sunnuntai 26. heinäkuuta 2009

If you put 2 and 2 together you will see what a friendship is 4

Viime viikonloppuna pyysin yhdeltä ystävältäni anteeksi. Viime aikoina olen viettänyt normaalia vähemmän aikaa yhden ystäväni kanssa. Toissapäivänä vein yhdelle ystävälleni jaffaa ja mustikkakeittoa melkein keskellä yötä, kun se vain oksensi. Lähipäivinä kuuntelin puhelimessa ystäväni sydänsuruja ja sain anteeksipyynnön osittaisesta välirikostamme nelisen vuotta sitten.

Toisinaan mietin, olenko hyvä ystävä. Toisinaan tiedän, etten ole, kun taas toisinaan olen sitä ajattelematta, toisinaan taas mietin, mitä hyvä ystävä tekisi. Joskus olen liian väsynyt tai liian kärttyinen. Olen myös vähän ehdoton ja varsin kiireinen. Ystävät ovat kuitenkin ne, joista vilpittömästi pitää ja jotka on saanut itse valita, toiset ovat uudempia kuin toiset, ja usein kaikki ystävät ovat erilaisia. Ilman ystäviä ei ole oikein mitään, jos joku asia menee pieleen niin ei putoa tyhjän päälle. Ystävät ovat ehdottomasti yksi tärkein sidosryhmä. Ystävyys parhaimmillaan on vaivatonta, se soljuu sileänä ja parhaana eteenpäin, ja sen eteen tyvenissä kohdissa pitääkin meloa vähän vauhtia, koska se on kuitenkin vain rajallinen ajanjakso. Toivon, ettei parhaita ystäviään koskaan menetä, koska ne tuntevat parhaiten. Ne kuulevat äänestä, onko kaikki hyvin, ja ne erottavat vakavat tolaltaanolot merkityksettömistä kiukutteluista. Niiden kanssa ei tarvitse teeskennellä yhtään parempaa kuin onkaan.

perjantai 24. heinäkuuta 2009

If I go crazy then will you still call me Superman?

Löysin äsken mekon, jonka ehdottomasti tarvitsen. Kattokaa nyt! Nellysin nettikauppa on siitä kiva, että noista kuteista on tosiaan monta kuvaa ja vielä toi videokin.

Pikkukoira Punkki loukkasi eilen tassunsa pahasti. Se liukui taas kepin perässä betonilla, ja sen kynsi vääntyi niin outoon asentoon, että se ei voinut olla kuin irtipoikki. Se oli kotiin tullessa hyvin väsynyt, joten päätin viedä sen lääkäriin vasta aamulla, mutta sen surkeus kävi mua niin sääliksi, että nukuin sen vieressä lattialla. Muuten se vilistää kolmellakin tassulla, mutta hypätä se ei pysty, ja kuitenkin se rakastaa nukkua ihmisten vieressä. Aamulla olin lekurissa passissa niin ajoissa, että päästiin tosi hyvin sisään. Punkin kynsi tosiaan oli irti, ja vielä niin pitkältä, ettei siihen koskaan kasva uutta. Punkille laitettiin musta liimaside, jossa oli pääkallon kuvia, mutta silti sitä ilmiselvästi vitutti. Itse olin vähän järkyttynyt siitä, että olin aivan rikki sen tuskasta ja melkein väänsin itkua siellä lekurissa, kun Punkilta pistettiin taju pois. Mä en kestä kärsiviä koiria yhtään, niiden tuska tulee muhun jotenkin moninkertaisena. Koiranpentujen tuska on mun kryptoniittia.

Tänään mulle sanottiin töissä, että mulla on aika miehiset syömismäärät, mutta myös, ettei se näy mussa. Se oli kivasti sanottu, ja olen salaa ylpeä siitä, että pystyn syömään melkein kaikki kundit pöydän alle. Tosin laihiksella oleminen olisi helpompaa jos ei pystyisi syömään kuin linnun annoksia ja aamuisin ei ruoka maistuisi, mutta oikeastihan sellainen on musta aivan vitun ärsyttävää ja usein teeskentelyä. Niinkuin Panun kanssa eräällä iltalenkillä puhuttiin, nirsous ja muu ruoan kanssa puljaaminen kertoo perusluonteesta sen, että se on huono. Toisaalta meistä meidän pahansisuisuus, tiuskiminen ja vittuilu eivät kerro mitään perusluonteista, vaan ainoastaan ehkä väsymyksestä, hedarista, tai toisten ihmisten tyhmyydestä. Lähtökohta on siis hyvinkin subjektiivinen, ja vielä myönnän sen.

