keskiviikko 30. maaliskuuta 2011

A moth into a butterfly and a lie into the sweetest truth

Tiedättekö, mikä on aivan mahtava ominaisuus ihmisessä? No päteminen. Päteminen on siitä vähän hankalaa, että yleensä siinä asiassa, mistä pätee, kannattaisi itse olla aika kartalla, koska muuten päteminen voi kääntyä itsensä nolaamiseksi.

Tänään koirapuistossa kun Punkin kanssa oltiin, tuli sinne nuori mies, jolla oli kaksi koiraa. Toinen oli ilmeisesti sen tyttöystävän minipuudeli, jonka toinen vanhempi oli varmasti ollut kumipallosalama, koska se vain syöksähteli ja pomppi ympäriinsä tehden coolin kundin olosta ilmiselvästi varsin kiusaantuneen. Kundin oma koira oli iso musta hovawart (tai no se kyl te tiiätte en jaksa googlaa). Kundi jutteli pääsääntöisesti siitä, kuinka ihmisten koirat on niin huonosti koulutettuja ettei ne osaa käyttäytyä koirapuistossa, ja ennenkuin puistoon tulee, tulisi ainakin nyt perusasiat olla hallussa. Mä annan tällaisten mennä yleensä toisesta korvasta ulos, sillä vaikka tiedän, ettei Punkki ikipäivänä tule kutsumalla luokse siellä, niin se pysyy kuitenkin hanskassa ja sen yleinen koulutustaso on juuri mulle riittävä. Tässä sitten lässytettiin tätä, kunnes varpaani olivat niin jäässä, että sanoin että me lähdetään. Edellämainituista Punkin tottelevaisuusseikoista johtuen otin Punkin pantaan keskellä puistoa ja lähden taapertamaan porttia kohti. Kundin molemmat koirat seurasivat meitä, ja se iso musta tuli hyvin lähelle Punkkia niin, että Punkki oli sen etutassujen välissä. Se sillä tavalla haukkumurahti Punkille, joka ilmeisesti kiinniolostaan johtuen ärähti sille takaisin. Salamana se musta nappasi Punkkia selkänahasta kiinni, nosti ilmaan ja ravisteli. Voi vittu, mä sanoin ja ajattelin. Onneksi toisen koiranomistajan refleksit olivat kunnossa, ja se syöksytaklasi piskinsä lumeen ja sen ote Punkista lipesi. Punkista huomasi heti, ettei siihen yhtään sattunut, vaikka tilanne näytti ihan jäätävältä, ja kundin lähes käsinkosketeltavan nolostumisen huomasi niin selvästi, etten edes hermostunut koska tosiaan mitään ei sattunut. Oli vähän liikuttavaa kuulla, kuinka se selosti. Oikeesti, älä tuu sanoon kun koskaan ei tiedä, milloin se kosahtaa omaan nilkkaan.

Duunimaailmassa näitä saa kanssa aika usein. Kun joku erityisen koppavasti ilmoittaa vaikka jostain tekemästäni virheestä, niin todennäköisesti se paljastuukin sen ihan ikiomaksi mokaksi. Jos taas sanoo rakentavasti, hyvässä hengessä huomauttaen, on paljon todennäköisempää ettei se juttu posahda ns. backfirenä omalle naamalle. En kyllä tiedä, onko näille tyypeille se edes noloa, tai ainakaan liian noloa estääkseen sen tekemistä uudelleen, koska ainahan ne samat tyypit kohentelee rillejään ja narisevalla äänellä ottaa pätemispuheenvuoroa. Se on vaan niin.. väsyttävää. Oikeasti.

Day 25 A song that makes you laugh

Tämän biisin Pörri soitti mulle. En olisi ikinä arvannut, kuka sen on laulanut, ellei sitä olisi mulle kerrottu. Tämä on oikeasti uskomaton pläjäys, ensin sitä kuuntelee suu auki ja sitten alkaa naurattaa ihan saatanasti. Hyvää duunia, Eddie Murphy! Ei muuta kun Party All The Time vaan! Tämä vielä kestää lähes 10 minuuttia. Grrr! Myös Children Of Bodom on coveroinut tätä mestariteosta, mutteivät nämä uudelleenversioinnit tietenkään koskaan ole alkuperäisen vertaisia.

