Asiat ovat viime aikoina vain menneet. Tapahtumat seuraavat toisiaan, ne ovat suurimmaksi osaksi varsin hyviä ja mieluisia, mutta silti en ole jaksanut blogata niistä tai mistään yhdentekevästäkään. Kun aikaa kuluu, ei oikein tiedä, mistä aloittaisi, mitä sitten kirjoittaisi, ja mihin sitten päätyisi ja mihin lopettaisi. Ne vain ovat.
Tänään olin hyvä vaimo ja ostin Pörrille kauluspaitoja Brothersin ystävämyynneistä lounastauolla. Olen kahtena päivänä peräkkäin syönyt lounaaksi pihvin. Maanantaina söin poikien kanssa lounasta Carrolsissa.
Musta on tullut vähän sellainen, että suunnittelen ja puhun asioista, joita haluaisin tai joita pitäisi tehdä, mutten oikeasti tee niistä mitään. Se on ärsyttävä ominaisuus, ja olen aina yrittänyt välttää sitä, mutta silti nyt ollaan siinä tilanteessa että suurin osa suunnitelmista on turhaa länkytystä ja sanahelinää. En vaan saa mitään aikaan. Sanat ovat pienempiä kuin teot suurimmassa osassa tapauksista, ja se, että niin antaa olla, on luuserimaista. Viimeisimpänä olen sanonut, etten tee vappuna ehkä mitään, josta johtuen varmasti sikailen kännissä kaikki päivät. Eikä siinä mitään, mutten tajua, miksi pitää sanoa jotain, jos niin ei pysty tekemään. Ensimmäisen merkin tämänkin suunnitelmani horjumisesta aistin tänään, kun eräs johdon jäsen sanoi, että huomenna duunissa ensimmäisen cavan saa avata kello 9.01. Se ei ole hyvä merkki, jos on näin viinaanmenevä kuin esimerkiksi allekirjoittanut.
keskiviikko 29. huhtikuuta 2009
lauantai 18. huhtikuuta 2009
Losers always whine about their best. Winners go home and fuck the prom queen.
Eilen olin vedossa. Ajatuksena oli ostaa kotiin pullo hyvää kuivaa cavaa, ja juoda se käyden sopivan pöhnäisenä nukkumaan. Kuitenkin päästyäni melkein loppuun, alkoi poikien peli-ilta käydä niin paljon hermoon, että soitin kaikille kahdelle ystävälleni, ja lähdin ulos.
Löysin hienosti Minkin ohjeilla samaan baariin kuin nekin. Siellä kävi ainoastaan käteinen, ja koska mulla ei sitä ollut, join kaikkien muiden ostamia kannullisia sangriaa ja chichi'ä, joka maistuu pina coladalle. Kun kaksi seuralaistamme lähtivät kotiin, heidän paikalleen sohvalle ampui välitytömästi suuri määrä nättejä pikkuisia, maksimissaan 18-kesäisiä poikia. Sellaisten innostus ihan baarissa olosta, tytöille juttelemisesta ja viinanjuonnista on hellyyttävää ja ihailtavaa. Mä en edes muista, koska viimeksi joku on kysynyt, mitä mä harrastan. Kaunein ja puheliain poika näytti hätkähdyttävästi Pete Parkkoselle. Pojat painivat keskenään, tökkivät toisiaan pillillä nenään ja korviin, pitivät sormiaan kynttilän liekissä ja hypähtelivät pöytien kautta eteenpäin. En voinut olla nauramatta suurieleisesti niiden jutuille, en tohtinut antaa yhtäkään puukkoa hölmöistä sanomisista, kunhan vain hymyilin.
Sitten oli lähdön aika, koska olihan se ahdistava tilanne monestakin syystä. Söin erinomaisen purilaisen maidolla, koitin juksata Minkkiä seuraavaan baariin, mutta ehkä ihan järkevästi se ei lähtenyt. Otin taksin kotiin, ja taksikuski oli nuori mies, joka piti Michael Jacksonin ja Mariah Careyn musiikista. En tajua, kuinka kukaan voi pitää Mariahista, ja kuka ainakaan sanoo sen ääneen. Kuitenkin jatkoin myötätuntoisella linjallani ja juttelin Mariahin 16:sta ykköshitistä ja siitä, onko Michael Jackson pedofiili vai ei. Kun pääsin kotiin, pojat pelasivat edelleen kuin vimmatut, joten lähdin Punkin kanssa lenkille. Hämäryys oli syönyt maiseman värit, tuuli töni humalaista tasapainoani, ja mulla oli jotenkin tosi hyvä fiilis. Kotona pesin hiukset kahdesti uudella hopeashampoolla, ja nukahdin rauhoittaviin räiskintäpelin tulitusääniin. Nukun parhaiten juuri silloin, jos ammuskelua tai poraamisääntä on kuultavissa taustalla.
Löysin hienosti Minkin ohjeilla samaan baariin kuin nekin. Siellä kävi ainoastaan käteinen, ja koska mulla ei sitä ollut, join kaikkien muiden ostamia kannullisia sangriaa ja chichi'ä, joka maistuu pina coladalle. Kun kaksi seuralaistamme lähtivät kotiin, heidän paikalleen sohvalle ampui välitytömästi suuri määrä nättejä pikkuisia, maksimissaan 18-kesäisiä poikia. Sellaisten innostus ihan baarissa olosta, tytöille juttelemisesta ja viinanjuonnista on hellyyttävää ja ihailtavaa. Mä en edes muista, koska viimeksi joku on kysynyt, mitä mä harrastan. Kaunein ja puheliain poika näytti hätkähdyttävästi Pete Parkkoselle. Pojat painivat keskenään, tökkivät toisiaan pillillä nenään ja korviin, pitivät sormiaan kynttilän liekissä ja hypähtelivät pöytien kautta eteenpäin. En voinut olla nauramatta suurieleisesti niiden jutuille, en tohtinut antaa yhtäkään puukkoa hölmöistä sanomisista, kunhan vain hymyilin.
