Eilen, kun olin erään kurssin ensimmäisellä tunnilla (siis oikeasti, argh, ääk ja IIK, jouduin menemään vielä yhdelle KURSSILLE!), eteeni istui minua selkeästi vanhempi naishenkilö FARKKUASUSSA (farkkuasuhan on se, hyvä nuoret, mitä vanhat tätsyt pitää, kun ne luulee olevansa trendikkäitä, ja määritelmään olennaisesti sisältyy sekä ylä- ja alaosa farkkukangasta että siihen yhdistetty punaiseksi värjätty tukka) kääntyi minua kohti ja sanoi: onpa kiva, että täällä on muitakin vanhempia.
VANHEMPIA!
Vanhempia kuin mikä? Vanhempia kuin taivas? Vanhempia kuin eilisellä kurssilla? MUIDEN OPISKELIJOIDEN VANHEMPIA?!!!! (Nostaa käden otsalleen ja pyörtyy.)
Joutu säntäämään heti vessaan tarkastamaan, onko naamalle tapahtunut jotain radikaalia (esim. että se olisi aamulla kaupassa vaihtunut jonkun mummon kanssa: mummo olisi vahingossa ottanut mun, mä mummon.) Ei. Öö, no kledjut oli aika konservatiiviset, ja no, ehkä mä vähän pukeudun kuin keski-ikäinen kuvaamataidonopettaja - tosin mä olen aina pukeutunut! (Toisin kuín Nuu, joka on ikuinen tyttö, mä en koskaan ole tyttö ollutkaan.) Mä muistan kuinka mun täti sanoi mulle kun mä olin 12 ja sen kanssa vaateliikkeessä, että "ostetaan sulle nyt jotain, missä näytät vähän ikäiseltäsi" ja mä vaan katsoin halveksuvasti: se, että nelikymppinen täti haluaa näyttää teinarilta ei tarkoita, että minunkin pitäisi. (Mä käytin myös kerran kuudennella tyttöporukalla "shoppaillessamme" eräästä takista termiä "epäryhdikäs". Sain kuullla siitä hetken pätkää, sattuihan olemaan aika, jolloin kaikki pukeutuivat kuin Kurt Cobain.)
Lapsena oli muuten ihana käydä vaateostoksilla iskän kanssa, joka ei hiffannut mistään mitään ja inhosi vaatekauppoja, joten hämääntyi ostamaan mitä ihanimpia epäkäytännöllisyyksiä vain päästäkseen hittoon sieltä rättihelvetistä; kaikken lämpimimmin muistelen polvipituisia, korollisia mustia kiiltonahkasaappaita, jotka muilutin kärryihin Anttilan naistenosastolta neljäsluokkalaisena, ja jotka äiti yritti viimeiseen asti palauttaa, kunnes kirmasin ulos tepastelemaan niillä niin, ettei niitä voinut enää palauttaa. Ähäkutti!
Oho, sivuraide. Moi.
Niin siis tästä vanhuudesta. Sanonpa vielä kerran "argh". Heti kun liksa tulee a) värjään tukan vihreäksi b) laitan kaikki lävärit naamaan takaisin plus pari lisää c) laitatan tatuoinnin otsaan d) ostan semmoisen ison kultaisen kannabislehden ja ripustan sen kaulaan sekä d) alan kuuntelemaan kovaan ääneen isoista Mikki Hiiri-kuulokkeista j-rockia.
Laitan ehkä myös kuvia irc-galleriaan, lisään sivulleni ihkusälää ja ostan Habbosetelin. (Oi muuten sitä riemun hetkeä joitakin vuosia sitten, kun HabboHotelli oli aika ei-niin-tunnettu paikka, ja kaverin siinä 12-vee tytär kertoi hengailevansa netissä paikassa nimeltä Happohotelli. Tuli muuten tätsyille kiire koneelle tsekkaamaan tenavien meiningit: silloin kun ME oltiin nuoria, happo oli psykedeelinen huume, eikä mikään mesta, mistä voi ostaa aidolla rahalla virtuaalisen kultakalamaljan.)
Siinä muuten teille viikon huumeviittaus Panulta. Ne ovat vähentyneet huomattavasti viime aikoina, non? Alan ilmeisesti olla virtuaalisesti kuivilla.
