perjantai 30. toukokuuta 2008

Talk dirty to me

Olen juuri nyt kovin likainen, tsekkasin äsken peilistä, ja mulla on jopa sellaiset likaviikset, joka likaisuuden ns. tohtoritaso, sitä ylemmäs ei vain voi päästä. Mutta kuinka tähän on tultu, onkin aivan toinen tarina, joka menee seuraavilla tavoilla.

Aamulla ostin matkalla töihin Shelliltä Ed lemon lightia, jonka totesin avattuani sen autossa ihastuttavan huoneenlämpöiseksi. Enne numero yksi. Ostin myös tupakkaa, mutta mulla ei ollut sytkäriä; enne numero kaksi, joka mun olisi jo pitänyt tajuta. Koska ilmeisesti se tyyppi, joka tekee näitä varoituksia, pettyi muhun niin kovin, ei se lähettänyt enempää enteitä, paitsi paksun sedän, jota en myöskään tajunnut enteeksi vaan luulin lähinnä kierrettäväksi esteeksi, ja siksi kävi niinkuin kävi. Peruutin takavalon irti ja rekisterikilven solmuun betoniporsaaseen. Jouduin tietysti kyselemään pojilta nimiä niille osille, joita olin paskonut kertoakseni pomolle niistä, ja pojat näyttivät niin vahingoniloisilta ja omahyväisiltä, että ihmettelen, ettei niistä alkanut tursua mitään. Kuitenkin lopulta ne lohduttelivatkin ihastuttavilla kliseillä kuten tekevälle sattuu ja sympatian osoituksena kertoivat tarinoita siitä, kuinka joku oli ekana päivänä peruuttanut lankongin toisen auton kyljestä sisään ja kuinka kerran kaksi tummaihoista kuskia riitaantui pahoin ja päätti ratkaista sen ajamalla toisiaan päin rekoilla. Kun olin tokeentunut tästää järkytyksestä ja pettymyksestä itseeni, alkoi läppä oli vähintään perjantaitasoisen kaksimielistä; etenkin kun tuollahan on hommana jakaa tavaraa pitkät päällä ja mitä kaikkea.

Sitten tulin kotiin ja menin ratsastamaan uljaalla mustalla, ja nyt siis olen kotona ja likainen.

Eilen sattui muuten hauskin juttu miesmuistiin, kun tulimme Punkin kanssa koirapuistosta. Se oli juossut itsensä lähes läkähdyksiin ja kaipasi viilennystä, joten laskin sille kylpyvatiin vettä, ajatuksena että se voi siinä vähän läiskytellä etukäpälillään, kuten sen tapana on. Punkki kuitenkin meni vatiin kokonaan, seisten ihan supussa takajalat aivan vatsan alla lähellä etujalkoja, ja kellahti vielä siitä kyljelleen vatinmuotoiseksi kääröksi. En tietenkään voinut nauraa, vaikka piskiä pursui soikioksi taipuvan vadin yli runsain mitoin, sillä Punkki tuijotti mua teinarikatseellaan, joka sanoo "mutsi, sä pilaat mun elämän."

torstai 29. toukokuuta 2008

Ruisleipää ja lakipykäliä

Tulin juuri kotiin ajamasta kuorma-autoa, söin metvursti-kananmunavoileipiä ja join niiden kanssa kaljaa. Onkohan musta tulossa mies?

Tänään töihin onneksi tuli toinenkin tyttö, ja vaikka pojat menivätkin siitä jotenkin sekaisin ja puhuivat kaikkia siveettömyyksiä ja ruokottomuuksia, oli se kiva jutella noista hommista jonkun tytön kanssa, joka siis tekee niitä myös. Lisäksi olen aivan varmasti laihtunut ja kiinteytynyt, sekä toisaalta kyllä myös mustelmainen ja vekeillä, mutta ne on onneksi katoavaisia asioita. Niin on kyllä laihuus ja kiinteytyminenkin, mutta onneksi mun kroppa on jotenkin sekaisin ja vaatii joka päivä ruisleipää ja vihanneksia, ja no okei kaljaakin se tahtoisi, muttei siis lainkaan vastustamattomasti karkkia tai hamppareita. Toivotaan, että tämä häiriö pysyy. Tosin se sama ääni käskee hyvin voimallisesti mua ostamaan joko punaiset, turkoosit, sähkönsiniset, keltaiset tai pinkit korkokengät, onneksi sillä on edes tyylitajua.