Sitten oli lähdön aika, koska olihan se ahdistava tilanne monestakin syystä. Söin erinomaisen purilaisen maidolla, koitin juksata Minkkiä seuraavaan baariin, mutta ehkä ihan järkevästi se ei lähtenyt. Otin taksin kotiin, ja taksikuski oli nuori mies, joka piti Michael Jacksonin ja Mariah Careyn musiikista. En tajua, kuinka kukaan voi pitää Mariahista, ja kuka ainakaan sanoo sen ääneen. Kuitenkin jatkoin myötätuntoisella linjallani ja juttelin Mariahin 16:sta ykköshitistä ja siitä, onko Michael Jackson pedofiili vai ei. Kun pääsin kotiin, pojat pelasivat edelleen kuin vimmatut, joten lähdin Punkin kanssa lenkille. Hämäryys oli syönyt maiseman värit, tuuli töni humalaista tasapainoani, ja mulla oli jotenkin tosi hyvä fiilis. Kotona pesin hiukset kahdesti uudella hopeashampoolla, ja nukahdin rauhoittaviin räiskintäpelin tulitusääniin. Nukun parhaiten juuri silloin, jos ammuskelua tai poraamisääntä on kuultavissa taustalla.
torstai 16. huhtikuuta 2009
Vems flickor är du?
Mä en saa enää unta. Mä en nukahda, tai jos nukahdan, niin nään musavideomaisesti leikattuja sekavia ja välkkyviä unia, joista herää tosi helposti. Mulla on kramppeja ja joka paikkaa särkee, aina joku raaja jää jonnekin niin että se puutuu. Tulen aivan sekopäisen pelokkaaksi, koska tiedän, että olen aamulla ihan loppu. Olen hereillä kun kello soi, en tiedä, olenko nukkunut yhtään. Nuorempana tämä oli todellinen ongelma, valvoin epäterveellisen pitkiä aikoja putkeen, mutta se on pitkään ollut paljon parempi. Oikeastaan Pörrin tapaamisesta asti, sillä se on unien jumalten lempilapsi; se nukkuu kuin hakattu vauva metelistä, valosta tai vuorokauden ajasta riippumatta. Se voi nukkua kaksikymmentä tuntia, milloin vain ja missä vain. Tekisi mieli lyödä sitä sanomatta mitään, koska vituttaa se, kuinka unen onnenlahjat ei mene yhtään tasan. En kuitenkaan viitsisi, koska se teki mulle taas äsken Pörri-subin, joka on aivan jäätävän herkku täytetty patonki. Siinä on kaikkia äijäaineksia ja se pursuilee haukatessa, ja sen jaksaa syödä ihan juuri ja juuri.
Oltiin tänään Punkin kanssa koirapuistossa. Koska näen koiralajin edustajista pääsääntöisesti vain ja ainoastaan Punkkia, on se mielestäni ihan normaalin näköinen ja sen vilkkausaste on niinikään keskiverto. Kuitenkin aina, kun mennään vaikka puistoon, missä on paljon koiria, alan miettiä, että kenen toi amfetamiininen porsaannäköinen piski on. Punkki on tuplasti hullumpi kuin muut, se törmäilee rauhallisiin noutajiin ja spanieleihin saaden ne suunniltaan, samalla mölisten ja sutien kuralätäköissä. Se käy haastelemassa puiston isoimmalle koiralle, tarraa leikillään hampailla sen naamaan ja roikkuu siinä, kunnes se toinen sinkoaa sen irti. Kaikki veikkaavat Punkkia pennuksi hyväntahtoisesti tai sitten karjakonkatseista päätelleen huumatuksi tai häiriintyneeksi. Sellainen se Punkki on, onneksi se osaa valkata puiston korskeimmat miehet aina heittelemään keppiä; Punkki suosii pitkiä ja vahvoja, koska ne jaksaa heittää keppiä pisimmälle.
Noniin, rikoin hiljaisuuden. Happy now? Ei kyllä ollut häävi esitys. Onneksi tänään tulee L-koodi, tykkään katsella etenkin Shanea, vaikka sitä katsoessa mun alkaa joka kerta tehdä mieli skumppaa. Ehkä ostankin itselleni pullollisen taas huomenna, voisin juoda sen ellen ole liian rasittunut olemaan insomniittinen. Ehkä eniten päin väärää on se, että jos en nuku kerran, niin voisin tehdä jotain muuta, mutta kun en jaksa. Akku on loppu, ei inahdakaan kun kääntää avainta virtalukossa. Enkä ole sataan vuoteen löytänyt uutta hyvää bändiä mitä kuunnella. Yhyy, meen viiltelemään.
Oltiin tänään Punkin kanssa koirapuistossa. Koska näen koiralajin edustajista pääsääntöisesti vain ja ainoastaan Punkkia, on se mielestäni ihan normaalin näköinen ja sen vilkkausaste on niinikään keskiverto. Kuitenkin aina, kun mennään vaikka puistoon, missä on paljon koiria, alan miettiä, että kenen toi amfetamiininen porsaannäköinen piski on. Punkki on tuplasti hullumpi kuin muut, se törmäilee rauhallisiin noutajiin ja spanieleihin saaden ne suunniltaan, samalla mölisten ja sutien kuralätäköissä. Se käy haastelemassa puiston isoimmalle koiralle, tarraa leikillään hampailla sen naamaan ja roikkuu siinä, kunnes se toinen sinkoaa sen irti. Kaikki veikkaavat Punkkia pennuksi hyväntahtoisesti tai sitten karjakonkatseista päätelleen huumatuksi tai häiriintyneeksi. Sellainen se Punkki on, onneksi se osaa valkata puiston korskeimmat miehet aina heittelemään keppiä; Punkki suosii pitkiä ja vahvoja, koska ne jaksaa heittää keppiä pisimmälle.
