Shut you fucking face uncle fucker, UNCLE FUCKER!

Tiettekö mitä mä inhoan? Sitä kun valitetaan omasta olosta. Koko päivä, ja vaihtelevin tavoin. Aamulla on ökkö olo kun ei ehtinyt, tai vielä pahempi, pystynyt syömään aamiaista. Sitten tulee hedari ja heikottaa ja oonko mä kalpeen näkönen sun mielestä. Sitten lounaan jälkeen on maha niin täynnä, että on huono olo ja olikohan siinä jotain pilaantunutta. Sit voikin miettiä, että onkohan kuume nousemassa, ja vaikka olisi niin nynny että oikeasti mittaisi sen eikä tietenkään mikään nouse muu kuin muilla kyrpä otsaan, niin voihan se olla koska mulla on aina tälleen eka kun oon niin herkkä ja erityinen.

Hohhoijaa. Tekisi mieli murtaa vähän vaikka kalloa että olisi oikeesti jotain kitinän aihetta. Parempi on vaikka valittaa olosuhteista, nyt esimerkiksi toi kylmyys on aika kova, tai työmäärästä tai väsymyksestäkin, muttei tollasista saatanan noloista luulotautioireista. Miten noille tyypeille sanotaan, että nyt suu kiinni ja aihe toisaalle tai se turpoo kiinni?

Muuten olen yllättävän hyvätuulinen. Epämuotoiselle Punkki-hauvalle on bookattu oikea mallikeikka ja American Idol on edelleen yhtä hyvä kuin muistin. Lisäksi opin tänään kaksi uutta kitarasointua ulkona, ja harjoittelin vähän soittamaan vaihtoja niiden välillä, ja pidän jo kahdesta soinnusta, eikä 2/5 ole mahdottoman huono prosentti.

Miksei mulla ole enempää askaa? Voisin tietty lopettaa niin, että mun epäkkäät on ihan kauhean kipeät ja sormenpäitä kivistää paitsi kitaransoitto myös ylenpalttinen koodaaminen, ja mulla on mustelma sääressä ja luuletteko että se on merkki verenvuototaudista tai aidsista vai onkohan vaan kuume nousemassa? Aivastin myös bussissa, olenkohan allerginen paprikoille? Taidan tökkiä varmuuden vuoksi huomista lounastani ympäri lautasta ja tehdä ilmeitä ja sanoa etten vaan pysty syömään. Ehkä siitä saa jonkun euforian, jota en koskaan ole tajunnut.

Life's like this

Mistä sen tietää, milloin alkaa muuttaa jotain toista? Mistä sen tietää, että muuttuuko jonkun toisen takia vai itsestään? Onko sillä väliä?

Miten noi pojat osaa soittaa kitaraa niin kauniisti? Miten en oo tajunnu sen hienoutta aikaisemmin? Miksi mun sormet osaa lentää vaan näppiksellä, joka on ehkä arvottominta kaikista? Miksen oo tajunnu?

Miksi joinain päivinä on valmis vastaamaan jokaiseen tuntemattoman tuijotukseen, ja jonain päivinä ei yhteenkään? Jos joku tietää tän vastauksen, niin sama on varmasti siihen, että miksi joinain päivinä ei vaan voi mennä uimahalliin, kun mun tatskoja katotaan sillä tavalla, jota en vain kestä? Oisko poikien puolella helpompaa? Jos ei pudottaisi saippuaa, ainakin? First of all, käyttääkö kukaan palasaippuaa suihkussa enää?

Miksi musta tuntuu, että mitään ei tapahdu? Miksi musta tuntuu onnettomalle, vaikka ei ole mitään syytä? Miksei mussa ole mitään? Miksei mua kiinnosta, vaikka joku sanoo, että olisikin?

It's times like these you learn to live again.

Lopuksi linkitän suosikkijuttujani Idols-kilpailuformaatissa teille. Olkaa hyvät arvoisat tyypit.

Love me like you love the sun

Tänään oli taas erinomaisen kaunis auringonpaiste. Katselin duunin ikkunasta sen kimpoilua Esplanadin puiston lumipeitteisistä oksista ja tunsin vain yhden tunteen: vitutti. Tänään on vituttanut isolla kädellä. Vitutus on hallitsematon tunne, sillä aloitin aamun vähän pidemmällä aamulenkillä hyvin pukeutuneena, enkä palellut vaan virkistyin. Join täydelliset puolitoista kuppia kahvia yhdellä Hermesetaksella ja maidolla. Pakkasin eilen leipomani kakun rakkaimpaan kangaskassiini, jossa on Michael Monroe -painatus, ja tiesin kaikkien huokailevan aamupalaverissa ihastuksesta mangojuustokakkua lusikoidessaan. Junat olivat myöhässä, mutta se ei juurikaan vaikuttanut omaan aikatauluuni. Kuitenkin, kun pääsin töihin, tuuli alkoi pikkuhiljaa kääntyä.

Ensin oli jotain säätöä vähän, sitten tuli pikku hedari, joka huusi tarvitsevansa Battery Strippedin, jota en todellakaan ollut hakemassa liukkaalla Siperia-kelillä ja vielä rasittavimmasta kaupasta ikinä eli Stockan Herkusta. Sitten huomasin syöneeni ennen aamukymmentä pinkkikuorrutteisen donitsin, palan kakkua ja mokkapalan, ja että edessäni oli vielä paahtopaistisämpyläkin, ja tursuin jo pahasti jakkupuvustani, joka ei ainakaan nostanut tunnelmaa henkilökohtaisesti itseni kohdalla. Luonnollisesti tein valinnan, joka oli syödä sämpylä mahdollisimman nopeasti. Brrf.