Olen kirjoittanut hikeä ja kyyneleitä tursuten muutaman sivun opparia, ja koska se on niin tuskaisaa, en salli itselleni muuta kirjoittamista, mikä tarkoittaa käytännössä bloggaamista. Ja toisaalta, toisena ennusmerkkinä sukupuolen vaihtumisesta, mä olen viime aikoina ollut mies, jolle ei koskaan tapahdu mitään. Onneksi Minkki palaa kohta maailmalta, mulla on kauhean ikävä sitä ja luulen, että sen kanssa voisin taas tehdä kaikkia tyttömäisiä juttuja. Paitsi jos se on ällöttävän ruskea, sellainen pronssinhohtoinen, niin sitten en kyllä hengaa sen kanssa.

Taidan hakea toisen oluen ja alkaa miettiä opparia.

lauantai 24. toukokuuta 2008

Cheer!

Mua piristi tänään se, etten eksynyt kertaakaan ajoreitillä, jota en koskaan ole vetänyt ennen. Kun tulin kotiin, aurinko paistoi, ja sain vähän brunaa lukiessani roskalehtiä partsilla biksuissa. Menin myös ostamaan mehujäätä lähikaupasta, ja matkalla mulle töötättiin ja vihellettiin neljästi, varmaan minihameesta johtuen, vaikka olenkin ihan mustelmilla. Se twistermehujää oli sitäpaitsi oikein hyvää. Eilen illalla Minkki lähetti mulle vauvatapiirin kuvan, ja siksi mun oli noustava vielä keskellä yötä googlaamaan lisää tapiirien kuvia, ja tässä suosikkini niistä, juoksuasennosta vielä plussaa. Eilen myös Maajussille Morsian -sarjassa näytettiin pikkuisia possuja, ja ne on kyllä aivan ihastuttavia. Lisäksi Mierolainen nauroi mun jutulle tänään, ja karhunvatukkasiideri on vielä parempaa kuin muistin. Tänään tulee myös American Idol, eikä mua haittaa yhtään, vaikka tiedän jo, kuka sen voittaa. Tänään on saunapäiväkin.

(Piristystä tarvitsin siksi, että eilen kauppoihin meni niin paljon kamaa, että jossain kohtaa tuntui sille, etten pääse ikinä kotiin. Kaadoin lavallisen tyhjiä laatikoita kolmesti yhdessä paikassa, onneksi siellä ei ollut ketään, joten sain rauhassa kiroilla ja potkia niitä, kerran myös nyyhkäisin epätoivosta. Lisäksi löin itseäni yhdellä laatikolla nenään niin, että silmissä sumeni ja siihen tuli vekkikin oikein. Lisäksi musta tuntuu jatkuvasti rumalle ja pulskalle transulle, kun joudun sutimaan niissä ajurikuteissa kaiket päivät ja hikoilemaan. Toisinaan taustat on hyvä avata, vaikka ne olisivatkin ällöttäviä ja tietyllä tapaa irrelevantteja, tai ainakin mainitsemisen arvottomia.)

torstai 22. toukokuuta 2008

Kahden euron numero ja sun puhelinhampurilainen

Joskus olisi kiva, ettei suusta lipeisi ihan näin usein sammakoita. Tänään kun opettelin ajamaan uutta reittiä, kysyin siltä kanssakuskilta leikkisästi, että mitkäs bileet huomenna on, kun se tarvitsee mut sijaisekseen. Se katsoi mua jäätävästi, ja vastasi "vaarin hautajaiset". En osannut sanoa enää mitään. Vielä hienommin meni kerran yläasteella, kun yhdellä tytöllä oli kämmenselässä tippaneulan pistojälkiä hurjan paljon, josta sitten tietysti kysyin "onks sulla ollut joku syöpä vai?", ja tyttö vastaa vakavana "kyllä".

Tänään pitäisi mennä Rocktowniin katsomaan yhden ystäväni musisointia, mutta tarkoitus on mennä autolla, koska työt alkavat huomenna ennen seitsemää. Ajattelimme myös Pörrin kanssa käydä romanttisella aterialla Rokkimäkissä. Pörri muuten toivoi tänään lauluja Radio Rockissa, mutta mä jouduin juuri sillä hetkellä kauppaan. Toinen niistä oli Perfect Strangers.