Noniin, rikoin hiljaisuuden. Happy now? Ei kyllä ollut häävi esitys. Onneksi tänään tulee L-koodi, tykkään katsella etenkin Shanea, vaikka sitä katsoessa mun alkaa joka kerta tehdä mieli skumppaa. Ehkä ostankin itselleni pullollisen taas huomenna, voisin juoda sen ellen ole liian rasittunut olemaan insomniittinen. Ehkä eniten päin väärää on se, että jos en nuku kerran, niin voisin tehdä jotain muuta, mutta kun en jaksa. Akku on loppu, ei inahdakaan kun kääntää avainta virtalukossa. Enkä ole sataan vuoteen löytänyt uutta hyvää bändiä mitä kuunnella. Yhyy, meen viiltelemään.
keskiviikko 8. huhtikuuta 2009
Mä oon niin poikki. Mä oon niin rikki.
Ja tässä kohtaa pitäisi otsikon perässä olla sellainen kuva, jossa osoitan aseella päähäni.
Huomenna pitäisi yhden päivän ajan juhlia meitä, mua ja Panua, koska saimme jotain aikaiseksi. Toki on vielä liian aikaista juhlia oikeasti, vaikka sinänsä juhlimiseen aika on aina oikea. Musta vaan tuntuu, että vedän pellin tehokkaasti kiinni, jonka jälkeen istun hiljaa heijaten, mulkoilen kaikkia, jotka koittaa mulle jutella ja sitten oksennan ja kaadun siihen yrjöön sammuneena. Nyt on todella pienen breikin aika, mä oon niin väsynyt että meinaan alkaa itkeä, jos edes ajattelen sanaa "väsynyt". Mulla myös on finni sekä leuassa että poskessa, ja tukkani olisi pitänyt värjätä noin kaksi viikkoa sitten. Mun tekee vaan mieli dokata, tekisi myös mieli nukkua, jos vain saatana pystyisin siihen näkemättä unia, joissa ojennan jonkun tietyn paperinivaskan aina vain uudelle ihmiselle; reaktio niillä on aina mitä vittua tai ei voi olla totta tai sitten ne vilkaistuaan heittää sen mun naamaan.
Hienoa tässä päivässä on se, että saan veronpalautuksia yli 1300 euroa sitten jouluna. En ole koskaan saanut veronpalautusta, ja tällainen eka kerta tuntuu siis ihan erityisen hyvälle. Mun on myös pakko mennä ulos viikonloppuna, mä vaan tarvin sitä, enkä vähiten siksi, että Minkki lähtee mun kanssa.
Huomenna pitäisi yhden päivän ajan juhlia meitä, mua ja Panua, koska saimme jotain aikaiseksi. Toki on vielä liian aikaista juhlia oikeasti, vaikka sinänsä juhlimiseen aika on aina oikea. Musta vaan tuntuu, että vedän pellin tehokkaasti kiinni, jonka jälkeen istun hiljaa heijaten, mulkoilen kaikkia, jotka koittaa mulle jutella ja sitten oksennan ja kaadun siihen yrjöön sammuneena. Nyt on todella pienen breikin aika, mä oon niin väsynyt että meinaan alkaa itkeä, jos edes ajattelen sanaa "väsynyt". Mulla myös on finni sekä leuassa että poskessa, ja tukkani olisi pitänyt värjätä noin kaksi viikkoa sitten. Mun tekee vaan mieli dokata, tekisi myös mieli nukkua, jos vain saatana pystyisin siihen näkemättä unia, joissa ojennan jonkun tietyn paperinivaskan aina vain uudelle ihmiselle; reaktio niillä on aina mitä vittua tai ei voi olla totta tai sitten ne vilkaistuaan heittää sen mun naamaan.
Hienoa tässä päivässä on se, että saan veronpalautuksia yli 1300 euroa sitten jouluna. En ole koskaan saanut veronpalautusta, ja tällainen eka kerta tuntuu siis ihan erityisen hyvälle. Mun on myös pakko mennä ulos viikonloppuna, mä vaan tarvin sitä, enkä vähiten siksi, että Minkki lähtee mun kanssa.
Put on a scent with some attitude
Put on a dress with some bite
Make up your skin like your favorite star
You're going out tonight
David Cook: Kiss On The Neck
lauantai 4. huhtikuuta 2009
Wheeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeee
Tuo oli ääni joka tyypistä pääsee, kun se hyppää rotkoon jonkun luvattua, että sen pohjalla on suklaata. Ääni hiipuu sitä pikkuruisemmaksi, mitä syvemmälle suklaanhimoinen opinnäytetyöntekijä syöksyy, eikä kukaan lopulta kuule, kun tämä murskaantuu kuilun pohjalle, jossa - kyllä - ei ole suklaata, ei ole koskaan ollutkaan. Se oli vain sarkasmia: "Tänään jos sulle sanois, että hyppää, tuolla on suklaata, sä varmaan hyppäisit." Ja poloinen addikti kuulee vain "tuolla" ja "suklaata".
WHEEEeeeeeeeeeeeeeeeee.
Vajaat kymmenen tuntia opparintekoa takana ja syömishäiriö puhjennut. Olen syönyt tänään kolmea eri suklaata kuin ankeuttajien hyökkäyksen uhri, ja tällä hetkellä suunnittelen kämppiksen kermavaahdon vatkaamista appelssiinien pediksi. Mutta missä on appelssiini ? Syöty. Omituisten kämppisten vohlima ja syömä, mahdollisesti SIIVOAMA.
