torstai 28. helmikuuta 2008

Oh yes, there will be blood

Hitto, eilen toimiessani viinikuriirina Panu yritti houkutella mua värjäämään tukkaa taas tummaksi. Olin varsin jyrkällä negatiivisella kannalla, mutta nyt kun luin, että Panun oma tukka on hyytyneen veren värinen, niin tahtoisin kamalasti, että omakin tukkani olisi, tai oikeastaan siksi, että saattaisin kuvailla sitä noin, ja hämmentää ihmisiä. (On muuten yllättävän vaikeaa muistaa näkemättä jotain ihmistä, että se on värjännyt tukkansa; koko sen ajan kun olen tuntenut Panun, eli noin nelisen vuotta, on sillä ollut enemmän tai vähemmän vaalea tukka, ja meinaan aina sanoa sitä blondiksi, kun se ei ole läsnä. Kuitenkin kun Panu on läsnä, on muelestäni suorastaan itsestään selvää, että sillä on joko merenneito Arielin tai hyytyneen veren värinen tukka).

Siksi aion kertoa teille tarinoita verestä, ja nämä osaltaan sopivat myös torstain traditionaaliseen hajumuistiteemaan.

Aloitetaan pehmeästi. Kuten jo aiemmin kertoessani siivouksesta totesin, mulla tulee verta nenästä todella helposti, etenkin keväisin ja syksyisin (jotka ovat muuten nykyään aika vallitsevat vuodenajat, talvi esimerkiksi on peruutettu tällä kertaa juuri näiden tieltä), koska jostain syystä tulen tavallistakin enemmän aneemiseksi niihin aikoihin. Nenäverenvuotoonhan ei liity sinänsä itseisarvollisesti kipua, jos kyseessä on tapaus, että verta vain alkaa tulla. Epäsiistiä ja vastenmielistä se on, sekä kiusallista ja turhauttavaa. Siitä ei kannata nostaa numeroa, koska se on noloa; esimerkiksi Ankkarockissa viime vuonna sain hanamaisen nenäverenvuodon, ja oikeasti, joku ensiapuhenkilö tuli siihen kyselemään, oikeasti, vaikka todellakin tuli vain verta nenästä. Tosin olin sen verran festarikuntoinen, että ensiapukoulutuksen saanut "Amorphiksen jäsen" istutti minut mättäälle ja odottelimme muina bändäreinä sotkun loppumista.

Toinen tarina liittyy armeijateemaisesti korkeaan polviasentoon eli KoPoon. Kävin eräässä työpaikassani ostamassa kahviin maitoa eräänä vuonna, kun vielä oli talvia, ja palatessani liukastuin nimenomaiseen korkeaan polviasentoon oven edessä olevan ritilän liukkauden saattelemana. Nolostuin luonnollisesti ja punastuin söpöön (not) tapaani, kunnes tiskille päästyäni huomasin veren valuneen alle minuutissa peittämään farkut polvesta alaspäin. Hyi, miten epäsiistiä, ajattelin ja nostin lahjetta valmiina jeesusteippaamaan naarmun umpeen; sieltä kuitenkin paljastui noin suuni kokoinen ja kapasiteettinen painehaava, joten jopa minä totesin, että nyt tarvitaan muuta kuin jesaria. Urhea äitikarhuni saapui nopeasti antamaan on the venue -ensiapua, jonka ainoa kääntöpuoli oli se, että jouduin itse toimia oman jalkani ompelun assistenttina ja että neulat olivat jääneet matkasta, joten kaikki tapahtui myös ilman puudutusta. Mutta, äiti oli oikeassa, ei se niin paljoa sattunut, luulen myös että se pyörryttäminen johtui paljolti vain verenhukasta.

