torstai 31. tammikuuta 2008

Punxutawney Phil eli minun murmelikoirani

Pikkukoira Punkki Punkkinen eli Punkmaster P on siitä taianomainen, että se tuoksuu nukkuessaan. Heti, kun se alkaa torkahdella, se alkaa tuoksua hyvin uniikille; tuoksussa on vivahteita basmatiriisistä, currysta ja pippurista sekä pehmeästä myskistä. Se on hyvä tuoksu se, ja vaikka tämäkin on aika erikoista, ei se ole mitään verraten yhden ystäväni jo edesmenneeseen suklaanväriseen Pateen, joka tuoksui valehtelematta ja liioittelematta aivan vadelmalle.

Eilen kun tulin kotiin, oli Punkki syönyt tuubillisen Bepanthenia sekä puoli levyä e-pillereitä; taas. Punkki tuntuu vastoin yleistä uskomusta käsittävän aikaa sen verran, että se aina, jos en ole palkannut sille seuraneitiä tai ostanut lettuhuoraa vähänkin pidemmän työpäivän ajaksi, se pilkkoo jotain käsillä olevaa. Tosin, jos mitään ei ole se varsin rajoitetussa ulottuvuudessa, ei se etsimällä etsikään mitään, joten ihanaa kyllä tästä sopii taas syyttää vain itseään. Kaiken kaikkiaan Punkki on kovin kiltti koiralapsi, vaikka onkin hulluna kaikkiin kosteusvoiteisiin ja näköjään myös pillereihin, se ei koskaan ole tuhonnut mitään suurempaa ihan poikasenakaan. Läpeeni koiraihmisenä jaksan aina kauhistella tarinoita, kun ihmiset kertovat koirien syöneen kokonaisia seiniä tai repineen ovipahveja myöten auton sisustuksen, luulisi että siinä kohtaa olisi hyvin vaikea olla potkaisematta Wuffea päähän. Mutta, kai kaikkeen tottuu, ja on se aina eri asia, kun se on oma; lisäksi tällaiset pienet takaiskut eivät ole oikeasti mitään siihen verraten, mitä koiralta saakaan. Jostain olen bongannut lauseen, joka on mieleeni totisin tosi: se, joka sanoi, ettei onnea voi ostaa, unohti koiranpennut.

keskiviikko 30. tammikuuta 2008

Bambi ja se liukas jää

Tiedättehän (aloitan muuten suunnilleen joka toisen merkinnän näin, koska näköjään olen niin tyhmä, etten muuta keksi ikinä), kun joskus näkee sellaisia naispuolisia henkilöitä, jotka liikkuvat juurikin niin kuin kissat; niiden liikkeet ovat pehmeät, hallitut eikä niistä kuulu ääntäkään. Ne ovat itsevarmoja, kiehtovia, osaavat täysin arvioida ulottuvuutensa ja huoneiden avaruuslävistäjistä lähtien kaiken, eivätkä siksi törmäile tai joudu äkillisiin väistöliikkeisiin. Niiden kosketus on luonteva ja miellyttävä, niillä ei ole hermostuneita maneereja eivätkä ne koe tarvetta esimerkiksi napsuttaa kuulakärkikynää päälle-pois tai muuta ärsyttävää.

Noh, minä en ole sellainen. Taas tänään töissä menin viemään tyhjää Battery Stripped -tölkkiä keittiöön, laittaakseni sen hyllyn alla olevaan tyhjään laatikkoon, niin kuin pitääkin. Keittiössä puhui puhelimeen eräs brittiläistä syntyperää oleva miespuolinen työntekijämme, ja hän nojaili laatikkoa allaanpitävän hyllyn viereiseen lipastoon. Asiaa sen enempää miettimättä kurotin laittamaan tölkkiä, ja siinä kohtaa kun olin jo aloittanut kumartumisen, jolloin perääntyminen oli liian myöhäistä, huomasin pääni lähestyvän henkilön keskivartaloa hieman liian lähelle, hänen vetävän nopeasti henkeä, itseni punastuvan ja kääntyvän pikaisesti puoliksi heittäen tölkin laatikkoon. Tähän samaan olen erikoistunut junissa, joissa tiputan aina kyniä, pinnejä ja muita pikkuesineitä siten, että saatan noukkia ne vain pää jonkun haaruksissa.

Toinen juttu on sellainen, josta on myös kaksi esimerkkiä aivan hollilla. Ensimmäisen tapahtumat sijoittuvat Ankkarockiin, jossa selostin jotain varsin italialaiseen tyyliin käsillä huitoen, ja melkein kuin ulkopuolelta katsoen, kuitenkin kyvyttömänä tekemään asialle mitään, näin käteni lähestyvän hyvin laihan ja hyvin rockhenkisesti pukeutuneen pikkupojan takapuolta. Ja siihenhän se myös läsähti, ja vuolaiden anteeksipyyntöjen jälkeen poika sanoi säikähtäneen näköisenä: "Sorry, do you know where Hanoi Rocks is playing?". Toisen kerran irroitin kauppajonossa muovipussia siitä pinkasta, se oli tiukassa kunnes yhtäkkiä irtosi; seurauksella, että kätöseni muovipusseineen osui seuraavana jonottavaa herraa haaroihin. Onneksi se ei sentään näyttänyt tekevän kipeää, se vielä olisikin puuttunut.

Lisäksi tömistelen, aivastelen, liukastelen, kompastelen, pudottelen ja kaatuilen myös tylsissä tilanteissa jatkuvasti. Olisinpa sellainen ekan kappaleen tyttö, huoh. Jotenkin kun muukin menee päin väärää, ei tahtoisi kaiken kukkuraksi tällä tavoin vahingoittaa itseään tai toisia usein fyysisesti tai ainakin psyykkisesti; lisäksi kohtaa saan varmaan alkaa pelätä myös tapetilla olevia syytöksiä seksuaalisesta häirinnästä.

tiistai 29. tammikuuta 2008

Mitenpä sattuikin?

Erään kerran otin parkkikiekon käteeni parkkeerattuani auton, ja se oli täsmälleen käsillä olevassa ajassa jo valmiiksi. Tänään kaipasin kipeästi purukumia syötyäni herkkuani Saarioisten maksalaatikkoa, ja kas; laukun pikkutaskusta löytyi paketti, jossa oli juuri yksi purukumi jäljellä. Joskus minun piti ottaa korkeasta pinosta neljätoista paperia, otin summamutikassa nipun, laskin ne ja siinä oli todellakin neljätoista paperia. Mennessäni junaan kerran, oli sattumalta valitsemassani vaunussa tasan yksi paikka vapaana, ja se osui silmiini heti, aivan kuin olisin saattanutkin kohdistaa katseeni vain siihen. Jonkun kerran juodessa lasissa on juuri sopiva määrä juomaa janon sammuttamiseen, se on mahdollista juoda kerralla helposti, muttei jää kaipaamaan yhtään lisää. Karuselli-pussiin on harvoin jäänyt viimeiseksi sellainen salmiakkikulmio, sekä juuri saman pinta-alan omaava määrä hedelmäkarkkeja; yleensä nämä eivät jää balanssiin. Mä olen muutenkin aika sattumaskitso, saan vainoharhakohtauksia enkä saata uskoa, että kyseessä on vain sattuma. En kyllä tiedä, mitä muutakaan se olisi, mutten siinä kohtaa välitä, suurentelen vain silmiäni ja pyrin muutenkin näyttämään sille, että kyseessä ei totisesti ole mikään tavallinen juttu ja muidenkin tulisi suhtautua asian vaatimalla vakavuudella ja ennenkaikkea skeptisyydellä.