Viime yönä luin kirjaa, joka oli naamioitunut hömpäksi, mutta salaa meni ja käsitteli vakavia aiheita, mikä on oikeasti tosi väärin. Marian Keyes-kirjojen takakanteen on ilmestynyt luottamusta herättävä logo, jossa on kirjailijan naamari ja sanat "Trust Marian". Right. Never again. Luin sitten parisuhdeväkivallasta ja mikä riemukkainta, yläkerrassa harrastettiin sitä livenä. No ehkä ei harrastettu, vielä - näin minun on itselleni kerrottava, koska mukavuudenhaluinen urbaani minä ei sitten soittanut kyttiä joten jos joku kuolee sisäiseen verenvuotoon se on minun vikani - mutta kahdeksan tuntia haukuttiin vaimoa huoraksi ja möyhyttiin kämppää ympäri anyway. Jos tilanne on tuossa pisteessä opiskelijakämpässä asuttaessa, en usko että neiti "vitun kuppanen pikkuhuora" tulee näkemään lastenlastensa temmeltävän kuistilla. Just saying. Tänä yönä soitan jos meno jatkuu.
Muuten "ei feel good-viihdettä vaikka muuta väitetään" -tarra menee myös elokuvalle "Kapteeni Abu Raed" jota R&A:ssa mainostettiin feel good-leffana kuvilla, joissa ihana partainen setä (joka näyttää ihan meidän opinnäytetyön ohjaajalta, mutta mikäpä ei tällä hetkellä näyttäisi, jukkapalmusta nosturiin) kertoo tarinoita köyhille lapsille. No ei se ihan niin mene, että älkää te muut menkö sitten katsomaan sitä päivänä, jolloin vaihtoehto on sillalta syöksyminen tai mieltänostattava viihde. Toi leffa laskee sen mielen niin alas, ettei sen jälkeen jaksa edes syöksyä siltä sillalta. Ja kuka haluaa olla keskellä sen tason paradoksia: olla liian masentunut tappamaan itseään.
Jos jaksaisin, mietiskelisin tässä nyt sitten parisuhdeväkivaltaa, kun kerran aloitin: Miettisin sitä, miten nuorena aina ihmetteli, miksi ne jää, ja sitten kun on yhden jääjän tuntenut, tajuaakin: tuo voisi käydä meistä kelle tahansa. Miettisin sitä, miten absurdilta se varmasti tuntuu, kun oma rakas yhtäkkiä lyö ja verta purskahtaa kasvoille - ja miten helppoa se olisi antaa anteeksi, kun se olisi niin yksinkertaisesti mahdotonta. Sitäkin ehkä pohtisin, miltä se tuntuisi miehestä, joka voisi hetkellä millä hyvänsä puolustaa itseään puolta pienempää vastustajaa kohtaan, muttei vaan, niin, jotenkin pysty, kun sitähän sattuisi ja se nyt on vaan niin sekasin (ja sitä, miksi niinä kahtena kertana kun olen törmännyt tähän ilmiöön olen heti huomannut ajattelevani "mitä se mies on tehnyt ajaakseen naisen siihen pisteeseen?" vaikken ikimaailmassa ajattelisi niin, jos tilanne olisi toisinpäin). Voisihan sitä miettiä millainen olisi herätä se aamu, jota edeltävänä iltana on ensimmäistä kertaa lyönyt rakastaan niin, että jotain murtuu. Aamut on niin helvetin nihkeitä muutenkin. Kai sitä vaan nousisi, laittaisi kahvia valumaan. Päättäisi ettei enää koskaan, ostaisi kukkia? Vai alkaisiko sitä miettiä, että apua tässä mä hakkaan vaimoani ja ostan kukkia, mikä klisee, ainakaan en kukkia vie, mitä mä nyt vien - ja ostaisi Aku Ankan. Tai jotain.
Oikein paskaa yötä teille kaikille. Mä inhoan mun typerää opinnäytetyötäni ja se pilaa myös mun ihanan sunnuntaini. Toivottavasti huomenna sataa golfpallon kokoisia rakeita ja kaikki terassit ovat kiinni, etten pillahda itkuun turhautumisesta ja kastele kyynelilläni konettani niin, että se tilttaa ja syö mun työn enkä mä ikinä valmistu vaan joudun Alepan kassalle määräaikaisella työsopimuksella.
WHEEEeeeeeeeeeeeeeeeee.
Vajaat kymmenen tuntia opparintekoa takana ja syömishäiriö puhjennut. Olen syönyt tänään kolmea eri suklaata kuin ankeuttajien hyökkäyksen uhri, ja tällä hetkellä suunnittelen kämppiksen kermavaahdon vatkaamista appelssiinien pediksi. Mutta missä on appelssiini ? Syöty. Omituisten kämppisten vohlima ja syömä, mahdollisesti SIIVOAMA.
Viime yönä luin kirjaa, joka oli naamioitunut hömpäksi, mutta salaa meni ja käsitteli vakavia aiheita, mikä on oikeasti tosi väärin. Marian Keyes-kirjojen takakanteen on ilmestynyt luottamusta herättävä logo, jossa on kirjailijan naamari ja sanat "Trust Marian". Right. Never again. Luin sitten parisuhdeväkivallasta ja mikä riemukkainta, yläkerrassa harrastettiin sitä livenä. No ehkä ei harrastettu, vielä - näin minun on itselleni kerrottava, koska mukavuudenhaluinen urbaani minä ei sitten soittanut kyttiä joten jos joku kuolee sisäiseen verenvuotoon se on minun vikani - mutta kahdeksan tuntia haukuttiin vaimoa huoraksi ja möyhyttiin kämppää ympäri anyway. Jos tilanne on tuossa pisteessä opiskelijakämpässä asuttaessa, en usko että neiti "vitun kuppanen pikkuhuora" tulee näkemään lastenlastensa temmeltävän kuistilla. Just saying. Tänä yönä soitan jos meno jatkuu.