Mua ja Panua myös kehuttiin hauskoiksi tuntemattomalta taholta junassa. Oltiin tulossa jostain kulttuuririennoista aika myöhään, oltiin juotu yhdet ja juteltiin tavalliseen ADHD-tyyliin lantion murtumisesta, miesten naisia matalammasta kipukynnyksestä sekä siitä, mitä tekisi saarella, jonka tsunami on pyyhkäisemässä sileäksi ja josta ei ole poispääsyä. Vastapäätä istuva kundi repesi jossain kohtaa, sanoi ettei pystynyt yhtään lukemaan kirjaansa, koska väkisin huomasi keskittyvänsä meidän juttuihin. Se sanoi, että meillä on ihan jäätävä mielikuvitus, ja sitä selvästi viehätti meidän läppien sopimattomuus ja tietynlainen huonous. Taidettiin Panun kanssa molemmat vähän punastua, koska hyvä palautekaan ei ole helppo ottaa, ainakaan noin yllättäen ja riippumattomalta taholta. Silti se oli äärettömän mukava kuulla.

Nyt odotan kärsimättömänä, että pääsen katsomaan, miten pikku merirosvopotilas voi, ja syötän sille kyllä jätskiä illalla kun se saa syödä. Minun ainoa poikani Punkki.

maanantai 20. heinäkuuta 2009

You drive. You drive. I think there's something wrong with me.

Jos olisin aina lomalla, niin tämä blogi kyllä näivettyisi ja pian. Jo tämän viikon jälkeen sillä on posket ihan kuopalla, mutta onneksi palasin nyt töihin. Olen duunista jopa vähän innoissani, on kiva nähdä kaikkia noita mussukoita ja kevätkääryleitä ja kissanpentuja ja örkkimökkyläisiä. Alkulomasta olin lähinnä kännissä, ja loppulomasta taas vähän masentunut ja luimisteleva, sillä olin saanut vähän kaikesta suunnasta palautetta, ja sellainen tekee mut hyvin säikyksi ja ahdistuneeksi. Mutta se siitä.

Jos olisin taas maailman kuningatar, niin määräisin joka päiväksi laulua ja tanssia. Kävin perheeni kanssa lauantaina katsomassa Samppalinnan kesäteatterissa All Shook Up, ja se oli aivan ihastuttava. Kesäteattereissa on tunnelmaa, ne on nikkaroidun ja kotikutoisen oloisia, ja meininki on jotenkin lavatanssimainen. Lisäksi Eeva Vilkkumaa on jotenkin tosi suloinen, ja tosi pieni.

Jos olisin tosi rikas, ja mulla olisi 27 tonnia painava huvijahti, niin tahtoisin hovimestariksi joko kääpiön tai sitten ison mustan miehen, tai sitten vanhan brittiherrasmiehen, joka tietäisi kaikesta kaiken. Mieteittiin duunikaverin kanssa, että pitäisi tehdä itsestään sellaisia paperinukkeja, joita voisi sitten liimailla jahtien kansille ja nojailemaan luksusautoihin lehtien sivuilla. Aina pitää unelmoida, se on hyväksi.

Jos en olisi ollut näin huoleton lomalla, en varmaan olisi pulskistunut niin, että jakusta meinaa pamahtaa napit. Ällöttää, lupaan syödä koko viikon salaattia.

torstai 16. heinäkuuta 2009

Ett ögönblick

Elämä voi muuttua silmänräpäyksessä. Kaikki tietävät että näin on, mutta sen konkreettiset todentumat tuntuvat aina yhtä shokeeraaville. Ei noin vaan voi käydä, eikä ainakaan tuolle henkilölle. Eräs hyvä ystäväni loukkaantui pahasti harrastuksensa parissa tänään, ja voi olla, ettei se koskaan parane ennalleen, eikä voida kuin arvailla, kuinka lähelle sitä. Pahinta on ehkä se, että tämä ystävä oli omistanut koko elämänsä tähän harrastukseen, joka oli oikeastaan jo ammatti ja elämäntapakin, ja sitten siltä nykäistään kokonainen perusta pois. Näin lähellä konkretian kirves ei mua ole vielä käynytkään, ja se on vielä kamalampaa kuin luulin jo ihan tässäkin mittakaavassa.