Huh. Tää jää soimaan päähän.

perjantai 25. maaliskuuta 2011

Day 24 A song that you want to play at your funeral

Nyt on Aika. Nimittäin jatkaa tätä.

Tähän kopioin hävyttömästi siskoni Pupen kertoman biisin, joka hautajaistilanteessa (ja okei, muutenkin ihan lauluna) on kohtalaisen hätänen. Se on Whamin Wake Me Up Before You Go-Go. En tiedä, mistä toi alleviivaus tuli enkä saa sitä pois, mutta hui-hai, en piittaa!

Ps. Keksin myös yhden biisin minkä aion laulaa meidän tyttöjen suunnitellussa aamukaraokessa: Billy Joelin Piano Man. Se tulee menemään tosi huonosti, mutta onneksi siihen rohkaistumisen aikoihin näyttänen jo Ari Koivuselle, joten hui-hai, ei sekään haittaa!

OOOon niin huoleton, enkä kännissä, vaikka siellä niin veikkaillaan!

EDIT: Alleviivaus näkyy vain esikatselussa, ja se joka ei sitä usko saa tulla tänne katsomaan.

I love the way you move

Mä sitten sain ja otin sen duunin. Näistä päätöksistähän ei oikeasti voi koskaan tietää, onko ne hyviä vai huonoja; sen näyttää vain aika. Silti tuntuu hyvälle olla paikkaan niin haluttu, että siitä ilmoitetaan viikkoa aikaisemmin kuin oli sovittu, ja toivotetaan lämpimästi tervetulleeksi. Sain haastattelussa todella hyviä ja intellektuelleja viboja, ja vaikka pelkäsin olleeni vähän liiankin rehellinen, niin ilmeisesti se pelkästään kannatti. Jotenkin on aivan ihanaa saada aloittaa alusta, puhtaalta pöydältä. Huomaan myös kehittyneeni ihmisenä niin, etten ole pelkästään peloissani, vaan myös uskon siihen, että opin sen duunin nopeasti ja musta tulee hyvä siinä. Nyt on enää edessä pelkästään pelottavaan osioon putoava irtisanoutuminen ja sen jälkeen kuukauden mittainen irtisanomisaika. Kokonaisuudessaan tämä on päätös, johon itse uskon. Jotenkin vastattuani myöntävästi silmänikin räpsyivät kepeämmin kuin ehkä puoleen vuoteen ja päällimmäinen tunne oli huojennus.

Tänään Facebookissa yksi tuttu tyttö kirjoitti, että oli huomannut mun statuksista, että olin alkanut soittaa kitaraa ja kysyi, että tahtoisinko alkaa jotain tyttöbändihommaa sitten kun osaan jonkun verran soittaa. Mulle tuli siitä jotenkin lämmin ja pörröinen olo, että joku ottaa tosissaan sen, että mä soitan kitaraa, ja kysyy mua mukaan johonkin sellaiseen, jossa mut määrittelee nimenomaan se soittaminen. Sain jotenkin heti lisäpontta rämpyttämiseen, koska vaikkei tuo koskaan toteutuisi, niin silti se, että joku huomioi tän jutun antoi siihen lisää intoa. Mä muuten rakastan katsoa kun mun kitaraopettaja soittaa, se on musta aivan hurjan taitava ja sillä on se ilme, joka ihmisillä on kun ne tekee jotain mistä ne todella pitää. Sellaista on kiva katsoa, koska kaikki ihmiset on silloin ehkä kauneimmillaan.

Taidan mennä soittamaan vähän skebaa.

tiistai 22. maaliskuuta 2011

Erebusnaurua

Ostin perjantaina Rimmelin tuoksuvaa kynsilakkaa, ja ekan kerran siveltyäni sitä sormiini huomasin, että se tuoksuu täsmälleen yhdelle lapsuuteni My Little Ponylle, sille jolla oli jätskin kuva kankussa. Pienokaisena leikin poneilla lähinnä niin, että laitoin niille niiden valitsemani pukevimmat kampaukset, jokaiselle erikseen ja aina samanlaiset kullekin, ja sitten laitoin ne takaisin koriin vain tehdäkseni sen seuraavana päivänä uudestaan.