Aion leipoa tänään ensimmäistä kertaa itse lindströminpihvejä, joista pidän hirmuisesti. Vähän jännittää, että tuleeko niistä paskaa vai ei. Tämä sanonta tulee siitä, että koirani Punkki tekee juuri näin mustavalkoisen jaon kaiken kanssa, joko ne on jees tai sitten ne on paskaa. Paskaa voi olla niin ruoka, lelut kuin tilannekin, ja se ilmaistaan tuhahtamalla ja muuttumalla autistisen välinpitämättömäksi ja mulkoilemalle vastenmielinen ilme naamallaan toisinaan.

sunnuntai 18. toukokuuta 2008

LSD, någon?

Nyt on oikeasti sellainen tilanne, että jos olen Pörrin kanssa riidoissa tai pikemmin välillämme palaa ilmiliekillä myrkyllisiä muoveja, ei kumpikaan meistä saa lähteä kavereiden kanssa dokaamaan. Ei ole kauaa, kun vihastus- ja myöhemmin liuotinpäissäni oksensin baariin ja taksiin, sekä toisen kerran kaaduin tsiljoona kertaa parin hassun kilometrin matkalla. Nyt sitten eilen Pörri oli joutunut putkaan, kun oli niin humalassa; en tajua, mikä saa meidät molemmat tällaiseen. Sillä oli onneksi ollut kiva sellikaveri ja kaikki kamat tallessa, ja todellisuudessa Panun kanssa olemme hyvin, hyvin kateellisia tämän äksidentin tuottamasta katu-uskottavuuslisäarvosta. Jos siis jompi kumpi meistä feidaa, niin kyse on vain pääkaupunkiseuden turvallisuudesta ja maailman pelastumisesta.

Viime yönä näin sellaista unta, että olin seitsenkiloisen verikoirani Punkin kanssa lenkillä, kun minua lähestyi tuntematon mieshenkilö mitä ilmeisimmin raiskaus- eli väkisinmakuutaka-ajatuksin (tällä bloggauksella voitan kauheimmat yhdyssanat -kilpailusta ihmemopin ja kananmunankuorimen). Kun kyseinen rikollinen oli saanut mut kammettua maahan ja asetuttua itse rivosti päälle, teki Punkki pelisiirtonsa ja repi huorintekijältä naaman irti, siihen Face/Off -elokuvan tyyliin, eli kasvot ihoineen päivineen irtosivat ja jäljelle jäi vain verirustoista massaa. Mieshenkilö koetti kädellään kasvojaan, alkoi huutaa kammottavalla korisevalla äänellä ja säntäsi tiehensä törmäillen esineisiin, Punkin tyynesti jyystäessä varmaankin nenänaluetta irronneista kasvoista. Turhaan me ei sitä kutsuta naamansyöjäksi.

Tänään ajoin golfkentän ohi, ja katsoin ilman kummempia kriittisiä ajatuksia, että setä siellä lataa olkapäällään haulikkoa. Jostain syvältä sisimmästäni nousi kuitenkin tahmea koura, joka kuiskasi iljettävällä suullaan, ettei se ole normaalia, joten vilkaisin uudelleen; herrasmiehellä oli olallaan sateenvarjo, yhtä selvästi kuin olin ensi kerran nähnyt haulikon. Inhoan tällaista.

lauantai 17. toukokuuta 2008

A grand don't come for free

Musta köyhäilyssä on tiettyä tunnelmaa. Se, että joutuu taikomaan kaapissa olevista aineksista jotain syötäväksi kelpaavaa. Se, että kaupassa täytyy katsoa tarkkaan, minkä kilohinta on edullisin ja karttamaan eineksiä; tekemään edullista perusruokaa yksinkertaisista raaka-aineista. Se, kun tajuaa moneksi päiväksi riittävän ruoan hinnan olevan vain muutamia euroja. Se, kuinka halpa punaviini on oikeasti hyvää ja taipuu vaikka sangriaksi, ja siitä saatava humala on jotenkin arvokkaamman tuntuinen kuin sen euromääräinen hinta. Se, kuinka menee pummilla yhden asemanvälin, ja säästää seutulipun ja sisäisen lipun erotuksen verran. Se, kun koulussa syö vatsan täyteen salaattia välttääkseen puutostaudit muuten makaroni- ja perunapitoisella ruokavaliolla. Kavereiden kanssa ei tarvitse mennä kahvilaan, vaan voi ottaa termariin kaffet mukaan, ja juoda ne ulkona. Kuten Panu kerran tosin totesi, tätä varten tarvitsee myös köyhiä kavereita, koska yltäkylläisessä tilanteessa kaiken tämän tiettyä hienoutta ja tunnelmallisuutta ei tajua, eikä ehkä ole valmis näkemään sitä tiettyä vaivaa, joka tässä toki onkin.

