Paukkurauta-Jack ja terveyskeskuslarppi

Olen tosi huono olemaan kipeänä. Tänään soitin aamulla pomolleni, joka sanoi, ettei mun tarvitse tulla, koska kuulostin seksipuhelin-Marjatalta. Siispä olen lepäillyt kotona, lähinnä lukien ja nukkuen; oli kummallista, kun heti jos alkoi ramaista, saattoi vain sulkea silmänsä ja torkahtaa. Sitä kyllä hiukan häiritsi se, että Punkki oli syönyt jotain sopimatonta ja pieraisi muutaman kerran siten, että löyhkä oli kuin rankkitynnyristä. Noin kello kahteen asti jaksoin huvitella näin. Sitten Pörri lähti iltavuoroon töihin, ja minä päätin mennä ostamaan hiuslakkaa ja vessapaperia sekä käymään lekurissa.

Meinasin vetää ylimielistä vahtimestaria kuonoon, koska se viisasteli, mutta sitten otinkin parhaan hymyni ja sainkin tietää, mihin piti mennä jonottamaan. Ensimmäisessä jonossa huomasin yhden FILF:n, joka yritti parhaansa mukaan pitää kurissa pienokaistaan, joka struuttaili pillimehua ympäriinsä ja osoitteli kaikkia ihmisiä sanoen niitä "vauvoiksi", mutta nussittava iskä piti hyvin tärkeänä korjata aina, jos kyseessä ei ollut vauva; pienokainen taas näki tärkeäksi pitää kiinni vauvakannastaan ihan raivokohtaukseen asti. Meinasin revetä nauramaan, eikä terveyskeskuksissa kai saisi nauraa. Moni puhui kyllä kännykkäänkin.

Hoitsu oli mukava ja asiallinen nainen, joka kutsui minut sisään huoneeseensa juuri parahiksi, kun olin ehtinyt lukea Glorian Kodin. Sain kaksi päivää saikkua, mutta taidan mennä jo huomenna töihin kuitenkin; koin että on kuitenkin tärkeää käydä näyttäytymässä ja saada asiaankuuluvia papereita haltuunsa. Täytin myös tunnollisesti laatututkimuskyselykaavakkeen, tosin löysin vain lapsille tarkoitetut puuvärit, joten päätin käyttää kaikkia värejä ruksien piirtelyyn ja värittää otsikkojen kirjaimille varjot. Siitä tuli oikein hieno.

Kotona kai taas torkuin vähän, ja sitten menin vaanimaan ohikulkijoita keittiön ikkunasta syöden mutakakkua suoraan vuoasta kakkulapiolla pukeutuneena punaiseen Smackdown-teepaitaan, jossa on kolme ilkeännäköistä miestä ja siinä lukee fight dirty. En kuitenkaan tavoittanut vaanintaani ketään ennenkuin kyllästyin. Laitoin Punkin tekemään ilokseni kaikki temput, mitä se osaa. Leikkasin sen kynnet. Meikkasin uudelleen. Kysymys kuuluukin, mitä mä nyt teen? Pörri pääsee töistä neljän tunnin päästä, ja saatan tylsistyä kuoliaaksi sitä ennen.

Mazda on kaikista iisein ritsa

Tänään on ollut niin kova tuuli, että ohjastamani Mazda-merkkinen auto oli riistäytyä tiestä kuin Harry Potter -elokuvissa konsanaan. Vaikka Mazda on hassun näköinen ja ajo-ominaisuuksiltaan varmaan suunnilleen samaa luokkaa Massey Fergusonin kanssa, pidän siitä kuitenkin kovin. Sen puhallinlaitteiden säätövivuista puuttuu yksi lähes kokonaan ja toisessa roikkuu pieni lehmäpehmolelu. Kojelaudalla on Punkin karvaa ja tassun jälkiä, sekä hurjan paljon koivun siemeniä. Jotenkin mä pidän vanhoista, ellei jopa retroista autoista ehkä jopa enemmän kuin uusista. Vähän sama juttu kuin kämpissä, vanhat talot on charmimpia kuin uutukaiset, joissa tuntee aina itsensä ja tavaransa jotenkin nuhjuisiksi. Kai sitä sitten vain hakeutuu kaltaistensa joukkoon myös vaikka ne muut olisivat autoja tai taloja.