Tämän merkinnän ensimmäisen kappaleen inspiroi se, että BB-Nikolla samanlainen lippalakki kuin Pörrillä. Ja tämä ei tosiaan sinänsä mitään, ellei Niko olisi myös syntynyt täsmälleen samana päivänä ja samana vuonna kuin minä, sen molemmat vanhemmat olisi samannimisiä kuin omani, ja sen tyttöystävällä olisi mun nimeäni. Niin ja pahoittelen tätä edellisestä blogista tutun kertausta, mutten tahtoisi linkittää sitä tähän, koska se ei ole visuaalisesti mieluisan näköistä, enkä ehkä osaisi tehdä sitä, joten en aio edes kokeilla. Ja turha tulla neuvomaan, en edes halua tietää.

Junalaiturille vieviä portaita nousi tänään edelläni mies, jolla oli tummat suorat housut, nahkakengät ja tummanharmaa villakangastakkin; noustessa miehen lahkeet nousivat ja näyttivät, että hänellä oli jalassaan beige-vihreät villasukat, jotka olivat varsin kotikutoisen näköiset.

maanantai 28. tammikuuta 2008

You sick, sick, sicko!

Koska ylemmiltä tahoilta minun käskettiin tehdä "jotain" puolisen tuntia, aion kirjoittaa tänne hiukan eräästä asiasta, johon olen törmännyt usein elämäni aikana, ja lähinnä vielä enemmän siitä, kuinka suhtaudun siihen hiukan eri tavalla kuin usea muu.

Tätä asiaa on vaikea määritellä yhdellä sanalla, yhteen lauseeseenkaan sen saaminen tehnee tiukkaa, mutta mieluusti aina selitänkin pidemmän kaavan mukaan. Sen keskeinen osa on ihmisen kivun tunteminen, kipukynnys, siihen suhtautuminen ja siitä johtuva traagisuus tai joskus jopa tragikoomisuus. Siihen myös liittyy ammattiavun koettu tarve, sen mahdollinen pilkkaaminen ja sille jonkinlaisen jumalallisen erehtymättömyyden asettaminen, oman maalaisjärjen sammuminen sekä tietyissä tapauksissa erilaiset pseudotuntemukset. Kyseessä on siis se, kuinka ihmiset reagoivat, kun niihin sattuu, ne sairastuvat tai eivät ole varmoja, onko jokin vialla. Itse olen maailman urheimman ja myös kyseisellä alalla olevan äitikarhun helmassa kasvaessani oppinut pitämään suuni kiinni ja asennoitumaan siten, ettei 99% vammoista tai sairauksista vaadi välitöntä sairaalahoitoa eikä edes maailman parhaan yksityisen aivokirurgin vakaalla ammattitaidolla tehtyä diagnoosia; joskus vaan on niin, että sattuu, eikä se ainakaan jatkuvalla valittamisella parane. Pieni ja yleensä myös suuri kipu on mahdollista kestää, siihen ei kuole ja harvemmin edes vammautuu pysyvästi. Pikkuflunssa ei vaadi nesteytystä tai buranaa vahvempaa douppia välittömästi, murtuneella kädellä voi ratsastaa eikä ole pakko mennä röntgeniin jos kylkiluu on murtunut, koska ei sille kuitenkaan tehtäisi mitään.

Näiden asioiden kanssa sovussa eläessä on äärettömän vaikeaa ja päänsisäisiä höyrypäästöjä aiheuttavaa olla sellaisten ihmisten kanssa, jotka suhtautuvat kaikkeen kipuun, tautiin tai epäselvään terveydelliseen tilaan epäilemällä sitä vähintään syöväksi, aidsiksi tai kanaflunssaksi; jotka epäilevät jokaista siitepölyallergia- tai angiinadiagnoosia vääräksi, koska lääkärit eivät tiedä mitään, ainakaan julkisella sektorilla, ja jotka eivät koe pystyvänsä mihinkään, elleivät ole parhaassa mahdollisessa kunnossa, ja olleet siinä vähintään kuukautta. Okei, myönnän itse olevani toinen ääripää, enkä suinkaan väitä, että flunssasta välittämättömyys olisi järkevää, jos se siitä äityy keuhkoputkentulehdukseksi sekä molempien keuhkojen keuhkokuumeeksi, mutta silti: joku roti hei. Kaikkeen ei kuole, lääkärit saattavat erehtyä, tai saattaa olla jopa niin outo tilanne, ettei kaikkeen edes löydy diagnoosia ja taudinkuvaa, eikä se ole todiste ammattitaidottomuudesta - ainakaan joka kerta, poikkeuksen mahdollisuus on olemassa, kuten aina, kun ihmiset työtä tekevät. Maalaisjärki ja yleiseen pystyvyyteen tähtääminen ovat tässä niitä, joiden avulla kannattaa mennä.

Pure morning

Tänä aamuna olen jo purskauttanut kahvia nenästä, huomannut kaksi uutta finniä sekä odotellut eräällä klinikalla vartin, jonka sen avaava henkilö oli myöhässä, ostaakseni kavioeläimelle douppia. Junamatka meni muuten hyvin, paitsi joku ilmeisesti avohoidossa oleva neitonen, jonka huulipuna oli pitkin poskia, tuijotti mua riivatun näköisenä lähes pysähtymättä; vain lisäämällä volyymia Marilyn Mansonin lauluun huomattavissa määrin onnistuin välttämään silmittömän pakoreaktion. Töissä olen tähän asti saanut aikaan paljon, vaikkakin kauhean sähläyksen, nykimisen ja törmäilyn saattelemana, mutta eihän tämä mikään tyylilaji olekaan niin.

On se kumma, kuinka auringonpaisteessa on taikaa. Se tekee kaiken paremmaksi, sen häikäistessä siristelykin tuntuu miellyttävälle, ja kun ei sitä melkein koko talveen ole joutunut tekemään, on se melkein kuin suutelisi jotakuta erityistä pitkästä aikaa; sen osaa, muttei muistakaan, kuinka luonnolliselta, kotoisalta ja miellyttävältä se tuntuukaan.