Tietysti olisi kivempaa, ettei talous kaatuisi siihen yhteen sikahintaiseen chevreciabattaan ja hiukan holtittomaan shoppailupäivään siten, että joutuu keskellä yötä soittamaan Panulle, että voisiko se laittaa mun tilille sen muutaman kympin, joka vuokrasta juuri tämän hetkellisen joka euron laskemattomuuden takia uupuu. Tai ettei tarvitsisi tekstailla ihmisille muistuttaakseen, että maksaisivat mulle tehdyistä heppajutuista jo kahden viikon jälkeen; niille se jokunen kymppi ei varmasti merkitse syömättömyyttä, eikä ne sitä siksi varmaan niin tärkeänä pidäkään.

Parvekkeet ovat muuten hieno asia. Juuri tänään juttelin Pörrin kaverin kanssa siitä, kuinka se oli pudottanut kännykän vahingossa alemmalle parvekkeelle, ja siinä asunnossa ei tietenkään ollut ketään kotona, joten pojat olivat joutuneet raahamaan jostain rakennustikkaat ja niiden varassa noukkimaan kännykänpalasia toisten parvekkeelta. Kerran myös kun asuin vielä Mrs. Smithin kanssa, huomasimme aamulla, että parvekkeen alle, sulaan sopuun pensasaidan joukkoon oli uinahtanut tuntematon mieshenkilö. Tottakai heittelimme sitä lihapullilla, ja koska kämppä oli kolmannessa kerroksessa, vaati se äärimmäistä tarkkuutta, ja osumat saivat aikaan aitoja onnistumisen tunteita.

Tänään menen tupaantuliaisiin, kunhan olen katsonut American Idolin ja pojat ovat palanneet yksistä toisista tupaantuliaisista. Sääli, että on näin kylmä, sillä budjettini pilannut perhoskesäkolttu suorastaan vinkuisi päästä ulos, mutta olosuhteiden pakosta sen on vielä säästettävä itseään.

keskiviikko 14. toukokuuta 2008

Sleepy sleepers

Tänään tein vähään aikaan viimeisen keikan kuorkilla. Oli jotenkin hupaisaa, että seuraava kuski, jonka opastin reitin saloihin, oli noin kaksimetrinen vanhempi mörssäri, ja jotenkin tästä johtuen en kai voinut hillitä pieniä hypähtelyjä toisinaan, koska tunsin itseni niin pieneksi ja siroksi ja tyttömäiseksi. Toinen refleksinomainen juttu, jota teen lähinnä peloissani tai muuten henkisesti vaativissa tilanteissa, on niiaaminen. Eilen niiasin sitten taas, kun olimme haastattelemassa yhtä pukumiestä Panun kanssa, ja se katsoi hiukan karjakonkatseella. Olin kuitenkin pukeutunut niin boheemin bisneshenkisesti, etten ollut itsekään tuntea itseäni, joten myhäilin edelleen tyytyväisenä tästä vastoinkäymisestä huolimatta.

Mietittiin myös Panun kanssa, että meidän niin pitäisi laittaa tämän työn toimeksiantaja maksamaan ns. alkupaniikki- ja helpotusmätöt, sillä meidän molempien mieli kirkuu berliinimunkkeja ja pikaruokaloiden pehmissekoituksia sekä ennen että jälkeen h-hetkien. Tähän mennessä olemme todenneet, että Hesen minttudominopyörrepehmis hakkaa Smarties-McFlurryn suunnilleen yhtä selvästi kuin Kanada Suomen toissapäivänä. Lisäksi päätimme tehdä valmistujaisiin tarjottaviksi cocktailberliinimunkkeja ja Marie Antoinette-tyylisiä (se todellakin on leivostyylisuunta, hiljaa) pikkuleipiä, sekä kaikkea oikeastaan muutakin, mikä on pinkkiä ja makeaa. Lisäksi ollaan päätetty valita sinne esiintymään Mieron bändi, koska se sopii niin hyvin pinkkiin teemaan, ja tämä on oikeasti ironiaa, ja totta, oikeasti tarpeetontakin.