Luin juuri mun ja Panun vanhoja bloggauksia, ja mitä, mehän oltiin aivan hemmetin hauskoja. Mihin se on kadonnut? Silloin kyllä ryyppäsin tosi paljon enkä käynyt vakituisissa töissä, ja onhan se nyt vain fakta, että kännissä on aina hauskempi tai ainakin itsellä on hauskempaa. En todellakaan tajua. Lisäksi en kauhean hyvin muista kaikkia sattuneita juttuja, mistä olen kirjoittanut, tai muistan ne kyllä kun olen ne lukenut, mutten spontaanisti. Ehkä ne eivät vain ole niin tärkeitä, että niiden muistaminen olisi pääni mielestä järkevää. Mutta tosiaan, kultaako aika muistojen lisäksi myös vanhat blogimerkinnät, niin että ne kuulostavat hauskoilta ja nokkelilta, ja minäminäminä-tilityksiäkään ei tunnu olevan mitenkään liikaa ja oikeastaan ne ovatkin aika sympaattisia, eivätkä rasittavia sikailuja niinkuin nykyään. Mihin tämä maailma on menossa?

Kävin muuten tänään äänestämässä, ja mielestäni oli uskomaton suoritus, että olin googlannut "vihreät kunnallisvaalit ehdokkaat 2008", ja jonka hakutuloksilla päädyin valitsemaan ääneni kohteeksi erään henkilön, jonka nimeä ei ollutkaan sitten siellä kopissa olevissa listoissa. Etsin kuumeisesti numeroa, jota olin laulanut ääneen koko matkan sateessa ja tuiskeessa vaaliuurnille, eikä sitä jumalauta ollut. Tunsin kuinka aloin hermostua. Päässäni tykytti koko ajan voimistuvaan ääneen "salaliitto, salaliitto, SALALIITTO!", ja olin hyvin vähällä sännätä kirkuen ja päätäni puistellen ulos, kunnes rauhotuin ja aloin silmäillä muita ehdokkaita, miettien kuitenkin, että luulevatko ihmiset että vaikka runkkaan tai harjoitan jotain muuta vandalismia siellä, kunnes lopulta löysin luultavasti hyvän ehdokkaan. Raapustin numeron paperiin, vaikka sisintäni jäyti se, etten nyt tiedä, asuuko se Westendissä, sillä jostain syystä en tahtoisi äänestää ketään joka asuu siellä. Kuitenkin, sain leiman lappuun, vaikka koin houkutusta tunkea viime hetkellä käteni sen alle ja alkaa hohottaa, mutten viitsinyt kun siihenkin asti oli mennyt ihan hyvin kuitenkin ainakin ulkoisen tarkkailijan näkökulmasta. Sitten menimme Panun kanssa juomaan viiniä hiukan, ja sen pituinen se.

The only thing that looks good on me is Heidi Klum

Otsikko on törkeän suoraa plagiaattia Kesäminkiltä.

Maanantaista perjantaihin olin töissä. Sitten tänään aamulla heräsin vain siksi, että huomasin olevani kipeä. Sillä tavalla flunssassa, että jokaikistä lihasta särkee kuin ne olisivat itse Luciferin liekeissä ja kurkku on niin hellä, että ajatuskin nielaisemisesta saa melkein purskahtamaan itkuun. Siispä jouduin pyytämään koutsia ridaamaan itse valkealla ratsullani, ja veikkaan, että huomenna tilanne on ihan sama, eli muuttumaton eli stabiili. Toisaalta se ei sinänsä harmita, sillä se ei todellakaan tee yhtään huonoa valkealle ratsulle, vaan päin vastoin se saa taas ottaa hatun päästään, lusikan kauniiseen käteen ja myös muilla tavoin nöyrtymään hiukan enemmän ihmisen komentoon.

Tänään kehuja on kerännyt teepaitani, jossa mitä ilmeisimmin Heidi Klum näyttää fäkkiä. Kieltämättä se on sairaan hieno, eikä vähiten siksi, että Minkillä on samanmoinen ja meillähän on paras maku tietenkin. Tämä on muuten tehty aika pienille pojille, sillä tämä M-koko kiristää aika hyvin paitsi tisseistä myös haukkareista; toisaalta pituus on erinomaisen hyvä. Olen siis keskiverron mediumpojan kokoinen. Ruotsissa käyn myös aina miesten vessoissa, koska koen olevani yhtä nätti kuin keskivertohåkan, ja eikö vain, että tämä teepaitajuttu nyt vain todistaa sitä lisää. Her name was Lola..