Muuten olen hiukan surullinen siitä, ettei Suomen valtio lainkaan yritä saada aikataulujaan sopimaan omiini. Pörri on kiinni ensi viikonlopun, mikä tarkoittaa, että joudun viettämään sen yksin Ponilaaksossa, joka siis sijaitsee aivan skutsissa ja keskellä ei-mitään, siellä on luonnoneläimiä ja hurjan pimeää. Sain jo kerran siellä melkein paniikin, kun Pörri saapui paikan päälle itseäni myöhemmin eräänä synkkänä ja myrskyisenä yönä. Tosin onneksi suhtautuminen on melkein puoli ruokaa, joten ehkä kaikki menee hyvin, kunhan vain asennoiduin olemaan yksin; tai sitten kaappaan jonkun ystävän sinne haistelemaan maalaisilmaa. Tätä on onneksi vielä aikaa miettiä.

Ja tosiaan, aikatauluista vielä, saattaisin muuten kestää tuon jo purnatun ensi viikonlopun, ellei sitten sitä seuraavana tilanne olisi se, että olen itse menossa Tampesterin kaupunkiin katsomaan erään kornin yhtyeen soittamista. Luonnollisestikaan en saattanut varata Pörrille lippua, koska en tiennyt, olisiko hän pääsevä siihen osallistumaan, enkä muutenkaan usko, että hän olisi edes halunnut. Vaikka onhan meillä se perjantai-ilta, mutta ei se ole sama. Eilen olin tästä hyvinkin turhautunut ja koin tarvetta hyvinkin naiiviin kiukutteluun ihan vain kiukuttelemisen tähden; kestän erittäin huonosti jo paskamaisuutta sellaisenaan, puhumattakaan siitä, jos en siihen voi vaikuttaa tai edes huutaa kellekään kokemiani vääryyksiä mahdollisimman lujaa. Screw you, guys.

lauantai 26. tammikuuta 2008

Lal lal lal la, äitini tanssi on ham.

Eilinen ei mennytkään aivan suunnitelmien mukaisesti, sillä päädyimmekin viettämään Pörrin kanssa iltaa kotona, ja seuraan liittyi myös useita hänen ystäviään. Jossain kohtaa ilmeni lievää suukopua, josta hyvinkin naisellisesti sain nenääni tuntemattomia esineitä, ja päätin ratkaista tilanteen kypsästi ja ennenkaikkea rakentavasti lähtemällä lähipubiin juomaan tolkuttomasti Jaloviinaa. Nyt ei kyllä enää harmita eikä tunnu oikeastaan mitään muutakaan, ja asia on jopa ratkaistukin, tai ehkä ennemminkin huomattu olemattomaksi.

Tänään ilmojen haltijat antoivat parastaan, ja oli nautinnollista seisoskella pihamaalla valmennustehtävissä ja saada päälle vielä kahvit oikein runebergintortulla. Näinä päivinä pitäisi myös maksaa reilun satasen arvoiset mätkyt, joista sain maksumuistutuksenkin jo, koska ajattelin, ettei ne voi olla tosissaan, mutta nyt alan luottaa siihen, että ovat. Pankkitili ja sieltä rahaa pois näpyttelevät sormeni vuotavat verta, puhumattakaan sydämestä ja shoppailuelimestä.

perjantai 25. tammikuuta 2008

Menkää muualle myymään itseänne, tämä on kiva ravintola.

Nyt se sitten alkaa virallisesti: opinnäytetyö. Kävimme tänään Tiksissä tapaamassa sen toimeksiantajaa, ja kyseessä oli paitsi valaiseva ja selvittävä, myös inhimillisen maalaisjärkevä kohtaaminen. Vaikkei näin saisi sanoa, odotan melkein innolla, että päästään vauhtiin ja saadaan siitä hyvä valmis työ; siihen on realistiset mahdollisuudet.

Sen jälkeen istuimme Caron kanssa yksille erääseen pubiin, kuuntelimme jukeboksista valitsemiamme lauluja ja meillä oli hyvä fiilis. Söimme virolaisia rahkapatukoita ja lauloimme Dingon mukana (sitä emme kyllä olleet toivoneet jukeboksilta). Otsikon teksti on peräisin ko. pubin vessasta, ja olen saattanut ennenkin ilmaista viehtymykseni vessateksteihin niiden aitouden ja spontaaniuden tähden; niissä on myös havaittavissa innovatiivisia keksintöjä siitä, millä kaikella oikeastaan onkaan mahdollista kirjoittaa.

Tänään menemme avomieheni kanssa ehkä elokuviin; taas kyseessä on myönnytys omalta puoleltani, sillä kaavailtu elokuva on taas tehty jonkun pelin pohjalta. Traileri kyllä vaikutti mielenkiintoiselta, eikä mulla oikeasti ole mitään actionia vastaan, niin kauan kun pääosassa ei ole Steve Seagall. Kyllä, mulla on ennakkoluuloja, ja olen useasta lähteestä kuullut niiden olevan ehkä jopa järkeviäkin.

torstai 24. tammikuuta 2008

Are you alive? How does it feel to be alive? Show me!

Kiitos James otsikonmukaisesta välispiikistä laulussanne "Battery", se auttoi jaksamaan trotterilla siinä kohtaa, kun en todellakaan uskonut enää jaksavani. Tänään siis rimpuilin salilla parhaani mukaan upouutta ohjelmaani ainakin muistuttavasti, ja nyt on lihakset niin kipeät, että portaita pitää mennä sivuttain ja sillä lailla kummallisesti tampaten. En kyllä voi kieltää, etteikö tämä tila olisi luonteelleni tyypillinen; kaikkea tulee olla aina niin paljon kuin vain mahdollista, tehdään täysiä tai ei ollenkaan. Sellainen vain olen sitten, Ben, kuten Minkin ystävä hauskasti oli väärinkuullut neiti Lopezin laulussa.

Aamulla oltiin tosiaan Minkin kanssa katsomassa poneja, ja en saata itsekään olla mainitsematta molempia kiihkoon saattanutta keskustelua nirsoudesta, aikaansaamattomuudesta, laiskuudesta ja kitinästä; sellainen vain tekee hulluksi, alan paasata naama vaahdoten eikä mua kannata keskeyttää, ainakaan valittaakseen taas jostain, koska se tila on hallitsematon. En vain saata sietää, piste, eikä mikään vasta-argumentti ainakaan tähän asti ole saanut kantaani värähtämäänkään. Saatan olla armoton, mutten kohtuuton; joten armottomuuden alaiseksi joutuminen on mahdollista välttää.