Pointtina kuitenkin se, että koska enää vähään aikaan mun ei tarvitse herätä aamuöisin, jaksan alkaa kirjoittaa ihanaa opparia. Lisäksi en vittuile unipöpperössä, varmuuden vuoksi, kun en tajua mitään, enkä kuolaa väsyksissäni. Luulen, että tämä on kaikkien etujen mukaista, sillä viime viikot olen ollut väsyneempi kuin ehkä koskaan elämässäni.

Oli myös yksi uusi mahtava hakulause; ekoilla treffeillä miksi mies mainostaa omaisuuttaan? No niinpä. Sairaat siat!

perjantai 9. toukokuuta 2008

CrushCrushCRUSH

Kai se on tämä kevät. Olen hyvin ihastunut Pirkan kirsikkaluumutomaatteihin, olen syönyt niitä käytännössä pelkästään nyt jo päiviä, koska ne ovat tarjouksessa. Ne on niin hyviä, makeansekaisia ja juuri sopivan kypsiä, sekä optimaalisen kokoisia suuhun. Olen myös vähän ihastunut videoliikkeen tyttöön, joka aina kuittaa mun velat ja on aivan hurjan söpö sekä hymyilee sillä lailla arvoituksellisesti. Lisäksi olen hiukan enemmänkin kaukoihastunut David Cookiin, jonka toivoisin voittavan koko idolsjutun, jotta se voisi tehdä levyn, jonka voisin ostaa. David on oudolla tavalla komea, ja sen ääni on jotenkin sellainen, joka saa kylmät väreet juoksemaan iholla. Siinä äänessä on myös joku sellainen, joka saa sen tuntumaan henkilökohtaiselta, niinkuin se laulaisi juuri mulle. David myös joko on tai sitten näyttelee erittäin hyvin nöyrää ja vaatimatonta, mikä on harvinaisuudessaan aina yhtä ihastuttavaa.

Mun mielestä ihastua voi keneen tai mihin tahansa, ja mä olenkin tosi kova ihastumaan. Tietysti ihmisiin ihastuminen on kaikista hienointa ja ehkäpä normaaleintakin. Se saa hymyilemään, se voi pelastaa koko päivän ja siitä saa ikäänkuin voimaa. Se saa kikattamaan ja hehkumaan, jännittymään kevyesti ja olemaan ihanin itsensä; vaikka se on vain hassu pieni ihastus, josta ei yleensä seuraa mitään eikä sen edistämiseksi myöskään itse tee mitään.

torstai 8. toukokuuta 2008

You need coolin', baby

Sellainen poika, johon olin kovin ihastunut yläasteella, soittaa nykyisin Ari Koivusen bändissä. Sillä on kauhean ruma tukka, ja oikeastaan naamakin nykyään, mutta muistan edelleen kaikenlaista nippelitietoa Led Zeppelinistä, josta se poika piti aina kaikki esitelmät. Sen koodinimi oli Keanu, mutta se on tainnut muuttua aika paljon ja alan epäillä, että karsastin pahasti niinä varhaisina teinivuosina. Tämän tiedon minulle välitti muuten Facebook.

Tänään kun Panun kanssa tepastelimme onnistuneen haastattelun jälkeinen after glow naamoillamme pois koulurakennuksesta, katsoi Panu pitkään oikealle, kun itse olin sen vasemmalla puolella, ja supatti sitten korvaani; "onko Risto-Matti Ratia MEIDÄN röökipaikalla?". Kun katsoin, niin en kyllä aivan varmasti saata kieltääkään, etteikö olisi ollut, mutta jotenkin luulen kuitenkin lopulta, ettei se voinut olla. Samaan spugahtavaan lookiin luottavat myös Neumann ja Martti Syrjä, joten varmasti emme voi heidänkään paikallaoloaan kieltää.

Kävimme tänään kosmetiikkaoutletissa Konalassa. Sellaisissa meinaa aina vähän ahdistua, tavaraa on niin paljon, että sitä tekisi mieli kaataa päälleen ja nauraa samalla erebusnaurua. Keskittymishäiriö iskee, ja näpelöi kaikkea epäjärjestyksessä ja lopulta valitsee jotain, mitä ei tarvitse tai koskaan tule käyttämään. Ainakin jos on amatööri; me Panun kanssa aina ensin rauhoitutaan hiukan, sitten katsotaan läpi koko tarjonta, jonka jälkeen vasta hamstrataan sylit niin täyteen, että tamineita putoilee ja niiden määrää on mahdoton kontrolloida.