Mun piti kirjoittaa kivoista juhlituista illoista, niistä illoista jolloin käyttäydyin turhan huolettomasti läheisiäni kohtaan, ja niistä illoista jotka muodostuivat ennalta-arvaamattomilla tavoin aivan upeiksi, mutta nyt en pystykään. Huomenna varmasti pystyn eikä jeesustelu mitään auta, mutta silti.

perjantai 10. heinäkuuta 2009

Got a nasty habit called rock'n'roll

Tässä päivän inspiskuva pukeutumisellisesti. Rokit kuteet on vaan niin siistejä, mä rakastan mustaa nahkaa, niittejä ja ketjuja. Noi polvisukat ja maiharihenkiset bootsit on kanssa niin hienot. Näitä Elinin kuvia katsellessa tekisi mieli myös hiuspidennystä, koska juuri tollanen pitkä takkutukka olisi niin siisti. Joskus kun olen varoissani niin tilaan aivan saletisti sellaiset clip-on-pidennykset, luulen et oisin rakkaudessa niihin. Syy siihen, että surffaan taas muotiblogeissa tähän malliin on se, etten oikeasti jaksa tehdä yhtään mitään duunissa. Daa, mulla alkaa tän päivän jälkeen taas viikon loma, tuntuu niin turhalle lusia täällä. Oon myös suuressa koukussa Lookbookiin, siellä on sekä tosi tyylitietoisija pukeutujia että mykistäviä ernuratkaisuja, mutta ennenkaikkea sieltä ei kuvat lopu kauhean äkäseen kesken. Huomasin kyllä noiden kuvien myötä, että tarvitsisin ehdottomasti kapteenintakin, sellaisen merirosvomaisen ja ehkä lyhyen. Huomasin myös, etten juurikaan pidä peeptoe- tai slingbackmallisista kengistä, ja kaikista karmivimpia ovat sellaiset, joissa on nilkoissa paljon materiaalia, muttei mennä niihin nyt tarkemmin.

Yksi duunikaveri kysyi multa jonkin aikaa sitten, että jos saisin mitkä vain kengät, niin mitkä ottaisin. Mä en osannut vastata mitään, koska kengissä olen lähinnä väriorientoitunut, enkä tiedä merkkien malleista juuri mitään. Siispä tein tutkimusta ja päädyin halajamaan palavasti Louboutinin Decolletéja. (Nyt on saletisti eksentti väärinpäin ja väärässä kohtaa, ja edellisen postauksen kirjoitusvirhepilkka kosahtaa omaan nilkkaan poikkaisten sen). Toi punanen pohja on aivan äärettömän nerokas, ja oikeastihan tavallisen malliset mustat korkkarithan on ehkä ne kaikista parhaan näköiset. Mä ostan noi kyllä vielä joskus ja lupaan etten koskaan pidä niitä ainakaan ihan tosi kovassa kännissä päällä.

Mulla on oikeasti niin tylsää, että meinaan oksentaa ihan vain huvittaakseni itseäni. Onneksi on enää noin tunti jäljellä, ja sitten alankin sikailla loman kunniaksi. Toki menen ensin talliin sukimaan ponini, sitten menen äidin luo käymään, mutta niiden jälkeen todellakin sikailen. Ja odotan lauantaita kuin hullu puuroa, suunnitelmat on pidetty niin simppeleinä ja osallistujat minimissä, ettei siitä voi tulla kuin yhtä timanttista kuin silloin ennen vanhaan. Oispa mun tilaamat niitit tulleet tänään postin mukana, niin saisin laitettua niitä vielä denimshortseihin ja lisäämään vielä siihen toppiin. Me likey.

