This ain't a lovesong

Erinomaisen hyvä ja rakas ystäväni Minkki kirjoitti jossain yhteydessä siitä, että kun rakkaus on joltain kantilta, hyvältä tai pahalta, tosi läsnä niin tuntuu sille, että radiossa ei soiteta mitään muuta kuin rakkauslauluja. Myös Valon Ville sanoi jossain lähteessä, jota en jaksa etsiä ja jonka tarkkaa sisältöäkään en muista, jotain sellaista, että se Screamworksin aikaan oli rakastunut, mutta ei sitten oikein keskittynyt siihen vaan tekemään biisejä siitä fiiliksestä, ja sitten se homma olikin ohi, ei ollut enää minkäänlainen homma. Tämän tönkön alustuksen saattelemana yritän kertoa, että alan ehkä viimein samaistua siihen, että musiikki kumpuaa nimenomaan suurista tunteista. Itse olen saanut suunnatonta lohtua näppäilemällä epävireisiä sointuja akustisesta kitarasta, joka on mulla lainassa koska se tyyppi, joka myi mulle Paulin, aikoo selvästi saada mut ostamaan myös ton, ja onnistuukin kohta, koska se alkaa olla niin täynnä mun muistoja. Tsiikailen Youtubesta Marty Swartzin guitar lessoneita ja soitan vaan, vaikka sormia särkee, koska silloin olen ihan rauhallinen. Tänään muuten onnistuin pausettamaan kerran niin, että Marty piti pikkusormea suupielessään samalla lailla kuin Dr. Evil Austin Powersista ja naurettiin Pörrin kanssa kuset housussa.

Näissä kohdissa myös on sanoinkuvaamattoman lämmittävää huomata, kuinka paljon tsemppausta saa ja miten koskettavia lohdutusviestejä ihmiset laittavat. Kiitos kaikille tsiljoonasti, ja aivan erityisesti Panulle, joka sanoi aivan täsmälleen eniten lohduttavasti tekstarissaan. Love you, guys.

Nyt on jokunen viikonloppu vielä aikaa ja tapahtumaa tähän liittyen, mutta kunhan se on ohi ja aurinko taas paistaa, niin haluan jaksaa olla taas läsnä niille, jotka sitä nytkin tarvitsisivat. Sitten, kun taas tuntuu sille, niin pidetään hauskaa ja nauretaan ja kaikki on hyvin, kääntynyt surusta vähintään katkeransuloiseksi tai vielä mielummin kauniiksi muistoiksi.

No one's gonna catch you when you fall

Pappa kuoli eilen. Se tekee mut käsittämättömän, sanoinkuvaamattoman ja henkeäsalpaavan surulliseksi. Olen viettänyt kaikki elämäni joulut mummulassa, mummun ja papan kanssa. Tämä peruuttamattomuus ja menetyksen tunne on jotenkin aivan mahdoton ymmärtää.

Tämä ja eräs toinen perhepiirissä sattunut ikävä tapahtuma on saanut mut jotenkin kauhean säikyksi. En oikein uskalla puhua kellekään, kun en tiedä, mitä ne sanoo. En oikein halua puhua näistä, mutta tavallaan olisi pakko, mutta pelottaa mitä ne vastaa. Ja jotenkin on taas alkanut pelottaa kertoa ihmisille juttuja, jotenkin en meinaa uskaltaa jakaa mitään. Enkä uskalla dokata, koska silloin pelkästään pillitän, vaikka pillitän muutenkin, mutta vähän päissään se lähtee jotenkin ihan käsistä. En uskalla vastata puhelimeen, enkä kertoa miksi en uskalla. Ihan kuin olisin sellaisessa limaisessa kuplassa, joka hyydyttää liikkeet, saa muiden puheen kuulostamaan tahmean vääristyneelle kuin c-kasetin kohdassa, jossa nauha on venynyt, enkä jaksa pyristellä yhtään sitä vastaan. Tuntuu, että olen vanhentunut kymmenen vuotta, kasvojen joka kohta osoittaa alaspäin ja on ryppyinen, iho on kelmeä, eloton ja näyttää vahalle. Kroppaa särkee, koska tuntuu niin onnettomalle. Voisin vain maata sängyssä, lukea Nikki Sixxin heroiinipäiväkirjoja ja antaa kyynelten valua kasvoja pitkin, leukaa alas, kastelemaan kaulusta koko ajan enemmän. Ja silti mä en ole tästä surullisin, ja se tekee mut vielä surullisemmaksi.

Onneksi Paukis meni hyvin tänään valmennuksessa. Mutsin kanssa sovittiin, ettei se tule katsomaan, jotta pystyn ratsastamaan. Sen jälkeen oli grillijuhlat, ja niissä joku kysyi, miksei mutsi ollut siellä. Siispä jouduin kertomaan, ja tuntui, kuin olisin katsonut itseäni kertomassa syyn monotonisella ja värittömän kammottavalla äänellä, mutta sentään selvisin siitä. Aion tehdä lähipäivinä sellaista salaattia mitä siellä oli, ja siihen tulee jääsalaattia, rucolaa, purjoa, mansikoita, vesimelonia, aurajuustomurua, oliiviöljyä ja mustapippuria.