Kirjoitin eilen oikeasti opinnäytetyötä vähän. Se oli omituista ja hirveää. Täällä kämpässä haisee tosi pahalle, mä en löydä mun CDON:in laskuja, ja luukusta vaan tipahtelee koko ajan lisää levyjä. Myös laskuja tulee sen verran, että taidankin mennä tästä teippaamaan luukun kiinni. Ja ehkä siivoamaan.
Omituista muuten, että pari vuotta sitten sain hirveän kriisin, kun silmien alta löytyi ryppyjä. Nyt en löydä niitä enää mistään. Onkohan tämä nyt se syy, miksi kaiken maailman hirveät mustasilmäpussiset karvasyyläiset vanhat noidat ja möröt pystyy elämään itsensä kanssa: kun ne katsoo peiliin, ne näkee sen, miltä ne näytti 20-vuotiaina (juuri saaneina ja täydessä meikissä vielä todennäköisesti).
Ja kun ne katsoo sitä hirvittävää oliota, joka makaa kaljapullo kädessä telkkarin edessä osamaksusohvalla, ne näkee, mitäpä muutakaan kuin sadun prinssin.
Mun mielestä joissain tapauksissa eutanasia pitäisi olla sallittua.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kolmenkympin kriisi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kolmenkympin kriisi. Näytä kaikki tekstit
torstai 13. maaliskuuta 2008
sunnuntai 9. maaliskuuta 2008
The Soundtrack of Our Lives
Olen siitä onnellinen ihminen, että minua on aina siunattu hyvillä ystävillä, sekä määrällisesti että laadullisesti paljolla. Muistan, kuinka koulukaverini joskus kännipäissään ihaili vahvuuttani ja hyvää itsetuntoani (oi niitä aikoja) ja kuinka vastasin, että kun tilanne on vaikea, kuvittelen ystäväni taakseni seisomaan leveänä rintamana, joka ei välitä siitä, miten huonosti ko. tilanne menee, tai miten huonosti mikään tilanne, sillä he aina ovat minun ystäviäni ja minä olen aina heille hyvä sellaisena kuin olen. (Paitsi silloin, kun vitutan heitä, mutta siltikin pohjimmiltani olen.)
Myöhemmin on tietenkin tullut vastaan tilanteita, jossa ei mikään hyväntahtoinen rintama auta: lopulta olemme kuitenkin yksin, ja on asioita, joihin ei auta kukaan, joka ei pääse sisään, kokonaan sisään, aivoihin ja sydämeen ja sieluun - eikä kukaan pääse. On kuitenkin niin monta asiaa, joille ihmisen vaillinaisessa sanavarastossa ei ole sanoja, niin monta asiaa, joita ei edes pysty ilmaisemaan ruumiillaan ja ilmeillään. Silloin ruumiista tulee häkki, johon kukaan ei enää nää, mutta siihen tottuu. Onhan kuitenkin hyvä ymmärtää, että lopulta olemme kuitenkin yksin.
Sen ymmärtäminen tekee myös omasta itsestä jotenkin rakkaamman.
Olemme myös selvästi siirtymässä siitä vaiheesta, kun ystävät ovat kaikki kaikessa, siihen vaiheeseen, jossa he ovat ihana asia olemassa, mutta eivät se henki ja elämä, happi ja vesi. (Viitaten keskusteluun Mierolaisen kanssa: blossi räppärille.) Olemme kääntymässä sisäänpäin, moni perhettään tai parisuhdettaan kohti, moni kohti omaa itseään. Eikä sekään tunnu pahalta, kun sen tajuaa. Kun se kuuluu tähän juttuun.
Paitsi tietenkin, jos ympärillä soi se musiikki, joka on toiminut soundtrackina elämällemme. Silloin uhkaa tulla tippa silmään, varsinkin, kun on tämmöinen herkkis. Varsinkin, jos kaikki muut ovat jossain muualla. Varsinkin kun on vähän kännissä, ja silmälasit ovat kotona, ja koko ajan on näkevinään jonkun, joka ei ole siellä.
Meillä oli tapana parikymppisinä klubbaajina motivoida bileseurueestamme hairahtuneet lampaat, jotka kuvittelivat jäävänsä kotiin sen sijaan, että olisivat lähteneet nuohoamaan kanssamme rähjäisiä luolia, isoja, avaria klubeja ja hämäriä jatkoja seuraavalla motivaatiopuheella: Kuvittele, kuinka sä tanssit eturivissä ja kädet katossa ja maailman paras biisi tulee ja sä katsot sun ympärille ja sä katsot vasemmalle, ja sä näät sun ystävät siinä tanssimassa, kädet yhtä korkealla, ja sä katsot oikealle, ja sä näät sun ystäviä sielläkin.