Monet sanoo, että kun ne on muuttaneet niin ne jossain vaiheessa ajatuksissaan menee kuitenkin vahingossa sinne vanhalle kämpälle. Mulle ei koskaan ole edes meinannut käydä niin. Olen edelleen ja ehkä jopa enenevissä määrin hyvin ihastunut asuntooni, mikä on kyllä ihan hyvä koska olen kuitenkin sen kanssa ikuisessa velkavankeudessa. Täällä on jotenkin kaikki kohdallaan, jokainen tila on sopivan kokoinen ja kivannäköinen. Päätin eilen, että haluan makkarin oven viereiselle seinälle roikkumaan vanhat ikkunakarmit. Näin sellaisen teoksen eräässä kämpässä kerran, ja se oli jotenkin todella hieno. Hilseillyttä maalia ja kulunutta puuta puhtaalla seinällä; jotenkin se kontrasti miellytti mua suunnattomasti. Tällä hetkellä pikkuhauvan lelut ovat ikivanhassa Mallasjuoman puulaatikossa, jonka sain mutsin siskolta tuparilahjaksi, ja se on aivan mahtavan näköinen. Mun maustehylly on myös ehkä 60-luvulta, täällä ennen asunut mummo jätti sen meille ja vain maalasin sen uudelleen. Sanokaa roskalavoja sisustuselementtien toivossa penkovaksi hipsteriksi, mutta mä tykkään. Sitten kun mun kaikki tuolit on erilaisia ja eri roskalavoilta, voitte jo vetää käkättimeen.

Duunissa saan sitä enemmän duunia mitä tehokkaampi olen; mitä enemmän kehitän prosesseja niin saan enemmän tehtäviä enkä suinkaan esim. kiitosta. Siitä kostoksi menen huomenna duunihaastatteluun, mutta en sitten tiedä, tuleeko siitä mitään. Katsoin todistustani tänään, ja se on kyllä parempi kuin tiesinkään, mutta eihän se mitään ratkaise. Toivottavasti ne ei tarjoa mitään kauheaa sontaa ja toivottavasti mulle ei tule se kohta, jossa myönnyn kaikkeen.

Myin tänään pinkit ikivanhat Hai-saappaani jollekin sedälle, jonka tapasin viime viikolla steissillä. Yritän pinnistellä, että jaksan uskoa siihen, että niitä oikeasti käytetään jossain kuvaelmassa polttareissa, koska morsiamella oli juuri sellaiset vanhat ja paskaiset rubberbootsit naimisparin tavatessa ekan kerran. Eikä asianlaita ole niin, että se setä tuolla istuu ne jalassa älästi ja katsele jotain kinkyä. Vaikka, mitä sitten. Kummassakin tapauksessa olisin tehnyt jonkun onnelliseksi.

On mahtavaa, että kirjoitan jo tsiljoonatta tekstiä, jossa yksikään kappale ei liity toiseen vaan ne vain leijailevat miten sattuu. Kai sellainenkin on joku kirjoittamisen tyylisuunta. Sekopäisyys ja maanisuus, maybe?

maanantai 14. maaliskuuta 2011

He's acting suspiciously

Tänään oli paranoidien darrojen riemuvoitto osaltani. Ainakin top 4 -tasoa, olin duunissa niin säikky, että väijyin huoneessani enkä meinannut uskaltaa hakea edes mehua. Lähettelin meileissä pelkästään vääriä liitteitä ja sain puistatuksia. En tajua, miksi aina duunin bileissä pitää juoda isojen poikien kanssa, koska siihen liittyy niin paljon riskejä, ettei niitä vaan kannattaisi ottaa. Ei siitä sitten sen enempää.

En tajua, miksi aika kuluu juuri nyt niin hitaasti. Tai jotenkin hyvin oudosti aika tuntuu kuluvan, mutta silti tulevaisuudessa olevat hommat eivät lähene samaa tahtia, vaikka periaatteessa sen ei pitäisi olla mahdollista edes.

On masentavaa, kun jotkut ihmiset kommentoivat johonkin tarinoihin ihan vääriä juttuja, varsinkin jos niiden luulisi osaavan sanoa niitä oikeita. Toisaalta, onhan se virkistävää, että kuulee myös niitä toisia näkökulmia, koska ainahan itse on vähemmän tai enemmän jumissa omiinsa.