Muuten "ei feel good-viihdettä vaikka muuta väitetään" -tarra menee myös elokuvalle "Kapteeni Abu Raed" jota R&A:ssa mainostettiin feel good-leffana kuvilla, joissa ihana partainen setä (joka näyttää ihan meidän opinnäytetyön ohjaajalta, mutta mikäpä ei tällä hetkellä näyttäisi, jukkapalmusta nosturiin) kertoo tarinoita köyhille lapsille. No ei se ihan niin mene, että älkää te muut menkö sitten katsomaan sitä päivänä, jolloin vaihtoehto on sillalta syöksyminen tai mieltänostattava viihde. Toi leffa laskee sen mielen niin alas, ettei sen jälkeen jaksa edes syöksyä siltä sillalta. Ja kuka haluaa olla keskellä sen tason paradoksia: olla liian masentunut tappamaan itseään.
Jos jaksaisin, mietiskelisin tässä nyt sitten parisuhdeväkivaltaa, kun kerran aloitin: Miettisin sitä, miten nuorena aina ihmetteli, miksi ne jää, ja sitten kun on yhden jääjän tuntenut, tajuaakin: tuo voisi käydä meistä kelle tahansa. Miettisin sitä, miten absurdilta se varmasti tuntuu, kun oma rakas yhtäkkiä lyö ja verta purskahtaa kasvoille - ja miten helppoa se olisi antaa anteeksi, kun se olisi niin yksinkertaisesti mahdotonta. Sitäkin ehkä pohtisin, miltä se tuntuisi miehestä, joka voisi hetkellä millä hyvänsä puolustaa itseään puolta pienempää vastustajaa kohtaan, muttei vaan, niin, jotenkin pysty, kun sitähän sattuisi ja se nyt on vaan niin sekasin (ja sitä, miksi niinä kahtena kertana kun olen törmännyt tähän ilmiöön olen heti huomannut ajattelevani "mitä se mies on tehnyt ajaakseen naisen siihen pisteeseen?" vaikken ikimaailmassa ajattelisi niin, jos tilanne olisi toisinpäin). Voisihan sitä miettiä millainen olisi herätä se aamu, jota edeltävänä iltana on ensimmäistä kertaa lyönyt rakastaan niin, että jotain murtuu. Aamut on niin helvetin nihkeitä muutenkin. Kai sitä vaan nousisi, laittaisi kahvia valumaan. Päättäisi ettei enää koskaan, ostaisi kukkia? Vai alkaisiko sitä miettiä, että apua tässä mä hakkaan vaimoani ja ostan kukkia, mikä klisee, ainakaan en kukkia vie, mitä mä nyt vien - ja ostaisi Aku Ankan. Tai jotain.
Oikein paskaa yötä teille kaikille. Mä inhoan mun typerää opinnäytetyötäni ja se pilaa myös mun ihanan sunnuntaini. Toivottavasti huomenna sataa golfpallon kokoisia rakeita ja kaikki terassit ovat kiinni, etten pillahda itkuun turhautumisesta ja kastele kyynelilläni konettani niin, että se tilttaa ja syö mun työn enkä mä ikinä valmistu vaan joudun Alepan kassalle määräaikaisella työsopimuksella.
perjantai 3. huhtikuuta 2009
I'm not going to lie, I want to fly with you
Mä olen aika huono olemaan yksin etenkin sellaisina hetkinä, joina en etukäteen ole tiennyt olevani yksin. Pörrin ei pitänyt mennä skeittaamaan, Panun ei pitänyt olla kipeä, enkä muistanut, että sekä Minkki että Miero ovat muissa kaupungeissa. Siispä olen vähän vaipunut synkkyyteen yksin, ja tehnyt pari johtopäätöstä. Ne on valitettavan materialistisia, sanon jo nyt, jos joku vahingossa luulee jotain muuta.
1. Aion pyytää syntymäpäivälahjaksi äidiltä Conversen kengät tai jotkut isot merkkiaurinkolasit, joilla on kotelo. Olen aika ylpeä, että kerrankin mulla on lahjatoiveita, varmaan tsiljoonaan vuoteen en ole keksinyt mitään. Toisaalta voisin maksimoida mieleisten lahjojen sadon ja pyytää Converset Pörriltä. Edelliset, jotka ostin kännissä päivällä, tulivat tiensä päähän viime syksynä, koska käytin niitä pullanajossa. Ne olivat verrattomat kumppanit, kokonaan nahkaiset mustat.
2. Tarvitsen ruudullisen flanellipaidan, jota voin käyttää mekkona. Selasin tänään muotiblogeja, joihin olen jäänyt pelottavalla tavalla koukkuun, ja yhdessä niistä oli juuri sellainen, minkä haluaisin. Muotiblogeissa on se hyvä, että niissä sanotaan mistä ne vaatteet on ja mitä ne maksaa, joten vastaavia tuotteita on mahdollista hankkia myös itse.
Eikä sitten oikein muuta. Nämä kuulostivat pääni sisällä huomattavasti suuremmille päätöksille. Taidan siis juoda kaljaa kunnes sammun.
EDIT: ainiin, sain tänään itse itseltäni kukkia, tai siis varastin ne töistä. Tai en varastanut, pakko-otin. Tai en ihan sitäkään, mutta en siis ostanut kuitenkaan. Lisäksi kylppäri on nyt ihan mutainen, koska meillä oli Punkin kanssa pienimuotoinen mylly, kun keskusteltiin siitä, käydäänkö pesulla kuralenkin jälkeen. Harmittaa, etten voi laittaa Punkistakaan kuvia tänne, koska se on niin kummallisen tunnistettavan näköinen muotopuoli.
