Got blood?

Olin perjantaina lääkärissä, ja siellä piti sitten ottaa verikoe. Koska minusta on aikoinaan otettu verta kuin häkää, niin tiesin tosi hyvin, mitä tuleman pitää, ja meninkin laboratoriohuoneeseen viekas hymy kasvoillani. Laborantti oli mummo, mikä joskus vie pohjan tältä, mutta onneksi ei tällä kertaa. Mummo kiristi haukkarini kohdalle nauhan ja alkoi läpsyttää kyynärtaivettani. "Nää on nää mun vähän masentavat taipeet", vitsailin viitaten siihen, ettei mulla tosiaankaan näy yhtään suonta siinä missä kaikilla muilla oikein pullottaa. Mummo vain suipisti paheksuvasti suutaan, eikä ottanut yhtään edes kohteliasta kontaktia saatika vastannut. Obotas vaan. Mummo rykäisi neulan tunnusteltuaan hartaasti ja hyvässä uskossa kiinnitti siihen putkilon. Ei mitään. Mummo liikutteli neulaa hyvin ikävän tuntuisesti ihon alla. Ei mitään. Ei muuta kun uutta neulaa ja uutta suonta kehiin, ja sillä yhdistelmällä ihan sama juttu. Tässä kohtaa ensin pistetty suoni alkoi vuotaa, johon mummo totesi innostuneena, että on mussa verta sittenkin, vaikka sitä ei saa ulos! Tässä kohtaa mummo päätti juoksuttaa verta pienemmästä suonesta, joka ainoana reilusti taipeen yläpuolella vähän kuultaa lävitse. Pistettyään siitäkin läpi mummo kumartui turhautuneesti ja kysyi suorastaan tuskastuneella äänellä, että onko tämä aina näin vaikeaa, johon vastasin paraatihymyni takaa, että on. Lähes joka kerta. Sisuuntuneena mummo kiskaisi kiristysremmin niin että puutumisesta ei ollut enää epäilystäkään, ja osui lopulta siihen pikkusuoneen. Hurraa! Sain taas erinomaisen pahat mustelmat.

Muuten ei mitään. Paitsi että ostin tänään K-kaupasta tosi monia erilaisia vihanneksia ja tulin onnelliseksi vähän.

Coffee black and egg white

Tänään en mennyt töihin. Viime yönä heräsin jäätävään vatsakipuun, kiemurtelin kaikkiin mahdollisiin variaatioihin sikiöasennosta, olin polvillani kippurassa tai tuin sääret sängynpäätyyn, jotta olisin päässyt kaikesta lihasponnistuksesta, joita asennon ylläpitäminen vaati, mutta sekään ei helpottanut. Lopulta oksensin, makasin vähän aikaa vessan lattian viileillä kaakeleilla. Heräsin normaaliin aikaan herätyskelloon, sängystä, ja soitin samantien pomolleni, joka äänestä päätellen heräsi puheluun, ja sanoin etten ole tulossa. Lepäile vaan rauhassa ainakin tää päivä. Koin tapani mukaan äärettömän huonoa omaatuntoa tästä, vaikka toisaalta nukuin oikeastaan koko päivän, eli ehkä tämä tosiaan oli tarpeen. Luin aamulla loppuun Guillermo Del Toron ja Chuck Hoganin kirjoittaman kirjan Vitsaus, joka oli aika ällöttävä, mutta hyvin kirjoitettu. Ärsyttävää, että se on trilogia, koska nyt joudun lukemaan ne muutkin, eli luvassa on lisää valkoverisiä vampyyrejä, joiden kurkussa on pistin ja nahan alla verimatoja.

Pesin lakanat kun heräsin uudestaan myöhään iltapäivällä. Ne eivät ehdi kuivua illaksi, joten joudun laittamaan jotkut muut. Vihaan lakanoiden viikkaamista, ja siksi mieluiten laittaisin aina ne juuri pestyt, lisäksi niissä on huuhteluaineen tuoksu vahvimmillaan.

Tein jalkakylvyn ja pedikyyrin. Sitä pitäisi tehdä useammin, hoitamattomat jalat ovat vielä ällöttävämmät kuin jalat yleensä.

Kokkasin nakkikastiketta, joka oli pitkästä aikaa todella hyvää ja jotenkin lohdullista. Sellaista syötiin pienenä. Kun ruoka oli valmista, ja tiesin, että Pörri on tulossa kotiin, menin avaamaan ovea kun telkkarissa kuului ovikellon ääni. Hämmästyin, kun oven takana ei ollutkaan ketään, ja vasta silloin muistin, että ovikello ei meillä ole edes toiminut ensimmäisen viikon jälkeen eli yli puoleen vuoteen.

Näin viikonloppuna entistä työkaveriani, joka oli saanut vauvan. Beibi oli nyt yhdeksänviikkoinen, pieni ja vielä varsin holtiton eikä ottanut oikein kontaktia. Se oli iholtaan hyvin sileä, sillä oli suuret silmät ja pehmeitä hiuksia. Pidin sitä sylissä, varmaan ensimmäistä kertaa ikinä niin pientä, ja syötin sille maitoa pullosta, eikä se yhtään osannut epäillä, ettei mulla ole kokemusta. Työkaveri otti kuvankin, ja tekstasi sen mulle, ja siinä vauva on mulla ihan oikean näköisesti sylissä, ja katson sitä alaspäin suorastaan hellänoloisesti (ja ripsipidennykseni näyttävät ihanilta). Olen myös lukenut yhden kaverinkaverin vauvablogia, ja miettinyt, että pitäisikö mun tuntea sillä tavalla. Olisiko niin parempi? Ei tietenkään olisi, ainakaan vielä. En ole valmis, olen liian itsekäs, ja haluankin olla. Alanko kuitenkin miettiä sitä tosissani?

Lakkasin kynsiin purppuraa ja toivoin, että olisin enemmän jotain.