Vaikka on jo toinen viikonloppu ihan vain kotona, en koe minkäänlaista vipatusta menojalan paikkeilla. Toisaalta, en ole ihan varma, kumpi näistä on se menojalka (enkä sen puoleen mikä hampaista onkaan se kahvihammas), mutta ei takerruta pikkuseikkoihin.

PS. Ei haittaa, että työkaverit on keksineet, että kahdestakympistä mä soitan toisille työkavereille niiden työhuoneisiin sisäpuheluita ja kyselen niiltä niiden toisten keksimiä outoja kysymyksiä. Tätä sanoisin jo helpoksi rahaksi.

Desperate housewife

Tämän viikonlopun olin siis kotona vaihtelun vuoksi. Perjantaina mut kutsuttiin töiden jälkeen yhdelle työkavereiden kanssa, ja olin hyvin imarreltu kutsusta. Mikä parasta, ihan siihen kahteen se myös jäi, eikä toista tarvinnut edes itse maksaa. Sitten menin kotiin katsomaan elokuvaa ja nukkumaan. Lauantaina ratsastin ja klippasin, jonka jälkeen vietin tunteja aikaa äitikarhun kanssa. Kotona menin ajoissa nukkumaan, juomatta pisaraakaan alkoholia. Tänään ratsastin hyvin ja analysoin suoritustani äidin kanssa. Lisäksi, mikä parasta, vanhat ratsastussaappani mahtuivat jalkaan melkeinpä solahtaen, joten virallisesti en ole lihonut; näytän vain isommalta. En tiedä, onko se huojentavaa vai päinvastoin. Kotiin ajaessani sain kauhean vimman leipoa, ja pakotin Pörrin googlaamaan Pupu-Tupunan porkkanasämpylöiden ohjeen, jotta saatoin käydä ostamassa niihin tamineet lähikaupasta. Nyt ne ovat uunissa, jännittää; mutakakku sen sijaan on jo valmis ja tuoksuu syntisen hyvälle.

Nyt on kaikki balanssissa ja hyvin. Kohta alkaa Janice Dickinsonin mallitoimisto pisteeksi iin päälle, tai kirsikaksi kermavaahdolle tai mikä nyt muuten sattuukaan yhtä hyvin sopimaan. Olen myös aivan huumaantunut Laineen Mierolta lainaamaani kirjaan, jonka nimi on Murskaamisen taito ja jonka on kirjoittanut Matthew Hall. Kunpa se ei loppuisi milloinkaan.

Mulla olisi silti yksi kysymys: onko tällainen seesteinen tasapaino valetta, vai järkkyykö peruskalliokin kuukauden mittaisen juhlinnan jälkeen? Ovatko tyytyväiset ja tasapainoiset ihmiset yleensä selvinpäin, johtaako hyvä tilanne selväpäisyyteen vai miten päin kausaliteetti oikein toimiikaan?

Mä sanon viimeisen sanan ja se on ei

Tänään kävin keskustelua erään ystäväni kanssa. Tämä ystävä on mielestäni huolestuttavasti taantunut ns. pikkuvaimon rooliin, mikä on mielestäni ällöttävää, eikä todellakaan sovi tälle. Jotenkin sainkin kiihdytettyä itseni ihan raivotilaan, kun ystävä kertoi, ettei saa itse mennä oikein mihinkään ja viikonlopun muisteloissa on lähinnä se, kuinka hän poltti kätensä grillatessaan makkaroita poikaystävänsä kavereille samalla, kun tiskasi ja silitti ja ulkoilutti koiraa. En ihan totta tajua, kuinka joku voi käyttäytyä noin luonteensa vastaisesti vielä suhteessa, joka ei häntä tyydytä ainakaan kaikilla tasoilla; tai oikeastaan mikä saa naisen nöyrtymään noin. Vaikka olen aika huono feministi, kuten olen keskustellut sekä Minkin että Mieron kanssa viime aikoina erään kuohuttaneen tekstin pohjalta, niin tämä on silti mielestäni yleisellä tasolla väärin. Ei ketään saa laittaa tuollaiseen tilanteeseen, vaikka oikeammin olen sitä mieltä, ettei kukaan saa alistua tuollaiseen tilanteeseen. Itsehän ainakin, jos mua kiellettäisiin pitämästä hauskaa, ja näkemästä ystäviäni, riippumatta siitä mitä mieltä se toinen niistä on, kapinoisin niin että olisin viikon ryyppyputkella. Ihan totta, lopulta kaikki riippuu itsestä, ja jos joku tilanne ei tyydytä, voi sitä vain itse muuttaa. Yksi suurimpia oppitunteja elämässä, jossa olen myös reputtanut toistuvasti, on se, ettei toisia voi muuttaa eikä niihin voi loputtomasti vaikuttaa. Jos joku haluaa kuolla, oikeasti, voi sitä jonkun aikaa estellä omalla toiminnallaan, mutta kyllä se keksii keinon, jos kuolema on kuitenkin se, mitä eniten haluaa. Ketään ei voi toinen pelastaa, kaikki lähtee itsestä. Näistä riimeistä saisi jo kohta räppibiisin. Miten oonkin näin sekasin, beibi? Unohdan jopa kappalejaon.