torstai 9. heinäkuuta 2009

Let's have some fun, this beat is sick

Näin eilen ehkä liikuttavimman kirjoitusvirheen ikinä; joku oli kirjoittanut erään paikan nimen näin: JÄRVEMPÄÄ. Oikeasti. Eikö se todella tiennyt, ettei se mene noin? Eikö se koskaan ole nähnyt sitä lukevan jossain kyltissä oikein, koska sellaisistahan sanat jäävät näkömuistiin? Eikö se ajattele sitä sanana, jossa järvi on omistusmuodossa, eli järven? Mua olisi kiinnostanut ehkä tietää, millainen ihminen kirjoittaa näin, voiko olla muuten normaali, vaikka tekee tällaista. Miksi jotkut ihmiset ei arvosta oikeinkirjoitusta? Miksi mä arvostan sitä niin paljon?

Andy McCoy puhuu muuten tosi jännästi. Onneksi toi mainos tulee aika usein Novalta, joka on ainoa radiokanava, joka täällä skutsissa kuuluu, sillä myös epämieluisaa kuultavaa soitetaan ihan toistuvasti. Se euroviisuvoittobiisi on muuten tosi vituttava, tekisi mieli hyppiä niiden säkkipillien tai minkä lie huuliharppujen tahtiin lasinsiruissa paljain jaloin. Lisäksi joidenkin vuosikymmenten kultaisimmat veisut, kuten AHA:n Take on Me ja kenen-se-nyt-on Maria Magdalena ovat sellaisia, ettei niitä kyllä ole hyväksi ihmiselle kuulla neljää kertaa joka päivä. Pahinta kaikista on ehkä kuitenkin Lauri Tähkä, joka soi myös vitun monta kertaa päivässä. Yhteen henkilökohtaisen lopun lähelläolohetkeen Tähkän Lauri liittyy myös läheisesti. Muistan, kun Panun kanssa olimme eräänä vuonna Ankkarockissa. Oli kauhea darra, paska keli, bisse loppunut hanoista, ja kun vihdoin pääsimme Jalluteltalle, alkoi viereisellä lavalla soittaa kuka muukaan kuin Lauri Tähkä, jota fiittaamassa oli Elastinen. Muistan vaihtaneeni Panun kanssa pelonsekaisen katseen, ja jos oltaisiin jouduttu odottamaan drinksuja yli kahden biisin verran, olisi ollut pakko kaatua maahan kurkkuaan kynsien ja vaahtoa suusta purskuttaen. Oli ihan pakko vetää kännit taas sinä päivänä.

Täällä käy muuten tosi lyhyitä ihmisiä. Musta tuntuu, että tällä viikolla ehkä kaksi miestä on ollut mun pituisia tai pidempiä, mutta sen sijaan olen tavannut useita itseäni päätä lyhyempiä henkilöitä, ja pari jotka ovat sellaisia kainaloon asti. Onkohan täällä vedessä jotain? Saan siitä tietysti sellaisen vastareaktion, että on pakko laittaa aina vähintään kymmenen sentin korot, jotta olen vielä pidempi kuin ne. Toisaalta se on ihan hauskaa, vähän kuin olisi joutunut pygmimaahan tai Korvatunturille.

keskiviikko 8. heinäkuuta 2009

Yönäkö

Näin viime tönä sellaista unta, että olin baarissa. Perspektiivi oli sillä tavalla outo, että kävelin itseni perässä, tai siis näin itseni kulkemassa edelläni. Mulla oli platinanvaalea tukka, joka tosi rokisti leikattu, sillä tavalla keesimäisesti, sivuilta lyhyemmäksi, ja siinä oli takatukka. Meikkiä oli ihan hurjan paljon, kun näin itseni katsovan alas, olivat koko luomet aivan pikimustat, saaden kasvot näyttämään luurankomaisilta silmäkuoppineen. Mulla oli selästä avonainen, oikeastaan koko selän paljastava musta toppi. Oikean selkäfileen päällä, juuri bikineistä tulleen rusketusrajan alapuolella oli tatuointi, se näytti kirjoitukselta, kolmessa rivissä, mutta jotenkin todella oudolta, eikä siitä saanut selvää. Se oli kuin kaunokirjoitusta, koukeroisten ja koristeellisten kirjainten päissä oli pieniä palloja. Sitten kävelin peilipylvään ohi, ja katsoin sattumalta tatuointia sitä kautta; teksti oli peilikirjoituksella kolme ensimmäistä riviä eräästä laulusta, jota en ehkä muuten olisi tunnistanut, ellei se olisi alkanut kaikua täsmälleen samalla hetkellä vain puolittain kuultavasti muun musiikin takana;

