteta sen takia, että niissä olisi "järkeä". Jos ostaa uuden solmion, niin ei siinäkään ole järkeä. Mitä järkeä on käydä kampaajalla? Monelle myös epäilyttävää oli se, ettei huulen sisäpuolelta se tietenkään erikseen näyttämättä näy, mutta se onkin mua itseäni varten; lisäksi pidän ihan ajatuksenakin siitä, että olen ottanut leimoja. Yksi duunikaveri kysyi, olenko koskaan katunut yhtäkään kuvaani, ja saatoin vilpittä vastata etten ole. Paitsi että pidän niistä sellaisinaan, pidän myös kovasti niistä ajatuksina, enkä siksi koskaan varmasti kadu niitä. Ja onhan se aika lesoa ottaa tatuointi johonkin, mihin se sattuu ja missä se näyttääkin sille, että sen on ollut pakko sattua. Mua ei sillälailla kipu edes haittaa, niin kauan kuin se on sellaista, että sen tietää loppuvan tietyn ajan päästä.
Huomenna on Danko Jonesin keikka. Olen niin innoissani, etten pysty sanomaan. Aikataulut on selvillä, saan mennä ylihuomenna pari tuntia myöhemmin töihin, ja kasassa on huippujengi. Mä niin tarvin tätä.
Ainiin, sen lisäksi olen ollut jo kaksi päivää laihiksella. Olen syönyt pelkästään keittoja, kerrallaan vain yhden viipaleen tummaa leipää, salaatteja ja hedelmiä. Painan myös kaksi kiloa vähemmän kuin luulin, mikä on mukavaa vaikkei se saakaan mua näyttämään yhtään erilaiselle.
sunnuntai 1. maaliskuuta 2009
250.
Tässä postauksessa, jonka järjestysluku on 250, tahtoisin kertoa hassun jutun, jonka Pörri sanoi. Puhuttiin jostain käytännön asian hoitamisesta vakavaan sävyyn, johon Pörri tokaisi vakavalla naamalla: "sä olet perheen järki ja tissit." Ei kai sitten muuta, repesin enkä pystynyt enää jatkamaan keskustelua.
Eilinen meni plörinäksi, koska jo perjantaina silmätulehdus oli vahvasti bubbling under. Silloin jo olisi ollut paikallaan sellainen pipo, jossa lukee "silmätulehdus" ja jossa olisi ollut vielä nuoli vasempaan silmään, mutta lauantaiaamuna heräsin silmä sellaisessa soosissa ettei paremmasta väliä. Siispä jouduinkin perumaan kaikki menoni ja nyyhkien halailemaan Jaffapulloa, kun muut lapset olivat leikkimässä ja itse näytin niin rumalle, että Punkkikin tuntui kavahtelevan. Iloa päivääni toi Mark Wahlberg ja Max Paynessa runsaana näkyvät siipitatuoinnit sekä American Idol. Menin aikaisin nukkumaan ja meinasin saada sydärin, kun Pörri tuli skeittaamasta kotiin, sillä se ei tajua, että mua pitää puhutella erityisen lempeään sävyyn herätettäessä, tai luulen että on tapahtunut räjähdys tai muu katastrofihenkinen ilmiö. Muuten nukuin hyvin.
Aamulla silmäni oli ahkeran huollon ja lepuutuksen ansiosta melkeinpä normaalin kokoinen ja värinen, ja tunattuani sitä verisuonia supistavilla silmätipoilla saatoin jopa meikata. Se oli sillä tavalla mukavaa, että olimme menossa Minkin kanssa ystävämme valokuvanäyttelyn avajaisiin yhteen galleriaan, ja sinne oli mukava mennä suunnilleen ihmisen näköisenä. Avajaisteemaan sopivasti menimme paikalle taksilla. Pidin kuvista kovasti, suosikkini olivat ihminen tuolilla sekä munakoiso, jossa oli vetoketju.
Tämän lesoiltavan kulttuuripläjäyksen jälkeen menin kotiin laittamaan makkarakeiton tulille ja jätin Pörrin hämmentämään sitä, kun lähdin katsomaan valkeaa ratsuani. Pidin ajomatkalla ensi kertaa aurinkolaseja, soitin kovaa The Killersin uutta levyä, ja kaikki oli ihanaa. Oli myös ihanaa, että autossa on nyt jarrut, kun se korjattiin; korjaajasetien suut loksahtivat auki, kun sanoin luulleeni jarruttomuuden olevan ominaisuus eikä vika. Kieltämättä olin ampua Punkin tuulilasista läpi painaessani ekaa kertaa jarrupoljinta jarrujen korjaamisen jälkeen, koska tällä kertaa painaessa jarrut ottivatkin kiinni, ja siinä kohtaa ymmärsinkin, että sedillä oli puheissaan ihan totuusperä ja pointti.