Ei saa hei nauraa nyt! Se toimi aina. Vaikka olisi ollut seuraavana päivänä mitä. Mä näen sen nytkin jos mä haluan. Mä näen J:n, jonka polkkatukka hulmuaa sen kasvojen ympärillä kun se tanssii ja hymyilee mulle, mä näen V:n, jolla on omituinen tapa tanssia kädet nyrkille puristettuina ja korkealle kohotettuina, mä näen M:n, jonka kädet sinkoilevat joka suuntaan niin, että tuntuu, ettei ole mahdollista, että hän ikinä lopettaa. (Mä tiedän, että mun ystävien muistoissa mä aina hymyilen, koska niin mä teen, kun mä tanssin.) Mä näen H:n, joka ei silloin vielä aina sammunut. Sua mä en A nyt nää, koska sä oot jossain huitelemassa.
Näen mä paljon muitakin. Ja sinistä valoa.
Olin siis eilen tosiaan hieman klubbaamassa, olihan launtai ja olenhan minä Panu. Kyseinen baareilu oli kuitenkin siitä tärkeä, että ko. DJ on paitsi aivan omaa laatuaan viihdyttäjä (tyyppi kasaa edelleen setit kuin novellin: alku, keskiosa, loppu, pari käännettä välissä), myös, no, katsokaa otsikosta.
Meidän nuoruuden taustamusan soittaja.
This is my church, this is where I heal my hurt. Se hetki, kun mä kadotan itseni musiikkiin, enkä muista, millainen mun ruumis on, tai millainen mä olen, vaan muutun tyhjäksi kuoreksi, jonka voi täyttää musiikilla, on se juttu, mitä mä haen. Sille mä elän, vaikka en mä aina muista, että mä elän sille, koska elän mä niin monelle muullekin asialle. Eikä se ole vain siellä, konemusiikin pyhätöissä, on se muuallakin. On se Tavastialla, on se varsinkin Roskilden mutavelliniityillä. On se Provinssissakin, pienillä lavoilla. Ja kesäisissä metsissä, niityillä, Alppipuistossa auringon paisteessa. Ja jäähallilla, siellä se oli ensimmäisen kerran, kun saimme 11-vuotiaina ruinattua pääsyn Roxetten keikalle, ja luvan olla yhteentoista, YHTEENTOISTA. Se, kun musiikki vain tulee, ja minä väistyn.
Mä elän hyvällä keikalla viikkoja, ja hyvä keikka myös tuo mussa aina esiin ajatuksia.
Eilen ne ajatukset olivat jälleen (taas alkaa tää kolmenkympinkriisi-rutina, mutta tää on mun blogi, saan rutista jos haluan - ellei Nuu kiellä!) ajatuksia vanhenemisesta ja vapaiden, vallattomien aikojen lopusta, vastuusta ja eteenpäin menemisestä, mutta myös kuolevaisuudesta ja hetkellisyydestä, ja no, kai kaikki joskus miettii että: Miten tässä on käynyt näin?
Eilen mä tanssin satojen ihmisten keskellä, seuranani lähinnä motivaatiomantran haamut. Ja ei, eivät he ole kuolleet. (Eivät he, mutta: X, joka et koskaan ymmärtänyt ihmisen ruumiin yksityisyyden rajoja päissäsi ollessasi ja viimeisen kerran nähdessämmekin suutelit suulle keskellä Mannerheimintietä, Y, jonka kanssa join niin monta shottia liikaa, Ö, joka...niin. Eivät kaikki.)
Osaa ei vain muuten vain enää ole. Ei minuakaan, enkä haluaisikaan että on. Minä kun olen jo joku ihan muu, joku vielä parempi.
Illan lopussa sain jälleen todistaa, kuinka helvetin paljon rakkaus joskus sattuu. Hatunnosto lajille nimeltä ihminen, jotka jaksaa kerta kerran jälkeen yrittää noin mahdottoman prokkiksen kanssa.