Mä en kauheasti pidä puhelimista. Joskus joudun melkein jos nyt en aivan raivon niin ainakin ahdistuksen valtaan; mun on pakko vastata puhelimeen vaikka se vituttaakin mua ihan ajatuksentasolla jo aivan suunnatta. Kauhean monessa työssä tai harrastuksessa olen joutunut olemaan tavoitettavissa käytännössä koko ajan, sijainnistani, vuorokaudenajasta tai fiiliksestä riippumatta, ja siitä on jäänyt kauhea puhelinangsti. Joskus olenkin puhelimessa erinomaisen tyly ihan vain siksi, että tekisi mieli heittää se seinään; epäjohdonmukaista mutta niin totta. Parasta rentoutumista mulle onkin lähteä jonnekin ja jättää puhelin kotiin, vaikka jos tiedän, että siihen saattaa tulla joku tärkeä puhelu, en voikaan sitä tehdä; riippuvuussuhde on kummallinen yhdistelmä positiivista ja negatiivista tässä kohtaa.

keskiviikko 23. tammikuuta 2008

10 things I love about you

Heath Ledgerin muistolle. Kummallista, kuinka tällainen puun takaa tuleminen lisää järkytyksen määrää; jos se olisi ollut Amy Winehouse tai Whitney Houston, ei varmaan kukaan olisi yllättynyt.

Tänään on hiukan jännittävää töissä, samoin kuin sen jälkeen, koska mulle tehdään kuntosaliohjelma. Se on oikein hyvä asia, koska sitten en ole sidottu ryhmäliikuntatuntien aikatauluihin ja saatan siksi käydä useammin. Muutenkin olen ollut aika tyytyväinen suorituksiini sekä liikunnan että terveellisen ruokavalion osalta, vaikkakin eilen hermostuin ja söin sellaisen ison paketillisen After Eightejä, mutta välillä täytyy liikkua taaksepäin voidakseen taas edetä.

Eilen myös neulepaidastani purkautui hihasauma puoleenväliin käsivartta, mutta unohdin sen, ja puin sen ylleni myös tänään. Onneksi huomasin sen juuri, kun olin lähdössä kotoa, ja näppäränä tyttönä korjasin sen sisäpuolelta jesarilla; siitä tuli melkein kuin uusi. Täytynee kuitenkin ostaa neula ja lankaa, koska tätä viritystä ei oikein voi pestä kyllä.

Toissapäivänä, tai sitä edellisenä, mutta samapa tuo, tapahtui eräs asia. Sytytin olohuoneen nurkassa olevan jalkalampun, jolloin kuului räsähdys ja yksi sen lampuista leimahti hetkeksi; sitten pimeni paitsi se lamppu, myös olkkarin kattolamppu, telkkari ja eteisen valo. Nappasin ensi töikseni pinkin kännykkäni ja mietin, kenelle miehelle soitan ja huudan siitä, että ylipäätään tällaista voi tapahtua, ja sen jälkeen siitä, mitä täytyy tehdä, että voin jatkaa jonkun kuraisen telenovelan katsomista. Kuitenkin ennen kuin ehdin toteuttaa tämän itsessäni tyyppivikana ilmenevän mielettömyyden, juolahti mieleeni ajatus, että saattaisin selvitä tästä itsekin. Siispä suunnistin sulakekaapille, luin hiukan tekstejä, ja käsitin, että jostain syystä oli tapahtunut hetkellinen ylikuumeneminen ja tarvitsi vain vääntää vipu takaisin yläasentoon. Tadaa, ja sehän toimi, valot syttyivät ja digiboksi hurahti takaisin käyntiin. Olin ylpeä itsestäni.

maanantai 21. tammikuuta 2008

Match made in heaven

Tiedättehän, kun joskus näkee pariskunnan, jonka osapuolet sopivat toisilleen kauhean hyvin. Molemmat ovat hyvännäköisiä, luonnollisia, tyylikkäitä, juuri sopivalla tavalla samantyylisiä, tai sitten aivan erilaisia, täydentäen toisiaan. Molemmat käyttäytyvät kunnioittavasti ja hellästi toisiaan kohtaan, voi nähdä pieniä asioita, joista huomaa, että välittäminen, rakkaus ja huomioonottaminen on molemmin puolista. Omasta fiiliksestä riippuen tämä on joko söpöä tai ällöttävää, mutta tosiaan, sitä ei saata olla huomaamatta ja usein melkein huokaisee ja ajattelee, että onneksi noinkin voi olla; ellei ole se ällötyspäivä, jolloin tekisi mieli tehdä mitä tahansa pilatakseen edes jonkun asian siltä parilta. Välihuomautuksena vielä, että mitä tahansa ajatusmaailmaa ja siten pukeutumistyyliä edustava ihminen voi olla kaunis, komea tai tyylikäs, tässä en todellakaan tarkoita pelkästään muovisen oloisia mallinukkeja; melkeinpä päinvastoin. Virheet ja rujous ovat huomattavasti kiinnostavampia, sekä se, kuinka niistä nivoutuukaan lopputulos. Täydellisyys on mielestäni sitä, että virheet sopivat hyvin yhteen.

Toisaalta taas välillä näkee niitä pariskuntia, joiden toinen puoli on nyrpeä, epävarma ja takakireän oloinen, jolloin päällimmäiseksi ainakin itselläni nousee säälintunne sitä toista osapuolta kohtaan. Itse myös vulgäärina ihmisenä aina ajattelen lähes aina myös sitä, ettei niillä voi olla kovinkaan mahtavaa pedissä. Niinsanottu tossun alla oleminen, oli se sitten kumman tahansa osapuolen kohtalo, ei vain ole oikein ainakaan suurissa mittasuhteissa. Parisuhteessahan kaikessa on kysymys kompromisseista, ja niihin on suostuttava ja niitä varten ehkä luovuttava tai ainakin loivennettava periaatteitaan, mutta tärkeää olisi myös huomata, milloin jotain vain on liikaa. Tämä kuulostaa näin aina helpolta ja loogiselta, mutta mitä lähempänä on tällaista kysymystä, jopa itseasiassa sen sisällä, muuttuu kaikki ratkaisevaksi vaikeammaksi. Eikä kukaan edes ole sanomaan, milloin mikäkin on liikaa, tähän asiaan saattaa suurelta osin perustua sydänten särkyminen ja etenkin sen hallitsemattomuus.

sunnuntai 20. tammikuuta 2008

Ristiriitainen viimeistelemättömyys

Musta yksi asia on kamala. Ja se on sellainen, että kirjoittaa puolihuolimattomasti jonkun tekstin liittämättä siihen sen suurempaa mielipidettä puhumattakaan kaikkien näkökulmien mukaanottamisesta, joka ei olekaan enää itselleni elämän ja kuoleman asia, ja tämä lieventyminen on tosiaan tapahtunut aivan äskettäin. Eikä siinä siis ole kamaluutta itsessään, vaan siinä, kun seuraavana päivänä tulee lukemaan kommentteja, jotka ovat nokkelia ja teräviä, oikeastaan juuri sellaisia, joiden sisällön olisi pienellä viitseliäisyydellä saattanut itsekin saada lisätyksi tekstiin, muttei sitä ranteiden louskuessa löysinä kuitenkaan tehnyt. Silloin se ei vaivannut, mutta nyt vaivaa. Vaikka, toisaalta, sehän on hiukan kuin lause, jonka joku aloittaa ja joku toinen lopettaa juurikin niin, kuin aloittaja on ajatellut; siihen eivät kaikki pysty ja se on huomattavan eri asia kuin päällepuhuminen. Luulen, ettei se ole kokonaan paha asia.