Talliin päästyäni olin jostain syystä niin itsemurhahakuinen, että lähdin ystäväni kanssa metsään puoleksi tunniksi tepastelemaan. Paukis käyttäytyi oikein hyvin ja oli salaa ylpeä itsestään, ja itsekin pääsin niin luottavaiseen tilaan, että melkein nautin puiden välistä siivilöityvästä auringonvalosta, joka tuntui olevan voimakkaampi kuin kertaakaan ennen tänä keväänä. Kotiin tullessani höyryävän kuuma makkarakeitto maistui ehkä parhaalle ikinä ja sulatti kropan nopeasti ja lempeästi. Katsottiin vielä leffa, Babylon A.D., jossa Vin Diesel hymyili henkeäsalpaavasti, naururyppyjen piirtyessä sen silmäkulmiin, ja sillä oli tatuointeja ja naarmuja ja aseita ja veriroiskeita.
On se jännä, ettei koskaan voi tietää, millainen viikonlopusta tulee.
Eilinen meni plörinäksi, koska jo perjantaina silmätulehdus oli vahvasti bubbling under. Silloin jo olisi ollut paikallaan sellainen pipo, jossa lukee "silmätulehdus" ja jossa olisi ollut vielä nuoli vasempaan silmään, mutta lauantaiaamuna heräsin silmä sellaisessa soosissa ettei paremmasta väliä. Siispä jouduinkin perumaan kaikki menoni ja nyyhkien halailemaan Jaffapulloa, kun muut lapset olivat leikkimässä ja itse näytin niin rumalle, että Punkkikin tuntui kavahtelevan. Iloa päivääni toi Mark Wahlberg ja Max Paynessa runsaana näkyvät siipitatuoinnit sekä American Idol. Menin aikaisin nukkumaan ja meinasin saada sydärin, kun Pörri tuli skeittaamasta kotiin, sillä se ei tajua, että mua pitää puhutella erityisen lempeään sävyyn herätettäessä, tai luulen että on tapahtunut räjähdys tai muu katastrofihenkinen ilmiö. Muuten nukuin hyvin.
Aamulla silmäni oli ahkeran huollon ja lepuutuksen ansiosta melkeinpä normaalin kokoinen ja värinen, ja tunattuani sitä verisuonia supistavilla silmätipoilla saatoin jopa meikata. Se oli sillä tavalla mukavaa, että olimme menossa Minkin kanssa ystävämme valokuvanäyttelyn avajaisiin yhteen galleriaan, ja sinne oli mukava mennä suunnilleen ihmisen näköisenä. Avajaisteemaan sopivasti menimme paikalle taksilla. Pidin kuvista kovasti, suosikkini olivat ihminen tuolilla sekä munakoiso, jossa oli vetoketju.
Tämän lesoiltavan kulttuuripläjäyksen jälkeen menin kotiin laittamaan makkarakeiton tulille ja jätin Pörrin hämmentämään sitä, kun lähdin katsomaan valkeaa ratsuani. Pidin ajomatkalla ensi kertaa aurinkolaseja, soitin kovaa The Killersin uutta levyä, ja kaikki oli ihanaa. Oli myös ihanaa, että autossa on nyt jarrut, kun se korjattiin; korjaajasetien suut loksahtivat auki, kun sanoin luulleeni jarruttomuuden olevan ominaisuus eikä vika. Kieltämättä olin ampua Punkin tuulilasista läpi painaessani ekaa kertaa jarrupoljinta jarrujen korjaamisen jälkeen, koska tällä kertaa painaessa jarrut ottivatkin kiinni, ja siinä kohtaa ymmärsinkin, että sedillä oli puheissaan ihan totuusperä ja pointti.
Talliin päästyäni olin jostain syystä niin itsemurhahakuinen, että lähdin ystäväni kanssa metsään puoleksi tunniksi tepastelemaan. Paukis käyttäytyi oikein hyvin ja oli salaa ylpeä itsestään, ja itsekin pääsin niin luottavaiseen tilaan, että melkein nautin puiden välistä siivilöityvästä auringonvalosta, joka tuntui olevan voimakkaampi kuin kertaakaan ennen tänä keväänä. Kotiin tullessani höyryävän kuuma makkarakeitto maistui ehkä parhaalle ikinä ja sulatti kropan nopeasti ja lempeästi. Katsottiin vielä leffa, Babylon A.D., jossa Vin Diesel hymyili henkeäsalpaavasti, naururyppyjen piirtyessä sen silmäkulmiin, ja sillä oli tatuointeja ja naarmuja ja aseita ja veriroiskeita.
On se jännä, ettei koskaan voi tietää, millainen viikonlopusta tulee.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
