Love in theory and practice

Eilen tuli Sinkkuelämää-sarjan kuutoskauden kaksi viimeistä jaksoa, jotka siis ovat koko sarjan päätösjaksot. En ollut koskaan nähnyt niitä ennen, joten katsoin niitä aika kiinnostuneena. Niissä on aika ihana tunnelma, niissä on Pariisia, ystävyyttä, Louboutineja, rakkautta, tuhatkerroksisia mekkoja, Smith Jerrod, timanttikoruja ja romantiikkaa. Sain katsoa ensimmäisen jakson ihan itsekseni, ja toisen jakson loppupuolella Pörri tuli kotiin. Olin vähän harmissani, koska olisin halunnut katsoa ne rauhassa ja olla vähän hömppäliikuttunut, ja olinkin sitä kyllä kuitenkin. Jossain kohtaa mainostauolla menin johonkin tekemään jotakin, ja arvioin tapojeni vastaisesti mainostauon pidemmäksi kuin se olikaan. Pörri tuli ilmoittamaan, että ohjelma oli jatkunut, mutta että oli laittanut sen pauselle mua varten. Oli kuulemma kerinnyt mennä vasta yksi repliikki, Pörri kertoi, "ja siinä Mr. Big sanoi: "Useimmat tulevat Pariisiin rakastumaan, mutta sinä tulit läimäytetyksi"."

A little less conversation, a little more action please

Otetaan tähän esimerkkiin kaksi ihmistä. Nämä kaksi ihmistä keskustelevat. Jotta keskustelu olisi tasa-arvoinen, tulisi sen pelkistettynä edetää suunnilleen niin, että toinen sanoo jotain, toinen kuuntelee, ja omalla vuorollaan sanoo jotain, ja niin edelleen. Keskusteluissa ihmiset ovat erilaisia, toiset ovat lyhytsanaisia ja mietteliäitä, toiset innostuneita ja elehtivät puhuessaan, kolmannet no vaikka minkälaisia.

Olen lähiaikoina tavannut kaksi ihmistä kahvinjuonnin merkeissä. Ensimmäinen näistä oli poika, jonka olen tuntenut alle kouluikäisenä ja sitten ala-asteen kaksi ensimmäistä luokkaa, ennenkuin se muutti toiseen kaupunkiin. Nyt, yli 20 vuotta myöhemmin, se poika oli insinööri, selvästi intellektuelli ja paljon matkustellut, ja päätimme vaihtaa kuulumisia kun kerran välimatka on niin lyhyt. Olin vähän jännittynyt, ja noin puoli tuntia jaksoin tsempata ja olla normaali, mutta sitten asloin puhua tapani mukaisesti saatanan kovaa, viuhtoen käsillä ja keskeytellen epäkohteliaasti silkasta innosta. Se poika nimittäin puhui niin hi-taas-ti, etten pystynyt olemaan. Aina, jos jonkun keskusteluenergia on omaani huomattavasti pienempi, jaksan vähän aikaa mutta sitten turhaudun, alan arvailla lauseiden loppuja ärsyttävästi ja ihan rehellisesti jyrään ne keskustelussa ihan, koska vaikka mun jutut ei välttämättä ole parempia niin ainakin ne kerrotaan nopeammin! Veikkaan, ettei se halua nähdä mua enää.

Toisen tunnen enemmänkin kirjoittelun ja muilta kuulemani perusteella, ja olen yhden kerran tavannut sen sattumalta eräässä kulkuneuvossa baari-illan päätteeksi, mutta olin niin naamat etten voi kertoa siitä tapaamisesta muuta, kuin että olin erittäin vainoharhainen, koska mut oli tunnistettu. Tämän tyypin kanssa oli puhetta, että pääsisin johonkin treenikämppätyyliseen rakennukseen soittamaan kitaraa, ja kelasin, että olisi kiva nähdä kerran ennenkuin kauheissa paineissa yritän vinguttaa Paulista jotakin. Etten purskahtaisi heti kättelyssä itkuun tai löisi ketään kun ne neuvoo. Myös tämä henkilö oli hyvin rauhallinen, ja mun keskittyminen herpaantui taas heti alkuunsa, ja kikattelin ja syljin puhuessani. Kuitenkin, pikkuhiljaa jotenkin se rauhallisuus tarttui, enkä lainkaan samalla tavalla tuntenut pakkoa huutaa kokoaikaa, ehkä vain puolet.