Mä olen unohtanut kastella kukkia ja kasveja ehkä kuukauden ajan, mutta aion tehdä sen tänään. En kokenut tunnekuohua katsoessani American Idolia tänään, mistä olin huojentunut ja ylpeä. Muistin eilen Cantina Westissä, että todella pidän mediumeista pihveistä, enkä malttaa odottaa kesää, koska silloin voi grillata, ja toki paljon muitakin ihastuttavia asioita tehdä, mutten puutu niihin nyt.

Taidan antaa seuraavan lemmikkini nimeksi Kirka.

On niin helppoo olla onnellinen

Nyt on muutama päivä mennyt niin ihanasti, vaikka myös hiukan kiireisesti, ettei mulla ole oikein mitään sanottavaa, muuta kuin itse asiassa juuri se. Tämä tila taitaa johtua tiedät-kyllä-kenestä, ja ei, se ei ole Voldemort, ja jotenkin yleisestä hyvästä tuulesta, joka puhaltaa tällä hetkellä kaikille elämäni rannikoille.

Siispä maanantaita odotellessa, eiköhän silloin jo realistisesti ajatellen viimeistään samanlainen räntäsade kuin tänään oli lähesty, mutta en mieti sitä nyt. Koska tänäänkään en miettinyt, soitin HIMin Love Metalia mahdottoman kovalla peittääkseni sateen ja renkaista roiskuvan loskan äänet ja hymyilin.

perjantai 18. tammikuuta 2008

Tehdään siitä LISTA!

Kuten olen aikaisemminkin todennut, pidän aivan erityisen paljon listojen tekemisestä, kirjoittamisesta, lukemisesta ja tehtyjen tai tsekattujen asioiden ylivetämisestä niistä. Sen kunniaksi listasin tämänhetkisiä lempi- ja inhokkiasioitani. Lienee selvää, kummat ovat kumpia, tai jos ei, ei sillä niinkään väliä; pääasia oli listojen tekeminen.
  • Kalaruoat ja kaikenlaiset salaatit
  • Battery stripped ja Friss persikka
  • Tarpeeksi suuret laastarit
  • Hymy, myös ja joskus jopa etenkin tuntemattomilta
  • Leivänpaahdin
  • Käsinkirjoitetut mitkä vaan
  • Vispipuuron koostumuksista se kiinteä
  • Musta sukissa, ylitse kaikkien muiden värien
  • Kahvin tuoksu
  • HIMin "Sleepwalking Past Hope"

  • Laaduttomat kynsilakat
  • Kiire
  • Rasittavan erikoistermistöllisen tekstin kääntäminen englanniksi
  • Spurgujen löyhkä
  • Räntäsateet
  • MP3-soittimen unohtuminen kotiin
  • Kaukosäätimien signaalihäiriöt, edessä olevista esineistä johtuvat sekä varsinkin ilman näkyvää syytä olevat
  • Kännyköiden taipumus SIM-korttien hylkäämiseen
  • Kauppojen sunnuntai- ja yöaukiolojen puuttuminen
  • Kun ei ole varma, tuliko Hermesetas-annostelijasta jo yksi diminutiivinen makeutusainepuriste vai ei.

It is time.

Kiitos ahkerien ja ajantasalla olevien ystävieni, olen menossa nyt heti ensikuun alussa KoRnin keikalle, ja neljännessä kuussa eli (tammi, helmi, maalis sormilla laskien ja ääneen hokien; englanniksi miettiessä joudun laulamaan kuukauden nimet sillä koulussa opitun laulun sävelellä) huhtikuussa myös Danko Jonesin keikalle. Paitsi että on ennen kaikkea mukavaa mennä, huomaa tällaisista myös ajan kulun todella tehokkaasti; muistan kun varailin KoRnin lippuja ja ajattelin, että siihen on ihan hurjan pitkä aika, ja nyt se on vain muutaman viikonlopun päässä. Toivottavasti olen Dankon keikkaan mennessä saanut tehtyä ne asiat, jotka pitäisikin, sillä kohta varmasti huomaan senkin olevan jo ovella.

Juuri tähän nykyiseen ajan turhankin nopeaan kulumiseen muistan suurena kontrastina peruskoulussa oloajan kesälomat, jotka eivät tuntuneet loppuvan koskaan. Ei ollut väliä, mikä viikonpäivä oli, joten useimmiten sitä ei sitten tiennytkään. Yksikin päivä tuntui todella pitkälle, siinä ehti seikkailla kavereiden kanssa pellolla, kiipeillä kallioilla, käydä uimassa ja fillariretkellä ostamassa jätskin, jonka pudottaisi maahan parin nuolaisun jälkeen vain pahoittaakseen lapsenmielensä; mutta taaskin vain pieneksi hetkeksi.

Nyt tuntuu, ettei mikään riitä, aina vain on kiire ja arjesta irrottautuminen verrattain mahdotonta. Yleensä aina pyrin pääsemään jonkinlaiseen positiiviseen loppukaneettiin kirjoituksissani, mutta tällä kertaa se tuntuu kovin vaikealle ja keksimällä keksitylle. Kai lapsista pitäisi tässä kohtaa pyrkiä ottamaan mallia, vaikka se enemmän tiedostavana ja menneisyyden merkkaamana onkin huomattavan vaikeaa.

torstai 17. tammikuuta 2008

Salakuunneltua

"Gambling is a really big thing in the internet nowadays."
-"Actually, it's even bigger than porn."
"Wow, then it's like really big! I mean, I don't.. gamble."

Could you be the most beautiful girl in the world?

Tänään olen jo ilahtunut kovasti Placebon musiikista, nähnyt törkeän hyvännäköisen äidin ja ärräntytön sekä juonut neljä kuppia kahvia.

Eräs ystäväni, jota näin eilen pitkästä aikaa, kertoi, kuinka hänen ulkonäöstään oli sanottu pahasti. Sanoja ei tunne ystävääni kovin hyvin, on itseasiassa tämän työkaveri, ja erittäin mukavan ja viisaan oloinen, eli tämä ala-arvoinen kommentti tuli täysin puun takaa. Tottakai olin tuohduksissa ystäväni puolesta sekä luonnollisesti sitä mieltä, ettei niin todellakaan sanota eikä kukaan ole sellaista sanomaan; mutta jotenkin huomasin, etten kuitenkaan ollut niin kiihkoissani kuin ystäväni. Pohdiskelin tätä, ja tulin siihen tulokseen, että itse olisin todennäköisesti nauranut sanojalle päin naamaa. Ei siksi, että olisin niin tyytyväinen itseeni, enkä liioin siksi, että itsetuntoni olisi niin hyvä, vaan lähinnä siksi, miten se toinen kuvittelee voivansa sanoa niin. Ulkonäkö on paitsi jokaista erilailla miellyttävä ominaisuus, myös jokaisen henkilökohtainen asia; sille ei ole pakko tehdä mitään, jos ei halua. Ja tosiaan, jos joku kokee oikeutta ja pakottavaa tarvetta jakaa mielipiteensä, joka ei muille edes kuulu, on ko. jakaja pelkästään naurettava.

