Ota toisen blogin kriisi, lisää hyppysellinen LSD:tä ja ripaus pedofiliaa

Panu, Nuuniksen hullu sivupersoona tässä hei! (käsi sydämelle, niinhän te luulette, eikö vain?)

Aina kun mä tapaan uusia ihmisiä, enkä ole niin pökerryksissä, että olen käytännössä tajuton, mun jännitys purkautuu maanisena ja omituisesti polveilevana puheena (hyvin samaan tapaan kuin Nuuniksella miinus sylkeminen). Tästä seuraakin se, että musta saa yleensä aika erikoisen ensivaikutelman, vaikka oikeasti olen tosi tavallinen, vain tavallista enemmän hermostuksissani. Toisaalta, koska ensivaikutelman antamiseen on yleensä aikaa noin sadasosasekunti, on ihan hyvä, että siihen sekuntiin mahtuu niin paljon puhetta kuin vain mahdollista, tuleepahan selväksi että osaan ainakin puhua. Muita asioita voi sitten selvitellä myöhemmin, mutta siitä on mielestäni hyvä aloittaa, koska jostain on pakko ja aloittaminen on kivaa että pääsee eteenpäin.

Blogatessa tämä tuskin pidemmän päälle toimii kovin hyvin, joten yritän nyt hengittää syvään ja mennä henkiseen turvapaikkaani, joka on erään mökin laiturilla, mutta en kerro missä. Siellä on hiljaista, pusikoita ja valoja pimeässä, ettäs tiedätte. Erittäin rauhoittava ja turvallinen kuten henkiset turvapaikat ovat. On tuskin sattumaa, ettei kenenkään henkinen turvapaikka (engl. termi Safe Haven kuulostaa jotennii paremmalta, myönnän) ole Lontoon metrossa ruuhka-aikaan. Oletus vain, mutta varmaan oikea.

Tämän päivän aikana olen tarkasti punninnut toisen blogini aihetta: mulla on suuria vaikeuksia päättää, kirjoitanko pedofiliasta vai LSD:stä, molemmista kun olisi NIIN KIVA kirjoittaa. Molemmathan ovat harrasteita, jotka ovat monissa yhteisöissä laittomia mutta silti yleisiä, ja joita valtaväestö paheksuu kovasti. Niitä yhdistää myös se, etten itse harrastaa kumpaakaan. Pedofiliasta kirjoittamisen puolesta puhuisi mahtava traumapsykologian kirja, jota juuri kahlaan läpi, ja joka esittelee mielenkiintoisia tilastotietoja pedofiliasta saaden elämän näyttämään jälleen kerran AIVAN PASKALTA IDEALTA: kirjan erään artikkelin mukaan n. kuuttakymmentä prosenttia amerikkalaislapsista on käytetty seksuaalisesti hyväksi lapsena - selvittämättä jää vain, miten voi olla mahdollista, että tällaista, selkeästi maalaisjärkeä ja jokaisen empiiristä kokemusta vastaan KILJUVAA tilastotietoa on saatu kerättyä ja vieläpä luotettavan oloisesti...Hmm, ei kovin hauska aihe vaikka luulisi. Höh. Pakko myöntää että oli hauskempaa ääneen luettuna. Hauskuutanpa teitä sillä siis myöhemmin, kun olen niin pirteä, että jaksan kopioida kirjasta informatiivisia lauseita, mutta tässäpä maistiainen: "Eräässä tuoreessa (yhdysvaltalaisessa, toim. huom.) tutkimuksessa haastatelluista lapsista 40% kertoi viimeisen vuoden aikana nähneensä tai olleensa osallisena puukotus- tai ampumisvälikohtauksessa" (Haaramo-Palonen: Trauman monet kasvot 2002). Ei mene hyvin Homo-Petterillä Amerikan maalla, jos tämä on totta, eikä traumapsykologian tutkimuksella, jos ei ole.

LSD:stä halusin kirjoittaa siksi, että halusin kirjoittaa ironiasta, ja Jari Tervo (paska kirjailija, hyvä juoppo, taksiasiakas ja isä) on joskus päästänyt suustaan mielestäni mahtavan lauseen aiheesta: "Kannattaa olla varovainen kun käyttää ironiaa, ironiasta se alkaa ja kohta sä käytät jo LSD:tä". On se Tervo vaan niin hieno mies, ja yleisesti ottaen lähinnä vain jumppaa huuliaan sen kummempia tarkoittamatta, mutta tänään bussissa istuessani tajusin: piru vie, sillä on pointti! (Tai sitten ei ja mä vaan kuvittelen, mikä on mun tarkoitusperille aivan se ja sama.)

Enivei, pointti jonka olen tässä näkevinäni, on se, että ironia on mieto tapa muuttaa todellisuutta, liioitella, kärjistää, sanoa vähän vinoon tai vähän väärin niin, että vaikutus on toivottu. Tarpeeksi ironisesti kun elää ja kommunikoi, niin voi yhtä hyvin alkaa porttiteorian orjaksi ja tempomaan lappuja brunssilla. LSD:stä halusin kirjoittaa myös siksi, että sitten olisin voinut laittaa otsikoksi Kentin biisin "LSD, någon?" kuten blogiesikuvani Nuunuukin otsikoilee, mutta omien kokemuksien puutteessa ei siitä blogista kuitenkaan olisi hääppöinen tullut...eli, LSD, någon, niin saadaan Panulle blogimerkintä?

Kaiken tämän pohtimisen aikana minulla oli tänään myös "elämä": opinnäytetyön aikataulutustapaaminen, lekuri, töitä ja päikkärit, joista, hmm, ainoastaan päikkärit ansaitsevat erityismaininnan: kuten päikkäreillä tapana on, ne olivat kuin linnunmaitoa untuvapedillä (ja minä siinä keskellä). Aikataulutustapaaminen oli siitä hedelmällinen, että nyt on aikataulu, mikä on kivaa: seuraavaksi teen sellaisen omalle elämällenikin. Vuosi 2008: valmistuminen. Vuosi 2009: ura alkaa, ensimmäiset alkoholisoitumisen merkit. Vuosi 2010: aviomiehen tapaaminen, paljon esiaviollista seksiä ja tappelemista, ylennys ja palkankorotus. Vuosi 2011: muutto yhteen aviomiehen kanssa, koiran osto, kihlat. Vuosi 2012: asuntolaina, keittiöremontti, häät. Vuosi 2014: Burn Out duunin takia, puoli vuotta saikulla. Vuosi 2017: ensimmäinen lapsi syntyy. Vuosi 2020: ensimmäinen avioliiton ulkopuolinen suhde, ensimmäinen sisäpiiririkos. Vuosi 2023: karkaaminen Goalle, miehen, lasten ja duunin pyyhkiminen mielestä ikuisiksi ajoiksi ja riippumaton ripustus.