Silmäiltyäni läpi uuden MeNaiset, olen sitä mieltä, että sillä toisella eli Larnoksen Panulla on jotain psyykkistä vikaa, sillä Anna on niin lapsen näköinen, etten tajua, kuinka se voi sitä panna ajattelematta jotain kummaa. Tai istuskella tunturissa hiljaa sen kanssa. Anteeksi, itse olen viallinen ja ihmiset ovat erilaisia eikä kaikkea tosiaan kannattaisi sanoa ääneen; se on ite ketä toisia haukkuu.

Olinpa unohtaa tärkeimmän saavutukseni mainitsemisen! Ja se on, tadaa, se, että olen menestyksekkäästi kasvattanut, odottakaa, käyn oikein laskemassa.. 12 vesimelonin ja 12 auringonkukan tainta. Meinasin alkaa itkeä, kun niiden pienet vihreät kuulapäät työntyivät mullasta, ja niitä vain ilmestyi lisää ja lisää; tämä on todella harvinaista näin päin, yleensä saan seurata niiden nopeaa tai vielä nopeampaa kuolemista. Näistä kummastakaan yksikään ei ole vielä kuollut, ja niitä on näkynyt jo kaksi viikkoa. Jos joku ei kehu ja ylistä kiistatonta taituruuttani, jää hän ilman vesimeloneja sitten kesällä. Niiden sisään voi muuten pumpata myös viinaa.

tiistai 6. toukokuuta 2008

Swimming through sick lullabies

Eilen otimme siis päiväkännit Minkin ja Mieron kanssa, ja hyvät sellaiset otettiinkin! Kävin myös toista kertaa Suomenlinnassa, ekalla kerralla olin siellä luokkaretkellä, ja lokki kakkasi inhoamani tytön päälle, eikä tämä kerta jäänyt yhtään huonommaksi. Toivoisin sinne tosin julkista kuljetusta, esim. tuolihissejä, vammaisille tai rapakuntoisille sekä vessoja, jotka eivät ole lukossa. Kun olin menossa kotiin, istuin junassa, ja jossain kohtaa havahduin siihen, että sen olisi pitänyt mennä jo; kun poistuin junasta, olivat kaikki taulut pimeinä ja vinkuva tuulenpuuska riepotti sanomalehtiä spiraaleina. Päätin olla välittämättä näistä, ja otin bussin.

Tänään puhuin Minkin kanssa puhelimessa kun muhun törmättiin, tai siis siihen autoon, jolla ajoin, ja jonka omistaa Pörri. Muut osalliset olivat pelokas nuorimies ja inttävä pappa, itse olin luonnollisesti syytön sekä vähävaurioisin johtuen kärpän reflekseistäni. Se poika oli niin häkeltynyt, että työnsin sen auton pois keskeltä tietä ja annoin sille spontaanin halin. Olin itsekin yllättynyt, että mitä ihmettä.

Ei kai muuta sitten.

lauantai 3. toukokuuta 2008

Ekstaasi orn 28

Nukuin todella makeasti, kun menin takaisin nukkumaan. Hienoa. Myös keli on hieno, ja hakusanat, kuten tavallista.

eniten vituttaa juominen. Onneksi siihen voi itse vaikuttaa, tai siis sitä voi olla tekemättä, mutta luulen, että sitten vituttaa vielä enemmän.

John S. Pemberton vuonna 1885. Kyllä, voin kuvailla tarkasti tätä, koska olimme Panun kanssa hänen vierainaan Pariisissa tuolloin. Mua aina peloittaa, kun tänne tullaan tällaisilla sivistyneillä hakusanoilla, enkä varmasti ole itse koskaan kirjoittanut Johnista mitään, joten tunnen itseni tyhmäksi.

kaalilaatikko ohrasuurimoilla. Panu osaa aivan varmasti, Panu on kaalilaatikkovelho!

meshuggah vire. Vertaa ei viime vaan sitä edellinen vastaus.

mese seuraa seksi. No tälleenhän sitä varmana löytyy, ja koska kirjoitusasu on mitä oikein ja kehittynein, sitä varmasti myös saa, koska kuten yksi Facebookin yhteisö sanoo: good grammar is hot!

pissin lapsena housuun. Luulen, että aika moni muukin. Ei haittaa, lapsena ollaan sellaisia yleensä.

pissa ja kurahaalari. Minkin epäilyttävät hakusanat on niitä, joissa etsitään alastomia annoja ja panuja, sekä sexiä kaikennäköisten juttujen välillä; meillä taas on tällainen pissateema muodostunut tähän.

teinin seksipäiväkirja. Tämä ei ole sellainen. Me puhutaan tosi vähän seksistä, eikä olla edes teinejä, eli tosi tyhjä arpa.