Mutta tosiaan, toisesta välittämistä on se, että näkee, milloin se toinen tarvitsee tauon. Ei voi olla niin vaikeaa tajuta, että jos toinen vaikka tiskaa joka päivä, että sen ehkä saisi maailman iloisimmaksi jos kerran tiskaisi sen puolesta. Ne on ne pienet asiat, joilla arki pyörii ja jotka siitä tekee sellaista, että sitä jaksaa elää. Oikein oleminen loppuu siinä kohtaa, kun tuntee itse ponnistelevansa enemmän, haluavansa enemmän tai tekevän enemmän. Yksi hieno oivallus minkä keksin, on myös se, että sen oikean kuuluu saada ihminen tykkäämään itsestään enemmän kuin oikeasti itse tykkää. Ei ainakaan päinvastoin, on kammottavaa, jos kokee olevansa huono, nalkuttava ja ruma läski, jonka kanssa ollaan velvollisuuden tai minkä nyt ikinä tunnosta. Loppuun ei auta kuin lainata Minkki Kohtuutonta: viljelkää kovemmin!

Mikä kaikkea vaivaa?

Miksi ei asioihin ole vastauksia? Miksi kaikkii riippuu yhdestä, kahdesta, tai pahimmassa tapauksessa jopa useammista ihmisistä? Mikseivät ne vastaukset jotka tavallaan tietää oikeiksi kuitenkaan pohjimmiltaan tunnu sille, tai niissä on ainakin joku sivuvaikutukselta tuntuva tärinä? Miksi järkevästi aloitetut keskustelut menevät kikatteluksi tai panemiseksi? (ei hätää, eivät kuitenkaan väärien kanssa. Tai mistä senkin muka tiedän?) Mikä on riittävästi? Milloin ei vain tahdo enää poistua omalta mukavuusalueeltaan, tai mikä se oikestaan on ja mitä se kattaa? Miksi ostan maanantaina kaupasta pelkkää kaljaa?

Like the girls in suits and those pretty boys, I gave my heart to Rock'n'Roll

Eilinen oli ihmisiä.

Ensin olin Panun kanssa syömässä ensimmäistä kertaa ikinä sushia Raku Yassa. Se oli aivan mahdottoman hyvää, ja vain kerran tipautin californiarullan palasen suun korkeudelta pöydälle, jossa se tietenkin osui soijakastikekulhoon singoten wasabista kastiketta ympäriinsä. Onneksi Panu oli neuvomassa, mitä mihinkin laitetaan ja mitä mikin on, muuten olisin ollut hyvin hermostunut. Huimaa oli loosit, joihin piti kiivetä ja joissa oli verhot, mutta emme kumpikaan kaatuneet. Jalkoihin sai laittaa pehmoiset Hush Puppiesin tohvelit, ja lattiaa halkoi pieni puro, jonka ylle oli rakennettu silta. Maistettiin Panun kanssa myös sakea, ja kyllähän se toimi hienosti. Jotenkin lunkiinnuimme siinä määrin, että pöytävaraus alkoi uhkaavasti loppua, jolloin siirryimme ulos loosista vielä syömään suklaakakkua. Lopulta pääsimme lähtemään kohti jäähallia. Sporaan astuessamme spurgu kehui meitä kauniiksi.