Softly the light shines in through
the gates of grace on me and you
deceiving our restless hearts

Aikamoista, sanoisin. Ehkäpä tämä oli enneuni.

tiistai 7. heinäkuuta 2009

Trapped under ice

Väsyttää ihan sikana. Mä oon vahvasti sitä mieltä, että jos maanantai ei tunnu maanantaille, niin sitä seuraava tiistai todellakin tulee tuntumaan. Tänään on niin maanantai. Mun ei kyllä pitäisi lukea kirjoja iltaisin, koska se meinaa aina venyä. Tällä hetkellä luen John Irwingin Garpin maailmaa, joka on erityisesti sellainen kirja, jota mun ei pitäisi lukea iltaisin. Se alkoi vähän hitaana, sellaisena hyväntahtoisena mutta hiukan yksinkertaisena, ja sitten ihan yhtäkkiä siinä purraan peniksiä poikki, lapset menettävät silmiään ja niitä raiskataan ja ihmisiä viilletään kalastusveitsillä kahtia. Mun on kauhean vaikea suhtautua tälläisiin 180-asteisiin ilmapiirin muutoksiin. Samaan sarjaan kuuluu ainakin Bret Easton Ellisin Glamorama, jonka hengästyttävä ja sympaattinen päähenkilö Victor Ward on aluksi vain sekaisin ja kamoissa, sellaisella tavalla joka on helppoa luettavaa (vaikka lauseet ovatkin ihan hullun pitkiä, mutta olen ihan varma, että juuri niin Victor puhuu), kunnes yhtäkkiä huomaakin lipsahtaneensa lukemaan kidutuksesta ja verestä ja aasialaisista. Siinä kohtaa on pakko jatkaa lukemista siihen saakka, että tarinasta pilkahtaa taas edes pieni toivo ja hyvyys, ja siihen voi muuten mennä aikaa. Sitten vain joutuu menemään töihin silmäpussisena ja masentuneena siitä, kuinka pahaa vaan tapahtuu eikä siitä edes varoitettu etukäteen. Jos taasen lukee kirjaa, jonka teemoja ovat kidutus, väkivalta ja kuolemantuottamukset, eivät pahat tapahtumat järkytä juurikaan; yllätyselementti tekee niistä moninverroin pahempia. Mä en muutenkaan kauheasti välitä yllätyksistä. Yksi pahin hetki oli myös lukiessani Metallicasta kertovaa kirjaa. Itseni tuntien olisi ehkä pitänyt valmistautua tutustumalla vähän tapahtumien taustoihin, sillä en tietenkään tiennyt, että Cliff Burton tosiaan kuoli traagisesti, ja järkytyin siitä kovasti. On se hankalaa olla näin saatanan eteerinen ja herkkämielinen.

Olen myös vahingossa pukeutunut tarjoilijaksi töihin. Jos joku alkaa huudella yhtä cappuchinoa, niin vedän kyllä turpaan. Muutenkaan mulla ei ole kauhean varma olo, mutta onneksi jääkaapissa on mun yksi Stripped Battery, sillä järjenjuoksu tuntuu todella tylpälle, ja toivon, että se vaikuttaa myös tähän fiilikseen.