Angels are crying?

Olen kai siksi hereillä lauantaiaamuna tähän epätavalliseen aikaan, että näin varsin kummallista unta. Olin jossain tuntemattomassa kapakassa siinä unessa, ja sattumalta siellä oli myös Ari Koivusen määrä laulaa sekä esiintyä. Lava oli varsin pieni kompleksi, johon saavuttiin takan näköisestä rei'ästä, johon puolestaan laskeuduttiin katolta samanlaisia portaita pitkin, kuin yhden kaupan takahuoneessa. Koska kuvaus ei ehkä kaikille aukea, sanottakoon, että ne ovat erittäin jyrkät kierremalliset metalliportaat. Näin Arin saapuvan helikopterillaan, ja vaikka olinkin aika kaukana, näytti tämä erittäin hauraalta ja säikyltä, eikä voinut painaa enempää kuin 20 kiloa itseänni vähemmän, niin pieni rimpula se oli, ja sen pääkin näytti suhteettoman isolta.

Tästä enempää murehtimatta menin takaisin sisään, jossa suuret ZZ Topin jäsenten näköiset henkilöt soundcheckailivat; jostain syystä mikkiin ei sanottu perinteistä "testi, yksi, kaks, one two" vaan hyvin vihaisesti "PIM-POM!". Kiva kontrasti siinä meillä oli puhujan, puhetavan ja sitten tuon itse sanoman välillä. Lopulta itse asiaan kuulumattomat poistuivat lavalta, ja musiikki alkoi soida paitsi hirveällä volalla, myös jotenkin päin väärää, sillä kaikki äänet särkivät, eikä kyseessä ollut pelkkä omien korvieni olemassa oleva vaurio, joka tekee juuri tuota ihan tyhjästä, sillä muut baarin ihmiset pitelivät korviaan ja irvistelivät. Ari kuitenkin ilmestyi takasta, ja alkoi laulaa, mutta sen ääni ei päässyt kauhean särkevän möykän ylitse, vaikka Ari näkyi huutavan kaulajuonet aivan pingottuneena. Jo ennen puoltaväliä biisistä Ari sitten tästä syystä purskahti itkuun ja poistui takkaan rivakasti. Musiikki taukosi, ihmiset tuntuivat olevan siitä hyvillään, mutta mun kävi sääliksi, ja siksi hypähdin kuorkin lavalle hyppäämiskokemuksistani treenaantuneena silkinpehmeästi ja äänettä lavalla ja luikahdin takkaan. Noin kymmenen askelman korkeudessa Ari nyyhkytti aivan lohduttomasti, sen luisevat hariat vavahtelivat ja hiukset olivat kyynelillä takertuneet poskiin. Ojensin molemmat käteni suorina kohti Aria, joka pienen hetken epäluuloisen mulkoilun jälkeen teki samoin, joten halasimme henkeäsalpauttavan kovaa, ja Ari pyyhki pieniä kasvojaan lempinahkatakkini hihaan; onneksi sillä ei ollut meikkiä silloin. Onneksi uni loppui siinä kohtaa, kun halailu alkoi muuttua silittelyksi yhä enenevissä määrin, mutta Arin hiukset olivat todella pehmeät ja se tuoksui todella hyvälle, ja sen kädet tuntuivat jotenkin sopivan kauhean hyvin mun iholle, vaikka se missään kohtaa ei kokonaan lopettanutkaan itkemästä tai sanonut sanakaan.

Miksi mun unissa kaikki julkkikset on aina jotenkin autistisia? Tai ainakin rokkarit on ihan joka kerta?

Taidan mennä takaisin nukkumaan, ne ovat oikeassa; kertominen helpottaa.

