torstai 21. helmikuuta 2008

Sweet dreams are made of these (or Ville Valo)

Tänään kirjoitin pakettitarraa sellaisella oikealla vanhanaikaisella kirjoituskoneella, joka oli kyllä sähköinen, mutta kuitenkin siis toimi sillä mekanismilla, että se lyö välittömästi kirjainnapin painalluksen jälkeen valitun kirjaimen paperiin. Siinä nakuttaessani olin aivan varma, että teen virheen (niinkuin yleensä aina teenkin; juuri eilen kirjoitin jonkun osoitteeksi Pöllökaru vaikka r:n paikalla piti luonnollisesti olla t), ja olen aivan paineissani siitä, ettei maailma pelastu, koska teen niin paljon roskaa kun typotan. Tietokoneella kirjoittaessani en ole yhtään huolissani, enkä edes typota niin paljoa vaikka kirjoitankin puolet nopeammin vähintään. Jotenkin tietoisuus siitä, ettei saa epäonnistua, lisää sen riskiä eksponentiaalisesti, niillä on järkyttävän paraabelinen käänteinen riippuvuus. (Tiedän ettei käänteisen riippuvuuden kuvaaja ole paraabeli, mutta pidän siitä sanasta kovasti, ja koska tämä on mun blogi, saan sitä käyttää parhaaksi näkemälläni tavalla - enkä myöskään kaipaa kommentteja siitä, kuinka kirjoituskoneen tekstiä voi korjata; ei se koskaan kumitu kokonaan, joten se on yhtä tyhjän kanssa).

Epäonnistumisen pelko siis saa epäonnistumaan. Aika monissa asioissa liika yrittäminen kostautuu muutenkin, ja tekisipä mieleni vähän pohdiskella sitä myös ihmissuhteiden kohdalla. Jotenkin tuntuu, että ne, jotka kipeimmin tarvitsevat ihmissuhdetta, eivät sellaista löydä, ja jotenkin sen olisi helppo ainakin ajatella johtuvan juuri tämän kaltaisesta ilmiöstä. Toisaalta ne, jotka eivät hakemalla hae mitään, tai ovat jopa suhteessa jonkin kolmannen läsnäolemattoman osapuolen kanssa, saavat toisinaan osakseen huomiota jopa kiusallisuuteen asti. Tämän voisi katsoa johtuvat siitä, ettei heidän tarvitse kontrolloida tekemisiään tehdäkseen vaikutuksen toiseen; sensuroida puheitaan tai yritettävä olla sulokas ja estää nenää kiiltämästä. Heidän ei tarvitse onnistua missään, eikä siten myöskään pelätä epäonnistumista, koska siinä kohtaa kyse ei ole oikeastaan mistään muusta kuin olemisesta, ja parhaassa tapauksessa hauskanpidosta. Tässä on siis yksi erittäin selkeä vääryys, epäjohdonmukaisuus ja hankaloittava tekijä.

Olen viime aikoina kuunnellut oikeastaan ainoastaan HIMin musiikkia. Erityisessä suosiossani ovat levyt Love Metal ja Venus Doom. Siitä puolestaan olen määrättömän katkera, etten koskaan ole nähnyt sopimattomia unia, itseasiassa nyt kun oikein mietin niin mitään unia Ville Valosta. Mitenköhän se on mahdollista, sillä kaikista muista maailman ihmisistä olen varmasti nähnyt jotain unta, ja mitä suurimmalla todennäköisyydellä vielä sopimatonta, tai ainakin vähintään K-15-unta. Onkohan osuudekseni jäävä se, kun näin Villen kerran Lostarissa? Vaikka sekin oli hienoa, niin mielummin näkisin siitä unia kuitenkin, jos saa valita vain yhden. Mieluiten tietenkin valitsisin kaikki.

6 kommenttia:

Mierolainen kirjoitti...

"Who am I to disagree?"

Touché. Jep.

Nyt sulkemaan kiskaa.

panu kirjoitti...

Naula on kannattu. Näin se on mitä suurimmissakin määrin. Mä en ees jaksa LUETELLA niitä miljoonia tsiljoonia esimerkkejä mun elämästä, mitä tämä blogi yrittämisestä ja epäonnistumisesta vs. yrittämättä jättämisestä ja onnistumisesta suorastaan huutaisi. Sä tiedät ne kaikki, eikä muiden oikeastaan tarvitse tietää.

Kaikki jotka on nähneet mun kämpän, tietää, että mä tarvitsen vaimon. Kaikki, jotka on kuullu mun koneesta, tietää, että mä tarvitsen miehen.

Tässähän on vielä tämä jännittävä ihmisryhmä, joka ei yritä koskaan mitään, koska ei uskalla, eikä sen seurauksena myöskään saa mitään: tietty määrä yrittämistä on kuitenkin pakollista (esim. kämpiltä on poistuttava). Eli ne, jotka yrittää liikaa ei saa, ja ne jotka ei yritä lainkaan, ei myöskään saa. M

Sitä välille jäävää ryhmää vois kutsua vaikka "normaaliksi ihmiseksi". Mä en tajua miten kukaan saa.

Mierolainen kirjoitti...

Jännittävään ihmisryhmään kuuluminen on jännittävää. Ehe ehe.

Kukaan ei saa, mikään ei riitä, levottomat ja Aku Louhimies.

Kesäminkki kirjoitti...

auts, osuma täälläkin. vaikka väitänkin, että nokka kyllä kiiltelee ja sylki lentää ihan yrityksen tai sen puutteen määrästä huolimatta.
ja kainalopieru vielä tähän loppuun, ettei mene liian vakavasti saati syvämietteiseksi, katkeraksi tai liikaa yritetyksi ;)

panu kirjoitti...

Luojalle kiitos että joku älysi tehdä kainalopierun. Kiitos.

panu kirjoitti...

Hyvä teksti Nyy.