(Tsih, tasoittavan mansikkasiideritölkin avaamisesta kuuluva ääni)

Tietysti menimme ensin anniskelualueelle poimittuamme teinareiden kanssa pihalla henganneen Panun siskon mukaamme. Oli se kuulemma käynyt mäkissä limulla, eikä siis seisonut ihan koko aikaa ulkona, mutta silti meillä oli vähän pahaihminenolo. Apocalyptica oli hurjasti parempi kuin osasin odottaa. Olin melkeinpä haltioissani, kun kauniit miehet piiskasivat selloistaan luonnottomia ääniä ja moshasivat rytmikkäästi. Sello on todella hieno soitin, ja sillä tuntuu voivan soittaa mitä vaan - tai ainakin Apocalyptican jannut voivat. The Soundsista olin varsin innoissani, mutta Panu ja sisko kuulivat heti, että laulajatyttönen oli ilmeisesti kipeänä. Lisäksi äänentoistossa oli muitakin ongelmia, ja tuli vähän surullinen fiilis siitä. Mutta lauloin ja tanssin kuitenkin koko matkan Otteeseen, jossa olimme tapaavan itse Minkki Kohtuuttoman.

Minkki Kohtuuton oli pukeutunut erittäin viehkosti ja saman tyylisesti kuin minä, ja itseasiassa Panukin täsmäsi meihin kuin nenä päähän. Lisäsimme tätä vielä pitelemällä koko ajan jokainen skumppalasia kädessä, myös juoden siitä ihan kiitettävällä nopeudella. Tamppasimme lauteillakuin maniakit, ja itse olenkin kiemurrellut kylkeni kipeiksi juuri niinkuin suunnittelinkin. Kapakan ulkopuolella vaihdoin muutaman sanan aivan käsittämättömän ihmisen kanssa. Tämä mieshenkilö avautui siitä, että oli menettänyt korttinsa ajettuaan humalassa. Se sanoi sen jotenkin sillä tavalla, että tulin kysyneeksi, että kaduttaako sitä, johon se vastasi, että ainoastaan vuoden kortittomuus ja tonnin sakot harmittavat, koska hän kuitenkin ajaa aina kännissä. Kun sain tästä auki loksahtaneen suuni taas puhekuntoon, kysyin, miltä tästä miehestä tuntuisi ajaa lapsen tai koiran päälle kännissä, johon se vastasi, ettei niitä ole moottoriteillä. Tässä kohtaa vain lähdin pois.

Aloimme suunnitella lähtöä. Kerrakin en ollut sikanaamat. Vuokra-ajuri oli nihkeän kuorensa alla hyvin hauska mies, ja puhuin sen kanssa jostain ehkä jalkapallosta. Tai autoista? Ehkä videopeleistä? Taisin sittenkin olla hiukan päissäni. Minkki meni kotiin ja lähetti mulle sydäntekstarin. Ajettiin Panun kanssa Roballe, josta ostimme jumalattoman monta maitotölkkiä, ja teputimme jonnekin jonkun kotiin. Siellä ollessani tein aikuisen päätöksen lähteä kotiin, koska olin luvannut mennä ratsastamaan aamulla, ja olinkin tästä päätöksestä hyvin ylpeä. Pihalle päästyäni sain puhelun yhdeltä ex-työkaveriltani, ja se ei mennyt yhtään niinkuin olisi pitänyt eikä siis ollut kauhean sopivaa, mutta tässäkin tein aikuisen päätöksen, että meidän tulee puhua asiasta selvinpäin. Olen siis vähän ihastunut siihen poikaan, tai ehkä enemmän sen kiharoihin ja pisamiin, mutta luulen vahvasti, että tämä on vain jokin vaihe. Jos on vähän ihastunut, niin periaatteessahan olisi kauhean kiva kuulla, että se toinenkin on, mutta ei nyt tässä tilanteessa. Kiusaavaa.

Aamu oli kuin satukirjasta, kuulas ja voimakasvärinen, ja olin onnellinen ratsastaessani tuuli hiuksissani Bimbolla, joka sekin silminnähden nautti ulkona menemisestä tehden hassuja pikku hypähtelyjään ja kiihdytellen omia aikojaan. Äitikarhu antoi minulle suppilovahveroita ja Punkille sinisen pallon.

A grand don't come for free

Viime aikoina muut ovat taas bloganneet niin hyvin, että kaikki pläplä-henkisten kirjoitusten ponsi on kaikonnut minusta kuin vesi hanhen selästä. Mutta nyt ajattelin kuitenkin vastustaa oddeja ja muita kiusanhenkiä ja kirjoittaa jotain taas.