Myöhemmin on tietenkin tullut vastaan tilanteita, jossa ei mikään hyväntahtoinen rintama auta: lopulta olemme kuitenkin yksin, ja on asioita, joihin ei auta kukaan, joka ei pääse sisään, kokonaan sisään, aivoihin ja sydämeen ja sieluun - eikä kukaan pääse. On kuitenkin niin monta asiaa, joille ihmisen vaillinaisessa sanavarastossa ei ole sanoja, niin monta asiaa, joita ei edes pysty ilmaisemaan ruumiillaan ja ilmeillään. Silloin ruumiista tulee häkki, johon kukaan ei enää nää, mutta siihen tottuu. Onhan kuitenkin hyvä ymmärtää, että lopulta olemme kuitenkin yksin.
Sen ymmärtäminen tekee myös omasta itsestä jotenkin rakkaamman.
Olemme myös selvästi siirtymässä siitä vaiheesta, kun ystävät ovat kaikki kaikessa, siihen vaiheeseen, jossa he ovat ihana asia olemassa, mutta eivät se henki ja elämä, happi ja vesi. (Viitaten keskusteluun Mierolaisen kanssa: blossi räppärille.) Olemme kääntymässä sisäänpäin, moni perhettään tai parisuhdettaan kohti, moni kohti omaa itseään. Eikä sekään tunnu pahalta, kun sen tajuaa. Kun se kuuluu tähän juttuun.
Paitsi tietenkin, jos ympärillä soi se musiikki, joka on toiminut soundtrackina elämällemme. Silloin uhkaa tulla tippa silmään, varsinkin, kun on tämmöinen herkkis. Varsinkin, jos kaikki muut ovat jossain muualla. Varsinkin kun on vähän kännissä, ja silmälasit ovat kotona, ja koko ajan on näkevinään jonkun, joka ei ole siellä.
Meillä oli tapana parikymppisinä klubbaajina motivoida bileseurueestamme hairahtuneet lampaat, jotka kuvittelivat jäävänsä kotiin sen sijaan, että olisivat lähteneet nuohoamaan kanssamme rähjäisiä luolia, isoja, avaria klubeja ja hämäriä jatkoja seuraavalla motivaatiopuheella: Kuvittele, kuinka sä tanssit eturivissä ja kädet katossa ja maailman paras biisi tulee ja sä katsot sun ympärille ja sä katsot vasemmalle, ja sä näät sun ystävät siinä tanssimassa, kädet yhtä korkealla, ja sä katsot oikealle, ja sä näät sun ystäviä sielläkin.
Ei saa hei nauraa nyt! Se toimi aina. Vaikka olisi ollut seuraavana päivänä mitä. Mä näen sen nytkin jos mä haluan. Mä näen J:n, jonka polkkatukka hulmuaa sen kasvojen ympärillä kun se tanssii ja hymyilee mulle, mä näen V:n, jolla on omituinen tapa tanssia kädet nyrkille puristettuina ja korkealle kohotettuina, mä näen M:n, jonka kädet sinkoilevat joka suuntaan niin, että tuntuu, ettei ole mahdollista, että hän ikinä lopettaa. (Mä tiedän, että mun ystävien muistoissa mä aina hymyilen, koska niin mä teen, kun mä tanssin.) Mä näen H:n, joka ei silloin vielä aina sammunut. Sua mä en A nyt nää, koska sä oot jossain huitelemassa.
Näen mä paljon muitakin. Ja sinistä valoa.
Olin siis eilen tosiaan hieman klubbaamassa, olihan launtai ja olenhan minä Panu. Kyseinen baareilu oli kuitenkin siitä tärkeä, että ko. DJ on paitsi aivan omaa laatuaan viihdyttäjä (tyyppi kasaa edelleen setit kuin novellin: alku, keskiosa, loppu, pari käännettä välissä), myös, no, katsokaa otsikosta.
Meidän nuoruuden taustamusan soittaja.
This is my church, this is where I heal my hurt. Se hetki, kun mä kadotan itseni musiikkiin, enkä muista, millainen mun ruumis on, tai millainen mä olen, vaan muutun tyhjäksi kuoreksi, jonka voi täyttää musiikilla, on se juttu, mitä mä haen. Sille mä elän, vaikka en mä aina muista, että mä elän sille, koska elän mä niin monelle muullekin asialle. Eikä se ole vain siellä, konemusiikin pyhätöissä, on se muuallakin. On se Tavastialla, on se varsinkin Roskilden mutavelliniityillä. On se Provinssissakin, pienillä lavoilla. Ja kesäisissä metsissä, niityillä, Alppipuistossa auringon paisteessa. Ja jäähallilla, siellä se oli ensimmäisen kerran, kun saimme 11-vuotiaina ruinattua pääsyn Roxetten keikalle, ja luvan olla yhteentoista, YHTEENTOISTA. Se, kun musiikki vain tulee, ja minä väistyn.