1. Aion pyytää syntymäpäivälahjaksi äidiltä Conversen kengät tai jotkut isot merkkiaurinkolasit, joilla on kotelo. Olen aika ylpeä, että kerrankin mulla on lahjatoiveita, varmaan tsiljoonaan vuoteen en ole keksinyt mitään. Toisaalta voisin maksimoida mieleisten lahjojen sadon ja pyytää Converset Pörriltä. Edelliset, jotka ostin kännissä päivällä, tulivat tiensä päähän viime syksynä, koska käytin niitä pullanajossa. Ne olivat verrattomat kumppanit, kokonaan nahkaiset mustat.
2. Tarvitsen ruudullisen flanellipaidan, jota voin käyttää mekkona. Selasin tänään muotiblogeja, joihin olen jäänyt pelottavalla tavalla koukkuun, ja yhdessä niistä oli juuri sellainen, minkä haluaisin. Muotiblogeissa on se hyvä, että niissä sanotaan mistä ne vaatteet on ja mitä ne maksaa, joten vastaavia tuotteita on mahdollista hankkia myös itse.
Eikä sitten oikein muuta. Nämä kuulostivat pääni sisällä huomattavasti suuremmille päätöksille. Taidan siis juoda kaljaa kunnes sammun.
EDIT: ainiin, sain tänään itse itseltäni kukkia, tai siis varastin ne töistä. Tai en varastanut, pakko-otin. Tai en ihan sitäkään, mutta en siis ostanut kuitenkaan. Lisäksi kylppäri on nyt ihan mutainen, koska meillä oli Punkin kanssa pienimuotoinen mylly, kun keskusteltiin siitä, käydäänkö pesulla kuralenkin jälkeen. Harmittaa, etten voi laittaa Punkistakaan kuvia tänne, koska se on niin kummallisen tunnistettavan näköinen muotopuoli.
Puku tekee marsun, Panu tekee blogimerkinnän, elämä jatkuu
Hei kaikki kolme,
Miten olette pärjänneet ilman Panu-sedän viisaita neuvoja, itsemurhauhkauksia, huumeviittauksia ja kotikokkauksella brassailua? Ihan hyvin, ette edes huomanneet että olin poissa? Arvasin (ja kaikki tämän blogin lukijat ovat käsittääkseni suhteellisen säännöllisessä live- tai elektronisessa kontaktissa minuun, joten mahdolliset vajaritilat lienee paikattu, mitä todennäköisimmin viinaa juodessa.)
Koska blogipiirien suunnannäyttäjätahot ovat viime aikoina näyttäneet merkkejä siitä, että maksimaalisen suosion saavuttamiseksi jokainen postaus kannattaa aloittaa juotavan juoman ja kuunneltavan musiikin nimeämisellä, here goes: juon vihreää teetä (koska typerä kahvinkeitin on jossain puhdistusoperaatiossa joka sai mut tuijottamaan sitä töihin tullessa typeränä ja miettimään "miksi joku haluaisi keittää pelkkää vettä moccamasterilla?" - kuulemma joku kalkinpoisto, en halua tietää) ja kuuntelen näköjään Ladytronia. Voin kertoa jo etukäteen, että puolen tunnin päästä juon kahvia ja kuuntelen TV on the Radiota. Neljän tunnin päästä näyttäisi olevan tulossa Flaming lipsiä, ja veikkaan, että silloinkin menee kahvia, jollen ole jo vetänyt siitä övereitä by then. Se on viime aikoina ollut jotenkin teemana (onneksi lähinnä kahvilla). Kofeiiniöverit on nihkeet, en suosittele. En suosittele muunkaanlaisia.
Pitkä poissaoloni johtuu - kuten suurin osa elämäni tapahtumista - taipumuksestani tehdä lujia, mutta masokistisia päätöksiä (mutta ainoastaan mitättömiä asioita koskien: kaikki esim. koulua, uraa tai ihmissuhteita koskevat päätökset ovat heikkoja kuin pääministerin selitykset): päätin viime keväänä, etten bloggaa ennen kuin opinnäytetyö on valmis. Kuten tiheästä postaustahdistani on voinut päätellä - jos on halunnut, kuka nyt olisi ja miksi? - oppari on edelleen aivan vaiheessa. Toisaalta olen päättänyt ainakin kuusi kertaa, etten juo ennen kuin ko. paskapaperi on valmis, mutta viina on maistunut ihan kiitettävästi, joten ilmeisesti lujat masokistiset päätöksenikään eivät ole aina absoluuttisia (enkä minä tietenkään absolutistia nähnytkään, hyi, ois varmaan tosi ruma. Absolut sen sijaan on hyvää. Hmm, voiskin tänään ryypätä), joten might as well blog some.
Oispa tosi kiva palata tänne with a bang mahtavan bloggauksen kanssa, mutta ei nyt hei pysty. Sen sijaan voisi tässä hieman vaan tylsästi ja kuluneesti tarkastella Routalempi-äänellä sähköisiä viestintäkanavia ja niiden vaikutuksia kommunikoinnin jatkuvasti lisääntyvään vittumaisuuteen ja vaikeuteen ja, no, jännyyteen. Ja tämä aihehan johtuu siitä, että tuijotan juuri Facebook-sivuni "paikalla olevat kaverisi"-listaa ja sen ylälaidassa erästä henkilöä, jota tulen tuskin enää koskaan tapaamaan mutta jonka kanssa olemme näköjään yhteisestä päätöksestä ja eletronisesta säädyllisyydentunteesta päättäneet, että fb-ystävyyden katkaiseminen olisi liian dramaattinen toimenpide, vaikka kaikki muu kontakti onkin katkipoikki ja toiveet yhtäänmistään tallattu maahan tai yliajettu asfalttikoneella. Normitilanne ennen facebookkia: treffailtiin, yritettiin, vituiksi meni, ei nähdä enää ikinä, paitsi baarissa joskus kävellään toistemme ohi ja nyökätään ja kaverit kysyy "kuka toi oli?" ja sit ehkä juodaan tequilat. Nykytilanne: tyypin naama on joka päivä fb-sivun ylälaidassa muistuttamassa siitä, millaisia miehiä maailmassa on ja - häähää, et saa! (Parhaassa tapauksessa sen alla on pari muutakin mieshenkilöä, jonka kanssa on ollut peliä. On siistiä.)