Viime yönä nukuin ajallisesti paljon, mutta laadullisesti hyvin heikkotasoisesti. Näin seksiunia vähän tai oikeastaan tosi paljonkin sopimattomasta kohteesta niin paljon ja kauan, että aamulla melkein tunsin ihon hankautuneen rikki ja huulien rohtuneen puremisesta. Se oli hyvin häiritsevää ja liiankin (kirjoitin ensin liaani) todentuntuista.

Mulla on aina ollut tietynlaisia pakkotoimintoja, tai se ei liene oikea sana, mutta jos kuvailen hiukan, saattaa aueta se, mitä haenkaan takaa. Jos pidän jostain biisitä tai kokonaisesta levystä, saatan kuunnella sitä niin kauan repeatilla pelkästään, että tavallaan pilaan sen niin, etten sitten myöhemmin enää koskaan palaa siihen, vaikka vieläkin pitäisin siitä. Sama juttu on usein tapahtunut eräällä terassilla siinä kaupungissa, jossa vartuin; siellä sai aina koko kesän S-etukortilla jotain siideriä niin halvalla, että join sitä melkein joka päivä, ja kun tarjous loppui, en juonut sitä enää ikinä. Tai jos vahingossa joskus ostin sitä, se maistui pahalle. Kuin olisin jo käyttänyt siitä sen kaikki hyvät osaset. Nyt toivon, ettei lempisalaatilleni käy samoin. Syön nimittäin tällä hetkellä melkein joka päivä kookoskatkarapu-ricottajuustopastasalaattia tulisella tomaattikastikkeella, koska se on aivan mielettömän hyvää. En tahtoisi menettää sitä. Outo juttu on myös se, että olen alkanut juoda teetä; kai elimistöni on vihdoin kylläinen kofeiinista, ja sen hylkiminen ilmenee holtittomana tärinänä, joka ei ole kovinkaan luottamusta herättävää, ja jonka ilmaantumista yritän siksi välttää.

Huomisen tarkoituksena on saada kaikki rästityöt tehtyä ja nauttia sen jälkeen perinteeksi ajattelemani perjantaiviinipullo, tällä kertaa Mieron seurassa. Mieron on tarkoitus toimia myös ns. hyvänä jarruna, ja estää holtiton humaltuminen ja taksilla ajelu pääkaupunkiseutua ympäri. Aikamoinen tehtävä, sanoisin. Sitten lauantaina taas on tarkoitus syödä sushia, katsoa keikkaa ja sen jälkeen toivottavasti harrastaa aerobista tanssiliikuntaa kantakapakoissa. Huomenna saan myös suurimman palkan koskaan elämässäni, ja toivon etten sekoa sen johdosta, vaikka ns. pakkoshopattavaa onkin jonkin verran. On mukavaa kun tuntuu sille, että on rahansa ansainnut.

EDIT: Lisäksi tänään jouduin viimein söpön feissaripojan loukkuun. Nykyisin lahjoitan kympin kuussa Greenpeacelle, ei siis riitä että vähän aikaa sitten vaihdoin myös vihreämpään norppasähköön. Maailman NIIN pelastuu mun takia.

What's the story (morning glory)?

Astuin aamulla junaan, niinkuin kaikkina muinakin aamuina, paitsi silloin kun astun bussiin. Kuitenkin kaikki tuntui olevan erilaista. Matka laiturilta junan rappuselle oli matalampi kuin ennen, putoamisen tunne sai vatsan muljahtamaan ja tarttumaan pylvääseen niin, että se iskeytyi kipeästi käteen. Katsoin ylös vihaisen hämmentyneenä, ja epäilyttävän kalpea mies virnisti minulle vinosti. Sipaisin hiuksiani, ryhdistäydyin ja menin istumaan. Kaikkien katseet tuntuivat muurahaisina ihollani, mutta katsoessani ihmisiä, niiden silmät näyttivät tyhjille. Yhtäkkiä säpsähdän; voisin vannoa, että vastapäätä istuva mies lipaisi kielellään kuin käärme. Katson häntä, ja hänen naamansa alkaa sumeta. Käännän katseeni pois, ja taas silmäkulmastani näen kielen lipaisun, se on sinimusta ja halki kärjestään.