Mä elän hyvällä keikalla viikkoja, ja hyvä keikka myös tuo mussa aina esiin ajatuksia.
Eilen ne ajatukset olivat jälleen (taas alkaa tää kolmenkympinkriisi-rutina, mutta tää on mun blogi, saan rutista jos haluan - ellei Nuu kiellä!) ajatuksia vanhenemisesta ja vapaiden, vallattomien aikojen lopusta, vastuusta ja eteenpäin menemisestä, mutta myös kuolevaisuudesta ja hetkellisyydestä, ja no, kai kaikki joskus miettii että: Miten tässä on käynyt näin?
Eilen mä tanssin satojen ihmisten keskellä, seuranani lähinnä motivaatiomantran haamut. Ja ei, eivät he ole kuolleet. (Eivät he, mutta: X, joka et koskaan ymmärtänyt ihmisen ruumiin yksityisyyden rajoja päissäsi ollessasi ja viimeisen kerran nähdessämmekin suutelit suulle keskellä Mannerheimintietä, Y, jonka kanssa join niin monta shottia liikaa, Ö, joka...niin. Eivät kaikki.)
Osaa ei vain muuten vain enää ole. Ei minuakaan, enkä haluaisikaan että on. Minä kun olen jo joku ihan muu, joku vielä parempi.
Illan lopussa sain jälleen todistaa, kuinka helvetin paljon rakkaus joskus sattuu. Hatunnosto lajille nimeltä ihminen, jotka jaksaa kerta kerran jälkeen yrittää noin mahdottoman prokkiksen kanssa.
lauantai 16. helmikuuta 2008
Oh and no-one seems to know exactly where it is
Mä olen onnistunut sukkeroimaan itseni johonkin älyttömään masennus-itseinho-sisäinen raivo-ahdistustilaan. Näin käy aina, kun olisi tiedossa jotain tosi kivaa. Tämä on niin fucked up, että tälle tuskin on edes psykiatrista määritelmää (tosin eräs nimeltämainitsematon ex-duunikaveri kutsui omaansa bileitä edeltäväksi masennukseksi, joka liittyy siihen, että kun on jotain viikko- tai kuukausitolkulla innolla odottanut, bileiden tullessa kaikki into on loppuun kulutettu ja tuntuu, kuin ne bileet olisi käynyt jo neljään kertaan läpi. Toisin sanottuna: minulla on siis kankkunen ennen viinanjuomista (hmmm, ja ilmaiseksi!).)
Joten missasin eiliset babyshowerit ja menin nukkumaan, öö, hmm, no joskus vitun viideltä päivällä. Olen ilmeisesti ehkä hieman epäsuosiossa, mitä ei takuulla paranna se hetki, kun eilisen vauvajuhlan järkkääjät tänään tapaavat "koodinimi Lavean" isäntäväen, jotka ovat minulle myöskin näreissään, ja alkavat vaihtaa mielipiteitä mun mahdottomuudesta (en ees ole!). Argh. Olisivat edes vihaisia, mutta sitä mä en kestä kun ne ymmärtää. (Teiniangtista on vaikea päästää irti kun siitä kerran on taiteenlajin tehnyt.) No, päivä ei ollut ollut mitä parhain muutenkaan, mihin olivat 50/50 syyllisinä opinnäytetyö ja Lilyn sakot, jotka toimivat vähän samaan tapaan kuin se kuuluisa perhonen, joka räpyttää siipiään toisella puolella maapalloa (ne siis levittivät vitutuksen ilosanomaa).
Tänään olisi pöytävaraus kuudelta ja kaikki frendit koolla ja viini halpaa, joten olen koko päivän yrittänyt kääntää päätäni, mutta: musta tuntuu, että mä en mene. Perkeleen perhana. Samperin samperi. Ärgh.