EDIT: Ainiin, näin seksiunta Gordon Ramsaysta. Olen ihan koukussa sen ohjelmiin, Hell's Kitcheniin ja F-wordiin, mutta en kyllä katso niitä enää jos tässä alkaa käydä näin. En kyllä tunne oloani kovinkaan pilaantuneeksi, koska uni oli kuitenkin varsin miellyttävä, vaikka Gordon onkin erittäin epäilyttävä tämän genren unien kohde. Kai se tippuu vähän samaan lokeroon Simon Cowellin kanssa, ja ehkä mulla on alitajuinen erityispaikka sydämessäni kiroileville, ilkeille ja vanhoille brittimiehille. Riiight, tätä en ehkä olisi tahtonut tietää itsestäni.

maanantai 6. heinäkuuta 2009

Look What The Cat Dragged In

Viime perjantain käytin töissä Bret Michaelsin kuvien googlaamiseen. Mun mieleen se on vähän kummallisen ja väsähtäneen sekä turhan feminiinisen näköinen, mutta onhan se nyt nuorempana ollut aika namia; TJEU. Ja on se röökinvetäminen vaan coolia, kuten tästäkin kuvasta kaikki voimme näkemällä todeta. Eilinen Rock of Loven jakso oli ihan mahdottoman hieno; luulin ettei toissajaksoista rullaluistelubätleä voisi mitenkään panna paremmaksi, mutta kyllä mutajenkkifutis löi senkin laudalta. Varsinkin suunnilleen 120-senttinen Daisy oli aivan mahtava sutiessaan mudassa, sylkiessään mutaa ja taklatessaan silikonisella raivolla muita pimuja pitkin seiniä. Muta on muutenkin hieno elementti, harmi että siihen liittyy usein kylmyys. Tavallaan mua houkuttaisi kamalasti päästä Roskildeen ihan sikamaisena mutavuonna, koska luulen, että olisin siitä salaa innoissani. Jos siis ei olisi liian kylmä, koska silloin se alkaa kyllä nopeasti harmittaa. Nyt alkoi kyllä tehdä mieli vähän mutakakkua vaniljajäätelöllä, mutta kuten joka maanantai, olen taas laihiksella. Mun pitäisi varmaan printata kuva juuri ton saman Daisyn vyötäröstä ja katsoa sitä joka kerta kun meinaan syödä, on meinaa aika mieleisen näköinen.

Oikeastaan ei ole muuta sanottavaa. Viikonloppu oli ihan sikamaisen tylsä, koska kaikki mun yhden käden sormilla laskettavat kaverit olivat jossain. Toisaalta oli tosi kivaa vaan katsoa telkkaria, syödä ja harrastaa seksiä, koska mitään muuta kuin noita en tehnytkään. Harmitti, kun aurinko ei paistanut, koska olisi paljon kivempi olla vielä ruskeampi, jopa niin paljon kivempi, että olisin valmis tuhlaamaan kokonaisia päiviä auringossa lojumiseen. Ostin myös niin siistin topin, että on pakko päästä pian baariin.

keskiviikko 1. heinäkuuta 2009

Pirate skulls and bones

Luin Minkin vanhoja merkintöjä estääkseni nukahtamisen kolmatta kertaa tunnin sisään, ja siellä oli aivan mahtavia listoja asioista, jotka on kivoja ja myös niistä, jotka on mälsiä. Tällainen kahden vastakkaisen asian listaaminen lähes samanaikaisesti tai vähintäänkin peräkkäin on pakko olla sellainen, että se tuo mieleen asioita. Koklataan:

Diggaan:
-M.I.A.:n biisistä Paper Planes
-punajuuriruoista ja siemenistä salaatissa
-Carsbergin oluesta
-siitä, kun halataan takaapäin tiskatessa ja suukotetaan niskaan
-kun pikkuhauva silitettäessä heittäytyy suorilta jaloilta kyljelleen
-Vallikallioiden tuoksusta myöhään illalla
-silppurin käyttämisestä
-hiuksista, paitsi lavuaarin viemäreitä tukkimassa
-peilipilottilaseista
-tatuointikuvien googlaamisesta ja niistä inspiroitumisesta

En diggaa:
-Anna Puusta, en sitten yhtään, se melkein saa mut raivon valtaan
-liian tiivisrakenteisista pihveistä, jotka eivät maistu millekään
-papereiden järjestämisestä aakkosten mukaan
-liian tiukasta mehusta
-herätä tuskastuneen kuumissaan
-mustan kynsilakan mahdottoman huonosta ja paksuuntuvasta koostumuksesta
-muiden koiranulkoiluttajien tapaamisesta aamulenkillä kun on ihan tutkalla ja rumannäköinen
-ilmastoimattomista autoista

Listatkaa tekin, kundit? Hei, kundit?