come eat some chemicals

Toiseen suuntaan viistossa vanha mies leikkaa leikkurilla kynsiään. Naps. Kellertävä, likainen kynnenpala napsahtaa lattialle, joka näyttää vedelle. Leikkaamisesta aiheutuva ääni on luonnottoman voimakas, mp3-soitin ei pysty peittämään sitä, vaan sen ääni tuntuu vaimenevan joka kerran, kun kynttä leikataan. Naps. Mies laittaa leikkurin pois, ja huojennun niin, etten välitä vastapäisen miehen käärmeenkielestä, joka vilahtaa taas aivan selvästi. Kulmahampaani tuntuvat kasvaneen, en saa suuta kunnolla kiinni, kitalaki tuntuu tahmealle.

come eat some chemicals with me

Maisemat näyttävät piirretyille eivätkä yhtään tutuille. Osasta maisemasta puuttuu värit; harmaasävyinen puu, mustavalkoinen koira. Voisi niin oikeastikin olla, rauhoitan itseni hetkeksi, kunnes taas tulee se tunne. Nuo eivät ole luonnostaan mustavalkoisia. Käärmekielinen mies vääntelehtii vastenmielisesti keinuttaen itseään, nykäisen katseeni pois, ja käytävän toisella puolella istuvan naisen huulipuna on levinnyt siten, että koko suu näyttää valuneen. Suu on valunut. Kynsiään leikkaavan miehen kulmakarvat osoittavat ylöspäin, ovatko ne osoittaneet koko ajan, mietin. Kunnes mies alkaa kammata niitä kynsileikkurilla mumisten itsekseen. Nousen ylös, ja penkin selkänojalla on sama kuin rappusella astuessani junaan; se onkin alempana kuin missä se näyttää olevan. Horjahdan hiukan, ja näen luulemani korkuisen penkin haihtuvan pois pikseleinä, paljastaen alta sen oikean kokoisen. Astun kohti vaunujen välistä tilaa, korkokenkieni kärjet ovat kääntyneet ylöspäin kuin tontuilla, kaikkien naamat alkavat vääntyä, mutta minä en katso niitä.

Sitten saavun Helsinkiin, kaikki napsahtaa normaaliksi. Maisemassa on värit, vanhempi nainen hymyilee päästäessään minut ensin ovista. Menen lounaalle Rymy-Eetuun, jossa tarjoilijalla on tirolilaistyylinen mekko, enkä muutenkaan olisi yllättynyt, vaikka kaikki olisivat noin vain puhjenneet lauluun ja tanssiin, juuri sellaiseen oksettavaan musikaalityyliin, ja tanssineet kunnes zombiet olisivat päässeet vapaaksi yläkerrasta.

Nuukalaislegioonan vastaisku

Tänään olen ollut reipas pikku talousihme, suoranainen Magic Bullet. Ensinnä puhdistin kylppärin lavuaarin, joka oli tukossa, sitten kuurasin lopun kylppärin vain jatkaakseni pyykinpesulla, tiskaamisella ja perunoiden kuorinnalla. Lisäksi koska olen tuhlannut rahani viinaan, nopeisiin autoihin ja kauniisiin miehiin jouduin ostamaan ruokatarpeita lounassetelillä, mutta tein Nikke Knarttetonin lailla johtopäätöksiä hinnoista päätyen 10 senttiä lounassetelin arvon alle ostoksissani. Olin erinomaisen tyytyväinen nokkeluuteeni, tilanteen arvioimiskykyyni ja siihen söpöön poikaan, joka soi mulle hymyn kassajonossa. Eikä tässä muuten tosiaankaan kaikki, sillä kannoin kauppakassit itse kotiin ja kävin Punkin kanssa pitkällä kävelyllä metsässä, jossa vaahteranlehdet rouskuivat Punkin survinjalkojen alla.

Tässä kohtaa tunnistan taas täysillä sen tietyn kaikki tai ei mitään -ajattelun, jota edustan rasittavuuteen ja mielenterveyden menettämiseen asti. Mutta oikeasti se on niin, että mun on vaan mentävä liiallisuuksiin, jotta voin lähteä toiseen suuntaan; vähän sillä tavalla, että jos ajaa väärään suuntaan, niin ajaa sinne niin kauan, että tietää, ettei sitä kautta ihan totta mitenkään pääse. Silloin kyllä yleensä meinaa jo bensakin loppua. Luin tänään muuten Kauppalehteä juoden lattea, ja kun tajusin sen, meinasin oksentaa päälleni. Onneksi tukkani on mennyt jotenkin sekaisin tästä kosteudesta ja on pörröisyydessään kaikkea muuta kuin asiallinen tai bisnestyylinen.

Ei muuta.