Tilanne oli jo jossain vaiheessa niin paha, että jouduin ottamaan järeät aseet käyttööni: vanhan nostalgiamusan ja uuden musan, jonka joku muu on tehnyt nostalgisoidessaan samoja aikoja kuin minä. Sillä nostalgiasta meidän porukkamme tapaamisissa on minusta nykyään kyse; ei me olla sitä mitä joskus oltiin, mutta sitä on kiva muistella ja hauskaa on silti. (Jotkut voisivat tietenkin olla sitä mieltä, että nyt elämä on vakiduuneineen, asuntolainoineen ja lapsilisineen vasta alkanut, mutta mun on jotenkin vaikea tätä ymmärtää. Enhän mä ole edes käynyt joka mantereella vielä!) Tosin viime aikoina, jos jatkoille asti on edes päästy, keskustelut ovat siirtyneet rivouksien syvällisestä analysoinnista verovähennyksiin, palkankorotuksiin ja markkinaosuuksiin, joten "hauskakin" alkaa olla suhteellinen käsite, kun ennen se oli, niin, kovin suhteeton. Suunnaton. Eikä siinä mitään, mutta jos tänään lähden mihinkään, aion sen kysyä: näkivätkö kaikki muut itsensä viettämässä tätä elämää ja käymässä näitä keskusteluja jo vuonna 2000, vai olenko minä ainoa, joka ei nähnyt, eikä nää vieläkään?
(Tästä tuleekin mieleeni nuoruuden idolini Elizabeth Wurtzel - mikä voisikaan olla mahtavanpaa kuin olla depressiossa, jee, tätähän on pakko fanittaa! (Jos mä olisin nyt nuori, mä olisin vahvasti EMO: kaikki, mitä mä ihailin, oli joko kuollut, kuolemaisillaan tai halusi kuolla.) Nyt, sen vähän aikuisenpana kirjoittamat kirjat ovat kertoneet kaunista tarinaa siitä, mitä käy, kun ei suostu hyväksymään sitä, että aika menee eteenpäin: tsekatkaapa huvikseen "Bitch", joka on niin puiseva, että jopa minä, maailman viattomin teini-ikäinen ymmärsin, että se on kirjoitettu jonkin stimuloivan mutta tylsyttävän aineen vaikutuksen alaisena, sekä sitä seuraava "More, Now, Again", joka kertoo siitä, mitä Lissu "Bitchin" aikaan puuhaili....enivei, pointtini on se, että senkin oli vaikea hyväksyä sitä, että yhtäkkiä ei enää asuttukaan porukalla, hengattu yhdessä ja nautittu vapaudesta, vaan muut valitsivat vastuun (yök). Joten se päätti alkaa vetämään sen Ritalinit nenään, että sillä olisi edes jotakin kirjoitettavaa.) (Ai niin, nykyään se lukee Harvardissa lakia, toim. huom.)
No, täytyy toivoa, että tästä illasta kuitenkin yltyisi kunnon vanhanajan bakkanaalit: "Niin paljon mukavia, pahoja asioita tehdään."
Eli olen siis plärännyt läpi levylaatikkoja ja katsellut YouTubesta videoita ja tuntenut haikeutta (turhin tunne ikinä, ikinä, semmoinen humanistitunne oikein, hirveetä emoilua, tekis mieli mäiskiä itseään pitkin seiniä tästä hyvästä). Siinä ohessa huomasin, että vaikken ole ikinä perustanut Nightwishistä pätkääkään, Tarjan aikaan ne tekivät kyllä kovasti jylhää musiikkia. Harkitsin jopa, että olisin tilannut jonkin niistä levyistä, mutta onneksi CDON oli tiltissä, etten tilannut itseäni (taas) konkurssiin (voisikohan sinne pyytää semmoista tilausestoa niinkuin jotkut peliriippuvaiset pyytävät porttikieltoa RAY:n pelisaleihin?). Tosin ne väittävät, että mulle tuli jo eilen niiltä paketti Chicks on Speediä. Ei muuten tullut, CDON. Ja koska ei tullut, en jaksa siivota kämppää. Se on teidän vika. Niinkuin kaikki mun maailmassa on tänään jonkun muun vika, koska niin se meillä teineillä on. Sä pilaat mun elämän.
Huomasin myös, että mun toisen teini-ajan lempparin Dubstarin (oi, ne ripset!) Sarah Blackwood on nyt uudesssa, hypetetyssä kokoonpanossa nimeltä Client -> innolla tarkistamaan -> ihan paskaa. No, taas yksi levy vähemmän ostaa, huokaa lompakkona toimiva tasku.