Miettiessäni tätä vielä pidemmälle, totesin suhtautuvani etenkin randomihmisten ulkonäkökehuihin yhtä huolettomasti kuin haukkuihinkin; se ei ole niiden asia, vaikka onkin kivaa tai ikävää, jos joko miellyttää silmää tai saa voimaan fyysisesti pahoin. Nämä on niitä asioita, joita ei tulisi ottaa turhan vakavasti, vaikka saatan itsekin deletoida tämän tekstin vielä seuraavassa tyhmärumaläski-puuskassa; kauniita ajatuksia silti, ja jonkun mielestä sitten taas rumia, mutta niin ne saavat ollakin.

tiistai 15. tammikuuta 2008

Vahingosta viisastuminen

Tänään heräsin siihen, kun joku soitti ovikelloa puoli kahdeksalta aamulla. Koitin epätoivoisesti kiskoa kylpytakin tynkää ylleni Punkin äristessä verikoiramaiseen tapaansa jo ovella, josta sain sen napattua kainaloon ja avattua oven, vain huomatakseni, ettei kukaan seissyt sen takana, eikä vieressä, eikä missään näkyvillä. Kyllä ketutti, kunnes muistin bravuurini edellisessä kodissani olleen juuri samanlainen toiminta täysin vahingossa; siellä ovikellot näyttivät häkellyttävästi valokatkaisijoilta, joten tasaisin väliajoin painelin niitä vahingossa. Koskaan en kehdannut järkevän aikuisen tavoin jäädä odottamaan ja vilpittömästi pahoittelemaan vahinkoa, vaan aika kipitin nurkan taakse sydän pamppaillen odottamaan, että ovi aukaistaisiin ja suljettaisiin vahingontekijää huomaamatta. Koskaan en jäänyt kiinni, tosin jos omalle kohdalleni tämä toistuu, tuohdun kyllä aivan varmasti ja vielä huomattavissa määrin.

Tänään mun täytyy mennä ostamaan kalenteri; mulla alkaa olla niin paljon tekemistä. Ja se on hyvä.

Mulla on viimeaikoina ollut suunnattomia vaikeuksia keksiä otsikkoa; yhteen aikaan puolestani keksin pelkästään otsikoita, vaan en niiden alle tekstiä.

maanantai 14. tammikuuta 2008

Först kom ingenting, sen kom någonting

Tänään heräsin jo kymmeneltä. Sitten menin hengailemaan Caron työpaikalle, lukemaan juorulehtiä ja syömään myslipatukoita; puhuimme oikein tyttömäisistä jutuista, hiusten värjäämisestä ja hirsitaloista, vaikkeivät ne sinänsä olekaan kauhean tyttömäisiä. Sitten kävin ruokakaupassa, ja muistin ostaa täsmälleen mitä pitikin, vaikka unohdin kauppalistan kotiin, ja yhden, jonka olin jopa kauppalistaltakin unohtanut. Yleensä nimittäin ostan kauppalistan puutteessa hermostuksissani jäätelökakkuja, hiusväriä sekä 200 kappaletta pinnejä, ja ehkä narsissin, tai jonkun muun kasvin jota en oikeasti tunnista edes.

Sitten olin päiväunilla, jotka keskeytti naapurin mummi, joka olisi välttämättä halunnut tarjota kakkukahvit, koska olin siirtänyt hänen pyykkinsä kuivausrumpuun omieni tieltä. Unipöpperöisenä onnistuin kuitenkin kieltäytymään. Sitten luin meilit, innostuin vähän, olin ratsastamassa, ja annoin itselleni luvan innostua vielä enemmän. Sykleistä ja kausista on ollut puhetta, ja tänään jaksoin tehdä kaikenlaista, joiden tekemistä olin lykännyt viikkoja. Luulen, että itsekin huomasin Minkin ja Reinon tavoin ilmassa olevan kevään lupauksen; tämä kevät tulee olemaan monella tapaa ainutlaatuinen, ja vaikka kesään asti pääseminen tulee vaatimaan henkistä ja fyysistä venymistä, olen valmis. Nyt taas hetken ainakin tuntuu siltä ja vahvasti.

Myös L-koodi alkoi tänään, eräs ystäväni uskalsi värjätä hiuksensa, Samppa jaksoi ravata paljon enemmän kuin ennen; pesin tyynyni ensi kertaa, söin terveellisesti ja join paljon vettä. Sain haastavan työtehtävän, maltoin olla ostamatta hiusväriä, järjestin viikonlopun täyteen, mutta järkevästi. Nauroin paljon, annoin itselleni luvan olla edes esittämättä pitäväni eräästä henkilöstä, jaksoin kuunnella ja pyytää anteeksi. Nyt menen vielä melko ajoissa nukkumaan ja yritän vielä herätäkin samanlaiseen aikaan.

sunnuntai 13. tammikuuta 2008

American nightmare

En ehkä enää ikinä katso American Idolia; viime viikollahan liikutuin kyyneliin katsoessani kaikista maailman ohjelmista juuri sitä, ja tällä viikolla sain itseni kiinni miettimästä, että Simon Cowell on aika söpö. Jopa minulle tämä alkaa riittää, American Idol ajaa mut aivan epäilemättä mielenvikaisuuteen. Tosin se olisi varmasti jotenkin mahdollista haastaa oikeuteen, oikein kliseiseen amerikkatyyliin.

lauantai 12. tammikuuta 2008

Find me Stallone

Lorvin ja juoruilin tänään ollessani koutsaamassa, ja samoin sen jälkeen toisella tallilla. En yleensä tee niin, vaan olen vanhasta tottumuksesta tehokas ja nopea, teen hommat järjestelmällisesti ja useimmiten parhaassa mahdollisessa järjestyksessä. Joku sitten jossain kohtaa kysyi, että onko poikaystäväni kotona vai kiinni, ja kun vastasin tilanteen surukseni olevan jälkimmäinen, sanoi puhekumppani yllättävän loogisesti, "siksi et kai tahdokaan mennä kotiin". Ja luulenkin, että se oli alitajuinen syy. En muutenkaan juurikaan pidä yksinolosta, ja tänään on jotenkin sellainen päivä, kun en oikein millään tohtisi olla yksin. Joskus näinä päivinä saatan myös maanisesti puhua esimerkiksi kelistä kassaneidille niin kauan, että sitä alkaa pelottaa, taikka mennä eläinkauppaan kyselemään asioita esimerkiksi gnuvauvoista ja koiranpedeistä. Vaikka viime aikoina olen yrittänyt sellaista välttää, koska onhan se sellaista kylähullumaista. Lisäksi mulla on kamalan ihania ystäviä mesen toisessa päässä, ja sekin on omiaan säästämään asiakaspalvelijoiden hermoja.

