torstai 22. maaliskuuta 2012

Hetken tie on kevyt

Toisinaan tuntuu sille, että muistan mistä kaikessa onkaan kyse. Soitan kitaraa, silittelen sen kaunista juovikasta sunburstin väristä pintaa ja rakastan kielten vinkunaa sormien liukuessa soinnusta toiseen. Päästän ihmiset bussijonossa hymyillen ennen itseäni, ja kiitän bussikuskia reippaalla äänellä poisjäädessäni. Soitan ihanille ystäville, joskus muuten vain ja joskun kutsun niitä meille juomaan skumppaa ja syömään leivoksia. Leikin Punkin kanssa "Punkki yksin läpi"-leikkiä ja taputtelen sen paljasta masua hellästi. Kyselen Pörriltä sen skeittihommista ja tekstailen (tai oikeasti WhattsAppaan) sille sydämiä muuten vain. En ota itseeni yhden leuattoman nirppanokan heitoista, jolloin se heittelykin loppuu. Laitan paljon hajuvettä, tällä hetkellä Dolce & Gabbanan Light Blueta ja hymyilen tuoksun tullessa nenääni tuulen heilauttaessa hiuksiani.

Sitten on niin, etten jaksakaan soittaa enää kitaraa. Kitaratunnin aikana Punkki on pilkkonut keräyspahvit silpuksi ympäri kämppää. Kukaan ei tule kylään, vaikka leivoinkin. Pörri valittaa, että olen kauhean kärttyinen. Mikään ruoka ei onnistu, en jaksa suunnitella kokkauksia yhtään joten aina jokin aines puuttuu. Bussissa on talvitakissa liian kuuma.

Äsken kokkasin ihanaa tulista kasviscouscousia, ja kuuntelin Trainin biisiä Drive By. Se soi tehona Ylex:llä, ja on jäänyt looppaamaan päähäni. Yllätyin, kun Spotifysta selvisi, että tietyssä korniudessaan aivan killeri Drops of Jupiter on saman bändin! Joka tapauksessa, tosta tulee mieleen kesä. Sellainen yksinkertainen, helppo, lunki, joka saa pikkuisen jammaamaan salaa.

maanantai 19. maaliskuuta 2012

Minä verisen veitseni terän kesäpaitasi pellavaan pyyhin

Lähtökohtaisesti ja useimmiten pidän elokuvista, tv-sarjoista ja muunlaisista esittävistä produktioista taikka sitten kirjoista, jos niissä on jotain seuraavista elementeistä:
-sota tai ainakin sotilaat
-zombiet
-cheerleaderit
-vankila
-high school- tai muu opiskelumiljöö
-vampyyrit
-Hugh Grant

Uusin sarja, joka on valikoitunut pitämiseni kohteeksi, on HBO:n Band of Brothers. Siinä on käynnissä toinen maailmansota, jota seurataan amerikkalaisten sotilaiden näkökulmasta. Se on kammottavan realistinen, suorastaan surullinen varsinkin sitten, kun on oppinut tuntemaan niitä hahmoja. Alussa näyttelijöitä on vähän vaikea erottaa toisistaan, koska ne ovat kaikki likaisia ja samanlailla nututettu, mutta pikkuhiljaa alkaa hienoimpiakin kasvojen piirteitä tunnistaa. Jotenkin jännittävästi vielä ne pienet ominaisuudet ja erikoisuudet korostuvat, kun ei tunnistamisessa ole muuta käytettävissä kuin pelkät kasvot. Esimerkiksi Wintersin lähes feminiinin pyöreä suu ja voimakkaan uurteet nenänpielistä suupieliin, Malarkeyn alakuloinen katse ja pisamat, Blithen pelokkaat ja ulkonevat silmät. Sodan mielettömyys on myös erittäin läsnä; eihän niillä ole edes talvivarusteita! Ne tarvii kunnon ruokaa! Ei tuo suunnitelma voi mitenkään onnistua! Miksi sen tytön piti jättää toi kirjeellä just kun ne on etulinjassa! Ei sotaa voi tajuta. Millään tasolla.

tiistai 13. maaliskuuta 2012

Baudelaire in braille

Tänään käytin ensimmäistä kertaa sitten lumentulon oikoreittiä bussipysäkiltä kotiin. Ensimmäistä kertaa se edes näytti mahdolliselle, koska siinä pitää mennä isohkon tien yli, jonka keskellä on vielä liikenteenjakaja. Tänäänkin kyllä siinä keskikonsolilla keikkuessani ja odottaessani, ettei oikealta tulisi enää autoja, mietin että jos tästä lipeäisi naamalleen niin muutamassa sekunnissa viitisen autoa ajaisi yli. Ja sen jälkeen ei enää olisikaan oikeastaan väliä vaikka enemmänkin ajaisi, koska maksimaalinen muusitaso olisi mitä todennäköisimmin saavutettu.

Näin viime yönä unta, että olin Irvine Welshin Liima-kirjan roolihahmon Gallyn kanssa maailmanpyörässä, ja se näytti ulkoisesti James Durbinille (American Idolista, kuten yleensä kaikki hahmot joita kukaan muu ei tiedä nimeltä). Muistan miettineeni, että se on sivistymätön ja karunnäköinen, mutta tosi hyvä sängyssä. Tuo mainittu kirja on vastenmielinen (ja itseasiassa Panun oma), ja jouduin jopa jättämään sen yli vuodeksi kesken alkupään ällöttävän koirakohtauksen takia. Onneksi olin jättänyt kirjanmerkin siihen, joten nyt vain kelasin sen luvun ohi, ja jatkoin lukemista. Onneksi myös se loppuu kohta.

Pitäisi pestä ikkunat. Se vielä menee, mutta noiden parvekelasien kanssa meinaa mennä ihan tosissaan hermo. Sinänsä on tosi mukavaa, että kevät tulee, koska alan olla zombiutunut talvesta jo siinä määrin, että kohta en enää näkisi sitä kevättä. Iho on samea ja kuiva, pienet haavat eivät parane vaan kiusaavat viikkokausia ja mulla on päässä ihottumaa sekä ensimmäistä kertaa elämässäni hilsettä. Haluaisin, että kaupoista saisi taas oikeasti hyvänmakuisia vihanneksia, jotka maksaisivat alle 5 euroa kilolta, koska juurekset alkaa olla taas puolen vuoden ajalta aika nähty. Oikeasti en tiedä, mitä odotan, mutta jotenkin se on kauhean lohdullista kovin väsyneenä keksiä kaikkia asioita ja ajatella että sitten kaikki on mukavampaa.