Mä jatkoin myös tänään Grispi-keksien viitoittamalla tiellä uusien elintarvikkeiden kokeilua, tänään vuorossa Bahi-mehu nimeltä Exotico, jonka valitsin siksi, että minusta oli suorastaan kansalaisvelvollisuus kokeilla, miten Rooibos-teestä (lempiteestäni, toim. huom., koska Naisten Etsivätoimisto Nro. 1:n perustaja Mma Ramotshwe juo sitä), granaattiomenasta ja vaniljasta saa hyvää mehua. Vastaus: ei mitenkään, ei siitä saa. Yök. Mutta maksoin siitä 2,20, joten aion vetää sen sisältämät vitamiinit napaani vaikka se irtoaisi inhosta.
Toinen tuote, johon olen arasti jo tutustunut viime viikonloppuna kankkusaamiaisella, ovat Haribon innovatiiviset Yogi-Frutti-karkit. Mähän en juuri pidä karkeista, vaan siis SUKLAASTA, mutta nämä ovat oikein ihana tuttavuus: ne ovat hedelmäkarkkeja, joiden sisällä on ihanaa raikasta jogurttimössöä. Nami.
Eli viisikymmentäprosenttisen onnistunut tutkimus, sataprosenttisen lapsellinen ja epäkypsä päivä. Kettu kuittaa.
Joten missasin eiliset babyshowerit ja menin nukkumaan, öö, hmm, no joskus vitun viideltä päivällä. Olen ilmeisesti ehkä hieman epäsuosiossa, mitä ei takuulla paranna se hetki, kun eilisen vauvajuhlan järkkääjät tänään tapaavat "koodinimi Lavean" isäntäväen, jotka ovat minulle myöskin näreissään, ja alkavat vaihtaa mielipiteitä mun mahdottomuudesta (en ees ole!). Argh. Olisivat edes vihaisia, mutta sitä mä en kestä kun ne ymmärtää. (Teiniangtista on vaikea päästää irti kun siitä kerran on taiteenlajin tehnyt.) No, päivä ei ollut ollut mitä parhain muutenkaan, mihin olivat 50/50 syyllisinä opinnäytetyö ja Lilyn sakot, jotka toimivat vähän samaan tapaan kuin se kuuluisa perhonen, joka räpyttää siipiään toisella puolella maapalloa (ne siis levittivät vitutuksen ilosanomaa).
Tänään olisi pöytävaraus kuudelta ja kaikki frendit koolla ja viini halpaa, joten olen koko päivän yrittänyt kääntää päätäni, mutta: musta tuntuu, että mä en mene. Perkeleen perhana. Samperin samperi. Ärgh.
Tilanne oli jo jossain vaiheessa niin paha, että jouduin ottamaan järeät aseet käyttööni: vanhan nostalgiamusan ja uuden musan, jonka joku muu on tehnyt nostalgisoidessaan samoja aikoja kuin minä. Sillä nostalgiasta meidän porukkamme tapaamisissa on minusta nykyään kyse; ei me olla sitä mitä joskus oltiin, mutta sitä on kiva muistella ja hauskaa on silti. (Jotkut voisivat tietenkin olla sitä mieltä, että nyt elämä on vakiduuneineen, asuntolainoineen ja lapsilisineen vasta alkanut, mutta mun on jotenkin vaikea tätä ymmärtää. Enhän mä ole edes käynyt joka mantereella vielä!) Tosin viime aikoina, jos jatkoille asti on edes päästy, keskustelut ovat siirtyneet rivouksien syvällisestä analysoinnista verovähennyksiin, palkankorotuksiin ja markkinaosuuksiin, joten "hauskakin" alkaa olla suhteellinen käsite, kun ennen se oli, niin, kovin suhteeton. Suunnaton. Eikä siinä mitään, mutta jos tänään lähden mihinkään, aion sen kysyä: näkivätkö kaikki muut itsensä viettämässä tätä elämää ja käymässä näitä keskusteluja jo vuonna 2000, vai olenko minä ainoa, joka ei nähnyt, eikä nää vieläkään?