torstai 1. toukokuuta 2008

Strawberries, cherries and an angel's kiss in spring

Eilen olin niin poikki, etten jaksanut tehdä mitään. Kutsu kyllä kävi viedä Punkki leikkimään ihmislasten viihdykkeeksi ja siinä olisi samalla itse saattanut siemailla hiukan vaikka viintä, mutten jaksanut mitenkään. Siispä mökötin himassa, tai siis kunhan olin, ja join sangriaa, jota aion juoda kyllä kesällä aina, koska se on ensinnäkin halpaa ja toiseksi erittäin maukasta. Maukas taitaa tosin olla enemmän ruokaan kuin juomaan liitännäinen adjektiivi, mutta minäpä en piittaa. Eilisen uupumukseen saattoi kyllä osiltaan vaikuttaa myös ne tosiseikat, että tappelin koko edellisen yön ton yhden kanssa, mulla oli kauheat menkat, leipomossa oltiin myöhässä ja kaikki tilasi kuormien painosta päätelleen märkää ruisleipää sisäänleivotuilla kivillä, jouduin haastattelemaan toimitusjohtajaa ja että Lilyyn oli murtauduttu yöllä. Rikosilmoitusta tehdessä tulee mielenkiintoinen rikoksentekijän profiili muuten; autosta varastettiin soittimesta eräs muoviosa paneelin takaa, paneeli ja itse soitin eivät siis kelvanneet, sekä nippu CD-levyjä, joukossa sellaisia helmiä kuin Bon Jovin Crossroads sekä itse poltettuja levyjä, joissa on noloja kesäbiisejä. Disco Ensemblen First Aid Kit on ainoa, jonka katoaminen oikeasti vähän harmittaa.

Tänään oltiin Punkin kanssa piknikillä kallioilla, mutta tuuli oli hiukan viileä siihen ja sitäpaitsi Punkki hautasi eväänään olleen verisen hirvenpalasen heti alussa kallionkoloon, ja näytti sen jälkeen pitkää naamaa, kun sillä ei ollut mitään tekemistä. Siispä hörpin hiukan sangriaa ja päivetyin kananlihaisana, kunnes lähdin kotiinpäin. Matkalla mua katsottiin inhoten, kun kädessäni oli verinen muovipussi sen luun jäljiltä, ja hihittelin itsekseni (kuten tavallista).

Kunhan saan taas rahaa, aion ostaa seuraavia asioita: liput Ruisrockiin, liput Disco Ensemblen Tavastian keikalle, blondin hiusvärin, korkeavyötäröiset farmarihousut, sellaiset ihanat Cheap Mondayn kengät, purkkapinkkiä kynsilakkaa, Escadan uuden kesätuoksun ja uudet korkokengät. Jotenkin koen, että teen niin maskuliinista työtä, että olisi parempi alkaa yrittää taas edes toisinaan tepastella korkokengissä, ne tuo myös sellaista uniikkia ryhtiä ihan itsestään; koulun alkuaikoina laitoin korot aina pitäessäni esitelmiä, sillä niiden kanssa olin ylvään ja itsevarman näköinen, mikä ei tietenkään ole totta, mutta tärkeintähän on se, mitä muut luulevat. Olen myös koko täysikäni tuoksunut Escadan kulloisenkin kesän tuoksulle, ja kun tässä eräänä lähimenneisyyden päivänä päätin käyttää yhtä niistä sellaisesta miniature collectionista, oli olo todella nostalginen, tunsin melkein juurikin korkokengät jalassani ja kevyen kesämekon ylläni, lämpimän ja pehmoisen tuulen heilauttaessa siltä tuoksuvat hiukseni kasvoille ja hyväilevän paljaita olkapäitä. (Täten tämä kirjoitus melkein putoaa hiukan unholaan jääneeseen hajumuistitorstaiteemaan, ja hyvä niin). Siitä tulee myös mieleeni ystäväni Mrs. Smith, joka käyttää yhtä helvetisti sitä hajuvettä kuin minäkin, ja se, kun yhdessä tepastelemme rinta rinnan korkojen kopistessa lämpimässä kesäyössä, siiderinmaku suussa, ja jos tuoksusta jäisi silminnähtävä vana, olisi se glitterisen kimaltava, siinä olisi pinkkiä ja mustaa ja pitsiä, ja sillä olisi niin hauskaa, että se kirkuisi toisinaan hiukan, ja siitä kuuluisi The Mighty Mighty Bosstonesien musiikkia.

Maistoin myös Kopparbergin uutta kirsikkasiideriä, ja vaikka siinä aluksi oli hiukan liköörikonvehtimainen vivahde, niin luulen sen olevan tämän kesän se siideri, jota kernaiten terassilla joisin. Tosin käytännön syistä tulen juomaan raparperi lightia, koska paitsi että sen saatavuus on huomattavasti parempi, niin se on myös laittia, mikä on hyvä. En varmaan kuitenkaan ikinä pääse itseäni tyydyttävään kesäkuntoon, mutta silti on hyvä yrittää edes siiderin verran.