Mistä sen tietää, että onko vastakohtaisuus sellaista, joka tekee hulluksi vai sellaista, joka tasapainottaa?

Kill city kills

Tämä on tämän blogin 400. merkintä. Ajattelin, että siitä tekisin jotenkin erityisen. Kuitenkaan, en ole tuntenut erityistä oloa vielä kertaakaan, kun olen ollut bloginkirjoitusasemissa, joten päätinkin tehdä tästä itselleni ominaisen poukkoilevan. Touko-Pouko.

Tänään töissä eräs vanhempi naishenkilö kehui punaista kynsilakkaani. Soitin sisäiseen palvelunumeroon, jossa tuntematon vanhempi naishenkilö sanoi tulevansa hyvälle tuulelle pelkästään siitä, kun kuulee mun äänen, se kuulosti kuulemma niin hyväntuuliselle. Töissä eräs vanhempi nainen, joka ilmeisesti on tottunut siihen että kaikki pelkäävät sitä ja siksi asiat tapahtuvat sen tahdon mukaan, ei ole puhunut mulle kahteen päivään, koska vastustin sitä johdonmukaisesti ja sanoin jopa, että "älä viitsi".

Eilen sain harrastukseeni liittyviä tekemisiä, joista ihmiset maksavat pienen korvauksen, ja saatan saada taloudellisen tilanteeni taas balanssiin eläinten sairastelujen, rokotusten ja tarkastusten aiheuttamien menopiikkien jälkeen.

Toisinaan huomaan, kuinka ihmiset yrittävät saada mut sanomaan jotain typerää tai kiinni tietämättömyydestä, jolloin tuijotan niitä rävähtämättä silmiin ja artikuloin erityisen selvästi ja varmasti, ja nautin kun ne pettyvät. Pidän erityisen paljon tällä hetkellä äidistä ja siskosta, koska ne eivät ikinä yritä puijata, ja ne tietävät täsmälleen millainen olen, eikä mun tarvitse olla yhtään parempi. Jotenkin epävarmassa ja viitsimättömässä tilassa mua suunnattomasti kyllästyttää ihmisten oletukset siitä, millainen olen, tai vielä paremmin ne ohjeet, joita ne vähintään rivien välistä antavat. Eräänä päivänä keskustelin yhdestä kilpasuorituksesta, josta keskustelukumppanini ilmoitti tuntevansa myötähäpeää, vaikka ei itse osaa todellakaan tehdä sitä paremmin. Vastasin, että mulla ei ole aikaa, edellytyksiä eikä energiaa hävetä lähestulkoon ketään, koska itseni häpeäminen riittää. Joskus olisi aivan vitun hyväksi keskittyä vaan niihin omiin asioihinsa, koska tuomiopäivänä ensimmäisen kiven heittäjää objektiivisesti arvioiden tullaan etsimään pitkään.

Maalla tähtitaivas on ehkä yksi hienoimmista asioista ikinä. Se näyttää kolmiulotteiselle, vähän pölyiselle, ja tähtien kirkkauserot ovat suuria. Se on kauhean kaunista.

Olen pitänyt korkin pitkään kiinni, mutta kyllä joskus vaan tekee kovasti mieli yhtä paukkua, kai se on lähinnä vaan tapa.

Pidän kovasti Nokia N9:n mainoksen siitä kohdasta, jossa on se punaruskea, vähän harmaantunut ja suurisilmäinen koira, jota silitetään pitkällä vedolla ja sen liikkuu ihan hiukan sen mukana.

Ostin tänään Michael Monroen elämänkerran, ja kannoin sitä käsivarrellani koko matkan lounaspaikkaan, ja ihmiset katsoivat sitä ja sen jälkeen mun toimistomaista olemusta vähän hämmentyneinä. Joskus, kun kuuntelen aamulla death metalia kuulokkeilla, kuvittelen että jos joutuisin gallupiin meneillään olevasta musiikista, ei mua uskottaisi. Silloin myös hymyilen ärsyttäville ihmisille, koska se on helppoa, kun korviin kuuluu kuolonkirkaisuja ja örinää ja mäiskettä.

Olen alkanut suunnitella, mitä tekisin, jos voittaisin lotossa, mutta se on jo kokonaan toinen tarina.