Mua hiukan turhauttaa edelleen se, ettei ihmiset saa ansionsa mukaan. Ja se, etten saata siihen itse vaikuttaa, hah, sainpas tämänkin käännettyä koskemaan itseäni; mutta tosiaan, se, ettei joillekin asioille voi mitään, vaikka niiden kaiken oikeuden ja kohtuuden, tai jonkun muun tv-sarjan mukaan tulisi olla toisin, on epäreilua.

Sovin huomiselle pumppitreffit, joten en voi siitä luistaa, joka on siis hyvä asia. Koskaan ennen en ole ottanut vakavissani projektia päästä kesäkuntoon, mutta nyt ajattelin niin tehdä, kosken itsekään jaksa kohta kuunnella "yhyy olen läski"-tilityksiäni. Vaikka, tuskinpa se muuttaa tuntemuksiani tai mitään, mutta olisipa ainakin tehnyt kaikkensa; koska tässä on mahdollista itse vaikuttaa, niinkuin asioihin mielestäni pitääkin.

perjantai 11. tammikuuta 2008

So. Be. It?

Armaan siskoni kanssa, harhauduimme katselemaan lempielokuvaamme Gladiaattoria, ja siinä oli puhetta neljästä hyveestä, jotka Marcus Aurelius oli nimennyt; viisaus, oikeudenmukaisuus, maltillisuus ja mielenlujuus. Voiko kellään, todistettavasti, olla näitä kaikkia, muulla kuin Russell Crowella, vai onko niiden olemassaolo pelkästään tappioksi?

Suosittelen muutenkin gladiaattoria elokuvana, se hetki, jolloin soundtrack soittaa "The Battlea", ei voi olla se, jolloin moni asia voi olla väärin. Katsokaa sitä valkeaa ratsua.

"Am I not merciful??"

Käsien pesu verestä on tämän todentuma.

Mitä ihmettä?

Mitä tarkalleen ottaen on "nougat"? Miksi puuterilla ei ole muiden meikkien tapaan informatiivisempaa nimeä, kuten poskipuna tai ripsiväri? Mistä jääpala jäätyy ensin, ja onko järjestys aina sama? Mistä ihmeestä tulee lapsien kuumasta käyttämä sana "poppa"? Miksi jotkut sanat näyttävät niin hassuilta kirjoitettuna, esimerkiksi asianajaja tai Linnanahde, ja ne on mahdollista lukea tavuttaen ja painottaen ihan päin väärää? Miksi joulukuu on vuoden pimein aika, vaikka tammikuu on kylmin, miksei niitä ole mukavuussyistä yhdistetty? Miksi jotkut luulevat, että oranssi feikkirusketus näyttää hyvältä? Miksi ihmisillä on kainalokarvat? Miten sydämen kuva, siis esimerkiksi tietokoneitse piirretty <3, on keksitty, koska oikea sydän elimenä on aikalailla erinäköinen? Ovatko vessanraikastimet, jotka värjäävät huuhteluveden jonkin väriseksi, haitallisempia luonnolle kuin värjäämättömät? Mistä tulee sana "lounas"?

torstai 10. tammikuuta 2008

Sata salamaa iskee tulta

Nyt on sitten yhtäkkiä rautoja tulessa kuin seppä Ilmarisella konsanaan, en taida nukkuakaan vain siksi, että tilanne on näin hektinen. Lisäksi aikataulujen pilaaminen tai perusteellinen sotkeutuminen on noussut selkeästi pinnalle bubbling under -tilastaan, jossa olisin sen kyllä kernaasti suonut pysyvän. Tilanne on myös se, että kaikki kiva ja mieluisa on väistyvä pakollisten tylsyyksien ja pakotteiden tieltä, mikä on omiaan masentamaan.

Jotenkin tässä tilassa myös kaikki puhe tuntuu helposti vittuilulta, jolle olen muutenkin herkkä, ja siksi olen jatkuvasti varpaillani ja epäilevä kaikkien vilpittömyyttä kohtaan. Sen seurauksena huomaan myös itse ihan vain varmistellakseni ja psyykkistä selustaani turvatakseni vastaavani varman päälle; melkein tunnen, kuinka kummallinen ja irrationaalinen pelko tahdosta riippumatta tulee ulos suusta ja läimäyttää mahdollisesti vilpitöntäkin keskustelukumppania kasvoille. Hetkeen en olekaan ollut näin vainoharhainen, mutta nyt ollaan taas tässä.

Viikonlopuksi olisi kaikennäköistä kivaa tekemistä kivojen ihmisten kanssa, mutta joutunen jättämään ne väliin ja saamaan kurjuuteni nousemaan aivan uuteen kertoimeen. Onneksi tämänkin tietää olevan kausittaista, vaikkei se siltikään auta juuri kyseisellä hetkellä. Fyysiseen kipuun se auttaa, edellyttäen luonnollisesti että tietää sen joskus tai vielä mielummin kohta loppuvan, mutta päänsisäinen kipu on mielestäni huomattavasti vaikeampaa hallita järkiperustein.

keskiviikko 9. tammikuuta 2008

Master of puppies

Alan olla empiiristen kokemusteni perusteella sitä mieltä, että ydinvoimalat voitaisiin tulevaisuudessa korvata koiranpentuenergialla. Oma lemmikkini, suomenruotsalaissyntyinen Arthur, nykyisin paremmin Punkkina tunnettu, on taas aivan infernaalisessa hurmoksessa, vaikka annoin sen yli tunnin kurmottaa koirapuistossa vähintään tuplasti itsensä kokoisia koiria. Se tuijottaa aivokirurgoitu pehmoaasi suussaan, pitää kaikkia ei-koiramaisia ääniä, ja jos siitä ei välitä, se heittelee aasinnahkaa pirstoen tavaraa. Rakastan sitä toki, mutta tahtoisin, että se toisinaan väsyisi helpommin, eikä olisi joinain päivinä The Ringin Samaran kaltainen: "He never sleeps!"

Kavereiden kanssa olemisessa on on ainakin itselläni selvästi kausittainen luonne. Toisinaan viettää hurjasti aikaa jonkun kanssa, jota ei sitten vaikkapa kuukauteen nää eikä kuule. Lisäksi ystävistään useimmiten tietää, kuka on paras millaiseenkin aktiviteettiin; tekemään ruokaa, laskemaan mäkeä (vinkkinä: itse en ole paras tähän), lenkille (enkä tähän), leffaan, juhlimaan tai kuuntelemaan. Koska myös mielialat menevät tietyllä tasolla kausittain, liittyvät kaverikaudet kenties löyhästi myös niihin; luonnollisesti siihen vaikuttavat myös maallisemmat asiat kuten kiire ja aikataulujen sopiminen yhteen. Jonain päivänä sitten huomaa kauden vaihtuneen, ja silloin muistaa taas jonkun ihanista ystävistään, eikä ymmärrä, miksei tätä ole pitkään aikaan muistanut.