En tykkääkään

Olen jo pidemmän aikaa miettinyt avautumispuheenvuoroa kahdesta Facebook-statuksiaan päivittävästä ihmisryhmästä. Selvää on tietysti, että ne ovat molemmat todella ärsyttäviä, ja olen moneen kertaan meinannut blokata näiden edustajat feedistäni. Kuitenkin pikkuruinen masohenkinen tonttu estää mua klikkaamasta sitä viimeistä laukausta.

Ensimmäinen on odottavat ja tuoreet äidit, tai sitten muulla tapaa pahasti vinksahtaneet naisihmiset. Näiden päivityksissä on oikeastaan aina sydämenkuva, jotain lässytystä ja sateenkaaria ja onnenpäiviä. Lisäksi niissä on myös tiettyä suoritushenkisyyttä, kun ne ihailevat pentunsa naamaan mätsääviä vastaleivottuja pullia ja olivat juuri mattopyykillä jollain vitun kauniilla järvellä jossa tietenkään lokki tai muu tiira ei ampunut päävoittoa piltin päähän. Voi hyvää yötä, oikeasti jos koskaan ei mikään vituta ja kaikki on pelkkää saippuakuplaa ja lepertelyä, niin kyllähän päässä on oltava vikaa. CP-vammaiset esimerkiksi ovat todella, todella iloisia kokoajan, ja siihen on myös syy. Mä en vaan tajua, miten ne tahtoo pitää sellaista pilvilinnailluusiota itsestään ylhäällä kokoajan, miksi ne arvostaa sellaista? Eikö ne tajua, että oksettaa?

Toinen on, anteeksi nyt vaan, ei niin korkeastikoulutetut henkilöt, jotka useimmiten asuvat edelleen sillä pienellä paikkakunnalla, josta ovat kotoisin, tai sitten vaihtoehtoisesti Keravalla. Niillä on päin helvettiä värjätty tukka ja ysäristi kulutetut halpisfarkut, ja niiden kaikki updatet taas ovat tosi dramaattisia. Yhtenä päivänä niitä on loukattu niin, ettei niiden usko ihmiskuntaan palaa enää koskaan; niiden tuska on maailmaa suurempi ja ne avoimesti kirjoittaa myös siitä, kuinka niiden aviottoman lapsen isä on pannut niiden bestistä ja antaa lapsukaisen leikkiä pelkästään bissetölkeillä bileiden nurkassa iskän vierailuviikonloppuina. Mun mielestä ihan näinkään ei kannattaisi kirjoittaa, koska vaikka olisi aika luuseri, niin voisi silti keskittyä niihin hyviin asioihin. Ei toki helvetissä tietenkään samoin kuin ykkösryhmä, vaan sillä lailla normaalisti. Tiedättekö, joskus menee kivasti ja joskus ei, sillä tavalla normaalin ihmisen elämä menee. Kaikkia asioita ei kannata kuuluttaa kaikille, ne ei kuulu tuntemattomille.

Muuta viimeaikoina tapahtunutta on esimerkiksi se, että eilen hukkasin autoni Jumbon parkkihalliin, ja etsin sitä yli tunnin täristen raivosta ja kiskoen sataa typerää kauluspaita- ja jakkupukukassia perässäni. Lisäksi meinaan myöhästyä joka päivä töistä edelleen, vaikka muuten menee jo vähän paremmin. Olen myös syönyt joka päivä välipalaksi mandariinin, paitsi eilen, koska yksi duunikaveri nuoli sen kuorta, en tiedä miksi kylläkään.

Ajattelin alkaa aikaansaavaksi ton koulun suhteen ihan näillä näppäimillä. Koska kohta on liian myöhäistä, ja jos niin pääsee käymään että lennän sieltä monon kuva levenneessä ahterissani ulos, niin mutsi jättää mut perinnöttömäksi ja vaatii takaisin jokaisen salaattikulhon ja jakkupuvun, minkä se on mulle ostanut.