Pakko muuten sanoa yksi hyvä juttu, ja se oli juuri noiden ekan kappaleen bileiden brunssi. Siellä oli pilkottuja hedelmiä ja kuorrutettuja cupcakeja, ja oikea dj, joka jotenkin osasi soittaa kauheat määrät sellaisia biisejä, jotka tekivät mun fiiliksestä hyvemmän. Toinen homma, mitä aina yhden duunikaverin kanssa fiilistellään, on aulabaarit, joissa joku soittaa flyygeliä. Jotenkin siinä, että joku taiteilija on siellä viihdyttämässä, on jotakin aivan tavattoman hienoa. Duunikaveri kertoi, että se usein tekee niin, että se vielä toivoo niiltä kappaleita. Olisinpa sellaisessa aulabaarissa nyt, olisipa se flyygeli musta ja soittaisipa se Frank Sinatran New York, New Yorkin.

torstai 10. maaliskuuta 2011

HILJAA

Mun huumorivitseistä suuri osa perustuu toistoon. Kun kerran sanoo jonkun hauskan jutun, käytän sitä aina mahdollisimman usein, jotta muistan sen ja kaikki muutkin oppivat, että tämä oli se, jonka kohdalla pitää nauraa. Nämä hokemat, juuri tästä toistosta suurelti osin johtuen, leviävät myös kaveri- ja tuttavapiiriin, tahtoivat ne sitä tai eivät. Useimmiten olen ylpeä siitä, että olen saanut tartutettua jonkun "mun" läpän eteenpäin, mutta toisinaanhan se myös vituttaa, jos joku pöllii jonkun jutun, ja tiedän, että sitä käytetään sellaisella foorumilla, että en koskaan saa siitä kredittejä. Kukaan ei mieti että onpa se Nuu ihan saatanan hauska, siis tää on sen keksimä juttu! Sana "huumorivitsi" on muuten kuultu Mierolaiselta, se ei ole lainkaan omani mutta olen siihen hyvin ihastunut, ja jos joku käyttäessäni sitä siihen ihastuu ottaen sen puheeksi, niin kerron että alunperin kuulin sen ystävältäni. Kuka muuten on aloittanut sen blogeissa ennen niin yleisen lauseiden keskenlopettamisen kirjainyhdistelmällä ..ÄH? Sitä minä en tiedä, ja sanon, että opin sen Blogistaniassa. Veikkaan, että Mogulilla saattaa olla sormensa pelissä, tai Harmaa Hatulla. Luin eilen muuten hassun vitsin City-lehdestä: Kuinka monta basistia tarvitaan vaihtamaan lamppu? Viisi, joista yksi vaihtaa lampun ja neljä pidättelee valokeilaan ryysivää kitaristia.

Nyt saatana lopetan koska ei tämä ole mikään hupitunti.

Mulla ei meinaa olla aikaa tehdä mitään kivaa tarpeeksi kauaa. Kerkeän aina rämpäyttää Paulista pari sointua ennenkuin on pakko ripustaa pyykit tai pasta on kypsää, enkä saa soittaa sitä yhtä kauan kuin Bryan Adams kesällä -69, vaikka haluaisin. Ja sitten pitääkin jo mennä nukkumaan tai kuorimaan ihoa, että voi taas meikata töihin, koska se kiinnostaa aivan vitusti. Musta on tullut kauhean äkäinen. Eilen rikoin pöytäpuhelimeni töissä, kun jonkun typerän puhelun päätteeksi hakkasin sitä yksikköä, missä näppäimet on, luurilla niin kovaa, ettei se luurin alla oleva katkaisin enää joka kerran nouse sieltä väännyttyään jotenkin. Klemmarilla sen saa sieltä, mutta tilasin silti pokerinaamalla uuden puhelimen, enkä maininnut mitään vihanhallintaongelmani yhteydestä sen rikkoutumiseen. Ei ole kauaakaan, kun raivotessani astuin vahingossa hiiren johdolle ja se lensi seinään mennen tietysti paskaksi. Koskakohan näitä aletaan vähentää mun palkasta? Mitä kannattaa ehdottomasti rikkoa ennen sitä, ehdotuksia?