Pidän tänään välipäivän jumpasta, koska sössäsin aikatauluni ihan itse. Toisaalta se on ehkä ihan hyväkin asia, tai ainakin turhautumisen pitämiseksi siedettävissä mittasuhteissa on niin pakko ajatella.

Painajainen Vallikalliossa

Uni, tuo yksi ihmisen perustarpeista, ei koskaan ole ollut mulle mitenkään lähelläkään itsestäänselvyyttä. Nuorempana mulla oli vakavia unettomuusjaksoja, muistan, ettei ollut mitenkään epätavallista valvoa säännölisesti yhtä yötä kokonaan, ja pahimmillaan sitä ympäröiviä öitä kokonaan, osittain tai puoliksi myös. Valvominen saa hermot kovin riekaleisiksi melko nopeasti, ja itse ainakin saan ekstrabonuksena kuvottavaa oloa ja koko ruumiin kattavaa horkkatärinää. Tästä syystä, ainakin osittain, alkoi aikanaan myös yksi ihmissuhde, sillä jossain kohtaa mikään ei ollut arvokkaampaa kuin se, että pystyi ensinnä nukahtamaan, ja toiseksi nukkumaan useiden tuntien ajan, ehkä jopa kokemaan eniten levänneisyyttä tuottavan REM-vaiheenkin.

Nykyään tilanne on kuitenkin toinen. Nukun aikalailla helposti 16 tunnin yöunia, saatan nukkua päikkäreitä ja torkahtaa nokkaunia. Vaikka kaikki tämä nukkumistoiminta pahimmillaan kuluttaa leijonan- tai nukkumatinosan vuorokaudesta, osaan sitä kuitenkin suunnattomissa määrin arvostaa. Luulen, että juuri tällaisia perustarpeita osaa kunnolla arvostaa vasta, jos niistä joskus on ollut pulaa tai millä tahansa tapaa on kärsinyt niiden puutetta, jolloin huomaa vasta niiden tärkeyden ja välttämättömyyden ennemmin tai myöhemmin.

Tänä yönä sain nukkua vain kymmenen tuntia, näin myös hiukan painajaisia, ja siksi olen aika väsynyt, joten koin tarvetta oodata unelle. Toivottavasti unijumalat ovat ensi yönä suotuisempia tämän tähden. Loppuun tahtoisin siteerata kappaletta, joka oli kuin tehty unettomiin aikoihini, ja jonka rivejä olen näemmä niinä öinä kirjoittanut yhden lempikirjani tyhjille takasivuille.

"I can't sleep, something's all over me,
Greasy, insomnia please release me,
And let me dream about making mad love on the heath,
Tearing off tights with my teeth.
But there's no relief,
I'm wide awake in my kitchen,
It's dark and I'm lonely,
Oh, if I could only get some sleep,
Creaky noises make my skin creep,
I need to get some sleep,
I can't get no sleep..."

-Faithless : Insomnia

tiistai 8. tammikuuta 2008

Vasemmalle oikeinpäin

Meinasin joutua äsken soittamaan tai ehkä vain huutamaan apua, kun en meinannut kiipeilyn uuvuttamin sormin saada auki maitotölkkiä. Onneksi oli kuitenkin Jeesus tai joku muu kyvykäs, ellei jopa kaikkivoipa henkilö myötä, ja onnistuin lopulta. Kiipeilemässä oli kivaa, pari oikein näpsäkkää onnistumista, vaikka flunssan huomaa verottaneen yleiskuntoa melko radikaalistikin. Siltikään en kiivennyt oikealle enkä takapuoli edellä ainakaan paljoa.

Kuitenkin ehkä vähään aikaan ehdottomasti mahtavin juttu tapahtui tunnelmallisella linja-automatkalla kiipeilykeskusta kohti. Tien yli kiiruhti vetävin hölkkäaskelin nuorehko isähenkilö, joka työnsi rattaissa topattua pienokaista. Tämä ylitys sai kuitenkin vaihtoehtoisen lopun, kun isähenkilö törmäsi rattailla suojatien jälkeiseen lumipenkkaan, kaatui rattaiden päälle, jotka menivät kasaan sulkien lapsukaisen sisäänsä. Repesin aivan spontaanisti, ja jossain ulvomisen välissä sain sanottua Minkille mielestäni äärettömän hauskan lainin: "Ei isi tahallaan". Isähenkilö oli silminnähden järkyttynyt ja vatkasi pienokaista aikalailla tuimaan tahtiin, vaikka se varmasti olikin tarkoitettu rauhoittavaksi, ja olin äärettömän iloinen bussin paksuista ikkunoista, sillä en oikeasti halua edes kuvitella pienokaisen tuottamaa meteliä.

Aina näinä hetkinä tunnen olevani paljon velkaa Hugleikur Dagsson "Saako tälle edes nauraa?" -sarjakuville, sillä itse nauran nimenomaan kaikelle, myös yleisesti sopimattomille asioille. Mutta jos sen tekee oikein, eli vilpittä ja siksi, ettei yksinkertaisesti voi muuta, ei sen pitäisi olla tuomittavaa. Eihän?

maanantai 7. tammikuuta 2008

Päätä jo!

Näin siinä sitten kävi, ensimmäinen merkintä uutuuttaan kimaltelevaan, aivan vasta luotuun blogiin. Tapojeni vastaisesti aion jopa käyttää isoja kirjaimia sekä lauseiden alussa, että erisnimien kohdalla suurimman mielipahan välttämiseksi, vaikka vanhasta blogista niitä on edelleen mahdollista tunkea nenään ja vielä sankoin joukoin.

Hassua oli, että kovasti jouduin pohdiskelemaan, oikeasti aivan ylitsepursuavissa mittasuhteissa, josko tänne perustaisin blogin. Pienenä käytin aika liikuttavista verbiä "perustaa" myös mielikuvitusystävistä, mutta ei siitä sen enempää. Yleensä teen päätökset itseasiassa juuri samalla kaavalla kuin tämänkin: ensin mietin itsekseni, sitten kerron pohdintani julki ystävilleni ollessani itse vielä negatiivisella kannalla, ja sen jälkeen sorrun pienimmästä ärsykkeestä tekemään myönteisen päätöksen. Päättämättömyys ja vatvominen ovat sinänsä varsin tuskastuttavia asioita, varsinkin jos ei ole kyse itsestä, ja siksi kai pyrin kuitenkin tekemään päätöksiä. Toki on helpompi päättää, ottaako tavallista kaksiprosenttista vai kokonaan rasvatonta raejuustoa esimerkiksi, kuin että kuka perheestä ja rakkaista tapetaan julmimmin, mutta joka tapauksessa. Muutenkin jo se, että tekee päätöksen, on ylpeyttä herättävä sinänsä ja itsessään, ja tietyissä rajoissa päätöksen todentuminen oikeaksi on vain plussaa tai jopa ekstrabonaria.

Shoppailussa mulla on sama filosofia: useammin harmittaa se, ettei osta jotain, kuin se, että sen ostaa.