(Tästä tuleekin mieleeni nuoruuden idolini Elizabeth Wurtzel - mikä voisikaan olla mahtavanpaa kuin olla depressiossa, jee, tätähän on pakko fanittaa! (Jos mä olisin nyt nuori, mä olisin vahvasti EMO: kaikki, mitä mä ihailin, oli joko kuollut, kuolemaisillaan tai halusi kuolla.) Nyt, sen vähän aikuisenpana kirjoittamat kirjat ovat kertoneet kaunista tarinaa siitä, mitä käy, kun ei suostu hyväksymään sitä, että aika menee eteenpäin: tsekatkaapa huvikseen "Bitch", joka on niin puiseva, että jopa minä, maailman viattomin teini-ikäinen ymmärsin, että se on kirjoitettu jonkin stimuloivan mutta tylsyttävän aineen vaikutuksen alaisena, sekä sitä seuraava "More, Now, Again", joka kertoo siitä, mitä Lissu "Bitchin" aikaan puuhaili....enivei, pointtini on se, että senkin oli vaikea hyväksyä sitä, että yhtäkkiä ei enää asuttukaan porukalla, hengattu yhdessä ja nautittu vapaudesta, vaan muut valitsivat vastuun (yök). Joten se päätti alkaa vetämään sen Ritalinit nenään, että sillä olisi edes jotakin kirjoitettavaa.) (Ai niin, nykyään se lukee Harvardissa lakia, toim. huom.)
No, täytyy toivoa, että tästä illasta kuitenkin yltyisi kunnon vanhanajan bakkanaalit: "Niin paljon mukavia, pahoja asioita tehdään."
Eli olen siis plärännyt läpi levylaatikkoja ja katsellut YouTubesta videoita ja tuntenut haikeutta (turhin tunne ikinä, ikinä, semmoinen humanistitunne oikein, hirveetä emoilua, tekis mieli mäiskiä itseään pitkin seiniä tästä hyvästä). Siinä ohessa huomasin, että vaikken ole ikinä perustanut Nightwishistä pätkääkään, Tarjan aikaan ne tekivät kyllä kovasti jylhää musiikkia. Harkitsin jopa, että olisin tilannut jonkin niistä levyistä, mutta onneksi CDON oli tiltissä, etten tilannut itseäni (taas) konkurssiin (voisikohan sinne pyytää semmoista tilausestoa niinkuin jotkut peliriippuvaiset pyytävät porttikieltoa RAY:n pelisaleihin?). Tosin ne väittävät, että mulle tuli jo eilen niiltä paketti Chicks on Speediä. Ei muuten tullut, CDON. Ja koska ei tullut, en jaksa siivota kämppää. Se on teidän vika. Niinkuin kaikki mun maailmassa on tänään jonkun muun vika, koska niin se meillä teineillä on. Sä pilaat mun elämän.
Huomasin myös, että mun toisen teini-ajan lempparin Dubstarin (oi, ne ripset!) Sarah Blackwood on nyt uudesssa, hypetetyssä kokoonpanossa nimeltä Client -> innolla tarkistamaan -> ihan paskaa. No, taas yksi levy vähemmän ostaa, huokaa lompakkona toimiva tasku.
Mä jatkoin myös tänään Grispi-keksien viitoittamalla tiellä uusien elintarvikkeiden kokeilua, tänään vuorossa Bahi-mehu nimeltä Exotico, jonka valitsin siksi, että minusta oli suorastaan kansalaisvelvollisuus kokeilla, miten Rooibos-teestä (lempiteestäni, toim. huom., koska Naisten Etsivätoimisto Nro. 1:n perustaja Mma Ramotshwe juo sitä), granaattiomenasta ja vaniljasta saa hyvää mehua. Vastaus: ei mitenkään, ei siitä saa. Yök. Mutta maksoin siitä 2,20, joten aion vetää sen sisältämät vitamiinit napaani vaikka se irtoaisi inhosta.
Toinen tuote, johon olen arasti jo tutustunut viime viikonloppuna kankkusaamiaisella, ovat Haribon innovatiiviset Yogi-Frutti-karkit. Mähän en juuri pidä karkeista, vaan siis SUKLAASTA, mutta nämä ovat oikein ihana tuttavuus: ne ovat hedelmäkarkkeja, joiden sisällä on ihanaa raikasta jogurttimössöä. Nami.
Eli viisikymmentäprosenttisen onnistunut tutkimus, sataprosenttisen lapsellinen ja epäkypsä päivä. Kettu kuittaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