Kolmas, ällöttävin ja hajumuistiteemaisin tarina liittyy Sweet Valley High -tyylisesti heppoihin. Se alkaa eräänä lauantaipäivänä, jolloin jo edesmennyt kilparatsuni, kutsuttakoon häntä tässä yhteydessä nimellä Pulkkis, ilmaisi, että hänellä oli hienoisia vatsanpuruja. Tepastelutin häntä ensiavuksi, mutta varsin pian hän tapansa mukaan vittuuntui ja pysähtyi. Koska Pulkkis oli lähes mittaamattoman arvokas elikko, pyysimme eläinlääkärin paikalle, sillä selvästi Pulkkiksen vatsassa kiersi edelleen. Lääkäri kertoi innoissaan haluavansa laittaa sille nenämahaletkun, eikä välittänyt naamamme venähtämisestä; se näet oli huonoin idea ikinä, sillä jos Pulkkis muutenkin oli todella hankala, niin nenämaha-alueelta se oli enemmän kuin mahdoton. Seuraava puolituntinen sisälsi hengenvaaralliset määrät rauhoittavaa, kipinöitä betonilattiasta, todella läheltä pitäneitä tilanteita, ja lopulta, nenämahaletkun! Kuitenkin asian koko kauheus selvisi sitä poisotettaessa; se oli taistelun tiimellyksessä puhkaissut valtimon, josta juoksi verta kuin vettä Mustion myllystä. Ei mennyt kauaa, kun olimme kaikki tyrehdytysyritysten yhteydessä peittyneet vereen, tukassa oli nyrkinkokoisiä hyytymiä ja kenkien ympärille kovettui mustanpunaiset räpylät. Pahinta kaikesta oli kuitenkin veren haju, joka leijaili koko parituntisen episodin aikana ympärillämme: tuore, makea, lämmin, paksu, höyrystyvä, rautainen. Kun Pulkkis oli tyrehtynyt ja saatu tiputukseen, olin alusvaatteita myöten veressä, sen tuoksu tuntui jo saaneen värin; joka henkäyksellä sain sisääni verenmustaa paksua höyryä, ja se sai minut kakomaan ja oksentamaan asti. Tämän jälkeen veri ja etenkin sen haju saa aikaan minussa hyvinkin voimakasta pyörryttämistä ja pahaaoloa, mikä on rasittavaa, koska mielestäni se on hiukan nynnyyden merkki. Olo on kuitenkin niin voimakas, että jos jossain verimyllyssä sanon haluavani istua, niin kannattaa uskoa.

8 kommenttia:

panu kirjoitti...

Olipas hienoja hurmeisia tarinoita. Voin melkein maistaa veren.

Katoin kerran dokkarin jostain UG-vampyyrijengistä (aika 2000-luvun alku, etten sanoisi), joille hammaslääkäri oli asentanut hampaat ja kaikki, ja jotka vaan bailasi ja pureskeli toisiaan.

Siihen jengiin pääseminen on oikeastaan aina ollut ainoa juttu, mihin mulla on jonkinlaista kunnianhimoa ollut.

panu kirjoitti...

Missähän Mierolainen on? Mua huolestuttaa.

panu kirjoitti...

Se oli muuten "Amorphiksen kitaristi", mikä mäkin olin hetken silloin.

Eikö ollutkin? Kitaristi?

nuunis kirjoitti...

oli se nimenomaan kitaristi, musta muistaakseni otettiin kuvakin amorphiksen kitaristina. hienoa.

mierolainen on elossa, todistettavasti, ja sen äiti tekee tosi hyvää ruokaa.

Mierolainen kirjoitti...

"Guess who's back, back again
Shady's back, tell a friend"

Jei! Täällä ollaan, todistettavasti fyysisesti elossa, 20 neliötä pienemmästi ja laatikoiden keskellä. Juon kaljaa. :D

nuunis kirjoitti...

mä niin tiesin, että alat juoda kaljaa etkä unpackaa :D

Mierolainen kirjoitti...

Oon "unpackannutkin". Tai siis... Noh, ehkä kirjoitan siitä huomenna. Jos jaksan.

panu kirjoitti...

WB Mierolainen

Mulla olisi vaikka mitä yhdentekevää kirjoitettavaa mun tästä illasta (kaikki oli pukeutunut lääkäreiksi ja niillä oli stetoskoopit), mutta koska se on Nuun vuoro, hillitsen itseni.

Syön hieman spagettia ja menen nukkumaan ja onnittelen itseäni siitä, että missasin jatkot, jotka näyttivät pahaenteisesti siltä, että niistä saattaisi tulla VUOSISADAN HAUSKIMMAT (aina huono).