Sitten oli ihan saatanasti tekemistä ja vittu kaikilla jotain idiksiä ja mua ei vaan kiinnostanut ja toivoin, että kaikki olisivat joko olleet hiljaa tai sitten kertoneet mielipiteitään American Idolista. Kumpikaan ei toteutunut. Söin todella myöhäiseksi lounaaksi pussimisokeiton ja raejuustoa sekä vietin uuden kollegani kanssa viime viikolla lanseeraamamme vitamiiniporetablettihetken. Sitten tulin kotiin, ja nyt näyttää siltä, että vitutus vain jatkuu ja jatkuu. Nukuin päiväunet, mutta palelin ihan kauheasti ja sain kramppeja, joten kun nousin niin vitutti. Sitten kävin Punkin kanssa ulkona, ja kylmällä se on jotenkin sen oloinen kuin se saisi jatkuvasti pieniä sähköshokkeja, jotka käskevät sen juosta ennalta-arvaamattomiin suuntiin kiihtyvällä vauhdilla. Punkki siis sinkoili käsittämätöntä siksakkia ja jokainen vastaantulija oli sitä huuliaan paheksuvasti suipistavaa keski-ikäistä idioottityyppiä, joka ansaitsisi vetää lipat ja saada ansionsa mukaisen kokoisen mustelman äässiinsä. Kotona ratkaisin tilanteen siten, että söin puolikkaan kakun, paketillisen suolakeksejä hummuksella ja kaksi kananmunaa majoneesilla. Jakkupuvun kireys oli vielä tuoreena mielessäni, mutta halusin edes hetkeksi hukuttaa tuskan ensin sokerilla ja sitten suolalla. Enkä edes onnistunut.

Vitun hyvää ystistä saataNA!

Kun luet tämän, päässäsi alkaa soida dirlandaa

Nyt on sellainen juttu, että mulla on niin pal kauhiast töitä, etten ehdi ollenkaan blogata duunipäivän aikana. Se on inhoittavaa. Huolettoman ja tavallisen jäsentämättömän sekä asiasisällöllisesti yhdentekevän kirjoituksen synnyttämiseen menee noin kymmenen minuuttia, ja luulisi, että voisin sen verran käyttää, niinkuin yleensä voinkin, mutta nyt en vaan ehdi.

Tänään söin Ysibaarin tulista lohiwokkia, ja se oli tosi hyvää. Olen koukussa Facebookin Courage Wolf -aplikaatioon (ja se on muuten O.:n syytä). Duunikaverini jahtaa mua raskausmahallaan, ja hokee että siellä on vauva, ja meinaan välillä saada nurkkaan ahdistettuna paniikkikohtauksen, vaikka onkin ehkä hyvä totutella noin niinkun ihan sivistyksellisessäkin mielessä. Sain viime viikonloppuna baarissa narikkalapun, jonka numero oli 666. Pörrin mutsi oli tehnyt mulle aivan törkeän siistin punotun hopeisen rannekorun. Pörrin yksi kaveri alkaa pitää mulle kitaratunteja, vaikka yritin sanoa sille, että se ei ehkä ole hyvä idea, kosken ole yhtään musikaalinen enkä osaa lukea nuotteja ja vielä hermostun helposti, mutta se sanoi ottavansa sen haasteena. Äsken tein tosi hyvää lasagnea ja ajoin Pörrin peiliksi jäätyneelle parkkipaikalle jumittaman auton ykkösellä irti. Pidän American Idolista, koska siinä on sellaisia ihmisiä, jotka saavat mut hymyilemään, ja Steven Tyler, joka on muista syistä yllättävän kiva katsoa. Olen alkanut pitää The Rolling Stonesin musiikista ahkeran yrittämisen jälkeen.

Loppuun vielä video, joka on joka kerta tosi hauska, ja jos joku siellä väittää ettei naurata niin olet väärässä ja ehkä kandee vaan katsoa se useampaan kertaan jos se avautuisi, niinkun vaikka Chocolate Rain.

Supercalifragilisticexpialidocious

Nyt mennään viime aikona itseäni päänsisäisesti puhutelleisiin aiheisiin superlatiiveilla:

Ärsyttävintä vähään aikaan: Talvipyöräilijät. Ne suhaavat miten sattuu ja sivuliusua eikä niitä yhtään kiinnosta, pääsetkö alta pois kun tie on peilijäässä. Lisäksi talvella on aika pipo ja/tai huppu päässä, joten näitä surmanajajia ei edes kuule. Voitteko lopettaa? Ei talvella saatana kuulu fillarilla ajaa, niin.

Yhtä aikaa älyttömästi hauskin ja paheksuttavin tilanne tänä aamuna: Turun steissin lähimmässä räkälässä ilmakitaran soittaminen polvillaan Bon Jovin Livin' on a Prayerin tahtiin kantisdensojen lasittuneiden ja jopa hieman paheksuvien katseiden alla.

Paras karaokesuoritus: Tämä menee jaettuna sille emorokkaripojalle, joka silmääkään räpäyttämättä ja eforttia näyttämättä lauloi kaikista kielletyimmän eli Queenin Bohemian Rhapsodyn, ja nykyiselle kollegalleni, jonka samaan aikaan kirkas ja käheä ääni futaa Natalia Imbruglian Tornissa aivan törkeen siististi.

Paras känniaamiainen: Playn maitokaakao

Magein tyyppi: Virolainen ärränmyyjä, joka ehdotti että mun kannattaisi ostaa sytkäri, jossa on pääkallon kuva, koska se sopi mun vaatteisiin. Ostin, tolla puheella oli pakko.

Miettimisen arvoisin juttu: Pitäisikö yrittää olla positiivisempi ja pystyiskö vetään paremmalla asenteella?