(And what costume shall the poor girl wear) to all tomorrow's parties

Pukeuduttuani paljettien kyllästämään hopeiseen tunikaani (joka sai minut näyttämään aivan diskopallolta, paitsi hoikalta, koveralta diskopallolta siis), mustiin tightseihin ja maailman korkeimpiin piikkareihin, joissa on Swarovski-kristalleja nilkan ympärillä (ja joilla osaan kävellä paremmin kuin yksikään supermalli ikinä), pöyhötettyäni tukan suureksi ja rajattuani silmät niin paksusti, että siihen meni kokonainen avaamaton eyeliner, olin valmis. Siinä vaiheessa olin jo nautiskellut lasillisen Domppaa ja hieman mansikoita (hieno nainen ei syö ennen juhlia) ja imeskellyt nautinnollisesti parit viivat hienointa kolumbialaista importtia minulle tilaustyönä tehdyn lasisen, kaiverruksin koristellun pillin kautta, joten edessä oleva ilta näytti objektiivisestikin katsottuna yksinkertaisesti glamourintäyteiseltä, säkenöivältä ja jännittävältä. Tunsin, kuinka jokaisen nurkan takana minua odotti miellyttävä, sykähdyttävä, riemastuttava yllätys. Olin nuori, kaunis, rikas ja hereillä kaupungissa, joka on äskettäin saavuttanut lukumäärällisesti metropolin mitat, mutta joka on henkisesti ollut sitä jo pitkään - mitä vain voisi tapahtua tänään, ja tapahtuisikin.

Dompan ja kolumbialaistuotteiden sekä yksinkertaisesti oman ja seuralaisteni juovuttavan kauneuden runsaudensarven sekoittama pääni voi näin jälkeen päin luetella vain rekisteröimiään pieniä, mutta kauniita asioita: shampanjaa laseilta, shampanjaa rinnoilta, (shampanjaa kengästä?), viivoja tarjottimilta, rinnoilta, kengästä, musiikkia joka on suurempaa kuin elämä itse, valoja, jotka tuntuvat tanssivan musiikin rytmissä, oma jumalainen kroppani vääntelehtimässä maailman tahtiin, ihmisiä, ihmisiä, ihmisiä, suudelmia ja halauksia, merkityksettömiä mutta kaiken merkityksen sisältäviä keskusteluja, (promiskuiteettia vessassa, promiskuiteettia kolmistaan, promiskuiteettia sviitissä), höyheniä ja paljetteja, "sinä olet niin kaunis" ja "kiitos, kiitos" ja "kulta."

Aamulla herätessäni Ville Valon (taas, enkö ikinä opi?) vierestä päässäni soi repeatilla Britney Spearsin "Lucky" kuin tuomiopäivän pasuunat, mistä päättelin, että oli aika laahautua messuun.

Juu, jäin siis eilen tosiaan kotiin kun koko muu maailma riekkui ja juhli. Mitään en tehnyt, niin, aivan! (Paitsi hotkaisin yhden kirjan, Frank McCourtin "Liitupölyä", joka ei ollut mitään mullistavaa, mutta mukavaa ja helppoa ja hyvin kirjoitettua kuitenkin - ja jotenkin hirveän paljon mukavampaa luettavaa kuin sen aikaisemmat kirjat, "Seitsemännen portaan enkeli" ja, öö, oisko ollut "Amerikan ihmemaa" tai joku, jossa kaikki vaan kuolee nälkään, kuolee muutenvaan ja saa silmätulehduksen.)

Kiukuttelin vain keskenäni ja poljin jalkaa ja söin ranskalaisia. Nyt heräsi kämppis, joten ryhdyn siivoamaan.