No jaa, ehkä säästän kaikkien vaivaa ja totean vaan, että Facebook, mese,[insert electronic communication tool] ja varmaan oikeastaan kaikki sitten savumerkkien (jotka nekään eivät varmaan olleet mitenkään helppotulkintaisia: sanoiko se justiinsa "rakastan sua" vai "takanasi on karhu"?) eivät oikeasti ole yhtään helpottaneet ihmissuhteiden hoitoa, vaikka niille onkin nyt kuusisataa miljoonaa uutta kanavaa. Käsi ylös, jos et ole joskus miettinyt onko jokin mesekommentti vittuilua vai osoitus välittämisestä? Jos et kadu öistä känniviestiä- , -postausta tai -statuskommenttia? Näitä on vähemmän, joten käännetään kysymys: Käsi ylös ne, jotka on bannattu Irc-kanavalta suhteen päätyttyä? Ne, jotka saivat hetkellisen masennuskohtauksen "katso tästä kuka on poistanut sinut" -viruksen toteuttaessa omituista "hajoita ja hallitse"-taktiikkaansa mesessä? Ne, jotka ovat saaneet noottia uudelta kumppanilta Irc-gallerian kuvista, joissa esiintyy eksän kanssa? Ja hei, Demi Moore: käsi ylös jos vituttaa että sun kundikaveri lähetti kännykuvan sun persuuksesta Twitteriin (vaikka persuus olikin ihan OK)? (Nekin joiden WOW-klaanin tms. ryhmädynamiikka on mennyt hitoilleen ihmissuhteiden takia tai toisinpäin, saavat toki avautua.)
Summa summarum: miksi kaikki on niin vaikeeta?
No niin, aika mennä töihin koska joka-aamuinen paniikkikohtauksenpoikanen on näköjään hävinnyt, joten alkaa taas elannon ansaitseminkin kiinnostaa.
Suosittelen tänä viikonloppuna pe-illan Suomen teknokatsausta, jossa ykkösteknotyypit esittelevät taitojaan puolen tunnin seteissä Kuudennella linjalla ja ko. tapahtumasta johtuvan kankkusen hoitoa PetExpossa. PetExpossa voi nähdä mm. ampiaiseksi puetun marsun (katso otsikko, älä pliis mee katsomaan sitä marsua jooko, sillä on jo vaatteet, se ei tarvii vaatteita, KARVAT on sen vaatteet - eikä ketään pitäisi ikinä pukea ampiaiseksi, paitsi ampiaista, eikä sitäkään tarvitse...)
Mä en tee mitään edellämainituista, vaan sulkeudun viikonlopuksi jonnekin, minne ei aurinko paista ja jossa ei viinaa tarjoilla tekemään typerän, bloggauksenestävän opparin valmiiksi. Mahdollisesti seurani Nuu. On siistiä.
(Pahoittelen muuten yhdyssanavirheitä, ja jos niitä ei ole, pahoittelen sitä, että olen nykyään niistä niin neuroottinen, että pahoittelen niitä koko ajan. Mä en vaa enää tiedä miten ne menee; joku on ilmeisesti yöllä avannut mun pään ja poistanut sieltä sen osan, joka on vastuussa yhdyssanaosaamisesta. Mitään ei kyllä ole tullut tilalle, kiitti vaan.)
Miten olette pärjänneet ilman Panu-sedän viisaita neuvoja, itsemurhauhkauksia, huumeviittauksia ja kotikokkauksella brassailua? Ihan hyvin, ette edes huomanneet että olin poissa? Arvasin (ja kaikki tämän blogin lukijat ovat käsittääkseni suhteellisen säännöllisessä live- tai elektronisessa kontaktissa minuun, joten mahdolliset vajaritilat lienee paikattu, mitä todennäköisimmin viinaa juodessa.)
Koska blogipiirien suunnannäyttäjätahot ovat viime aikoina näyttäneet merkkejä siitä, että maksimaalisen suosion saavuttamiseksi jokainen postaus kannattaa aloittaa juotavan juoman ja kuunneltavan musiikin nimeämisellä, here goes: juon vihreää teetä (koska typerä kahvinkeitin on jossain puhdistusoperaatiossa joka sai mut tuijottamaan sitä töihin tullessa typeränä ja miettimään "miksi joku haluaisi keittää pelkkää vettä moccamasterilla?" - kuulemma joku kalkinpoisto, en halua tietää) ja kuuntelen näköjään Ladytronia. Voin kertoa jo etukäteen, että puolen tunnin päästä juon kahvia ja kuuntelen TV on the Radiota. Neljän tunnin päästä näyttäisi olevan tulossa Flaming lipsiä, ja veikkaan, että silloinkin menee kahvia, jollen ole jo vetänyt siitä övereitä by then. Se on viime aikoina ollut jotenkin teemana (onneksi lähinnä kahvilla). Kofeiiniöverit on nihkeet, en suosittele. En suosittele muunkaanlaisia.
Pitkä poissaoloni johtuu - kuten suurin osa elämäni tapahtumista - taipumuksestani tehdä lujia, mutta masokistisia päätöksiä (mutta ainoastaan mitättömiä asioita koskien: kaikki esim. koulua, uraa tai ihmissuhteita koskevat päätökset ovat heikkoja kuin pääministerin selitykset): päätin viime keväänä, etten bloggaa ennen kuin opinnäytetyö on valmis. Kuten tiheästä postaustahdistani on voinut päätellä - jos on halunnut, kuka nyt olisi ja miksi? - oppari on edelleen aivan vaiheessa. Toisaalta olen päättänyt ainakin kuusi kertaa, etten juo ennen kuin ko. paskapaperi on valmis, mutta viina on maistunut ihan kiitettävästi, joten ilmeisesti lujat masokistiset päätöksenikään eivät ole aina absoluuttisia (enkä minä tietenkään absolutistia nähnytkään, hyi, ois varmaan tosi ruma. Absolut sen sijaan on hyvää. Hmm, voiskin tänään ryypätä), joten might as well blog some.
Oispa tosi kiva palata tänne with a bang mahtavan bloggauksen kanssa, mutta ei nyt hei pysty. Sen sijaan voisi tässä hieman vaan tylsästi ja kuluneesti tarkastella Routalempi-äänellä sähköisiä viestintäkanavia ja niiden vaikutuksia kommunikoinnin jatkuvasti lisääntyvään vittumaisuuteen ja vaikeuteen ja, no, jännyyteen. Ja tämä aihehan johtuu siitä, että tuijotan juuri Facebook-sivuni "paikalla olevat kaverisi"-listaa ja sen ylälaidassa erästä henkilöä, jota tulen tuskin enää koskaan tapaamaan mutta jonka kanssa olemme näköjään yhteisestä päätöksestä ja eletronisesta säädyllisyydentunteesta päättäneet, että fb-ystävyyden katkaiseminen olisi liian dramaattinen toimenpide, vaikka kaikki muu kontakti onkin katkipoikki ja toiveet yhtäänmistään tallattu maahan tai yliajettu asfalttikoneella. Normitilanne ennen facebookkia: treffailtiin, yritettiin, vituiksi meni, ei nähdä enää ikinä, paitsi baarissa joskus kävellään toistemme ohi ja nyökätään ja kaverit kysyy "kuka toi oli?" ja sit ehkä juodaan tequilat. Nykytilanne: tyypin naama on joka päivä fb-sivun ylälaidassa muistuttamassa siitä, millaisia miehiä maailmassa on ja - häähää, et saa! (Parhaassa tapauksessa sen alla on pari muutakin mieshenkilöä, jonka kanssa on ollut peliä. On siistiä.)
No jaa, ehkä säästän kaikkien vaivaa ja totean vaan, että Facebook, mese,[insert electronic communication tool] ja varmaan oikeastaan kaikki sitten savumerkkien (jotka nekään eivät varmaan olleet mitenkään helppotulkintaisia: sanoiko se justiinsa "rakastan sua" vai "takanasi on karhu"?) eivät oikeasti ole yhtään helpottaneet ihmissuhteiden hoitoa, vaikka niille onkin nyt kuusisataa miljoonaa uutta kanavaa. Käsi ylös, jos et ole joskus miettinyt onko jokin mesekommentti vittuilua vai osoitus välittämisestä? Jos et kadu öistä känniviestiä- , -postausta tai -statuskommenttia? Näitä on vähemmän, joten käännetään kysymys: Käsi ylös ne, jotka on bannattu Irc-kanavalta suhteen päätyttyä? Ne, jotka saivat hetkellisen masennuskohtauksen "katso tästä kuka on poistanut sinut" -viruksen toteuttaessa omituista "hajoita ja hallitse"-taktiikkaansa mesessä? Ne, jotka ovat saaneet noottia uudelta kumppanilta Irc-gallerian kuvista, joissa esiintyy eksän kanssa? Ja hei, Demi Moore: käsi ylös jos vituttaa että sun kundikaveri lähetti kännykuvan sun persuuksesta Twitteriin (vaikka persuus olikin ihan OK)? (Nekin joiden WOW-klaanin tms. ryhmädynamiikka on mennyt hitoilleen ihmissuhteiden takia tai toisinpäin, saavat toki avautua.)
Summa summarum: miksi kaikki on niin vaikeeta?
No niin, aika mennä töihin koska joka-aamuinen paniikkikohtauksenpoikanen on näköjään hävinnyt, joten alkaa taas elannon ansaitseminkin kiinnostaa.
Suosittelen tänä viikonloppuna pe-illan Suomen teknokatsausta, jossa ykkösteknotyypit esittelevät taitojaan puolen tunnin seteissä Kuudennella linjalla ja ko. tapahtumasta johtuvan kankkusen hoitoa PetExpossa. PetExpossa voi nähdä mm. ampiaiseksi puetun marsun (katso otsikko, älä pliis mee katsomaan sitä marsua jooko, sillä on jo vaatteet, se ei tarvii vaatteita, KARVAT on sen vaatteet - eikä ketään pitäisi ikinä pukea ampiaiseksi, paitsi ampiaista, eikä sitäkään tarvitse...)
Mä en tee mitään edellämainituista, vaan sulkeudun viikonlopuksi jonnekin, minne ei aurinko paista ja jossa ei viinaa tarjoilla tekemään typerän, bloggauksenestävän opparin valmiiksi. Mahdollisesti seurani Nuu. On siistiä.
(Pahoittelen muuten yhdyssanavirheitä, ja jos niitä ei ole, pahoittelen sitä, että olen nykyään niistä niin neuroottinen, että pahoittelen niitä koko ajan. Mä en vaa enää tiedä miten ne menee; joku on ilmeisesti yöllä avannut mun pään ja poistanut sieltä sen osan, joka on vastuussa yhdyssanaosaamisesta. Mitään ei kyllä ole tullut tilalle, kiitti vaan.)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
