The truth lies between the first and the 40th drink

No niin, jälleen eräs teoriani on todistettu käytännössä: olen aina epäillyt, että bileiden jälkeiset pahat olot ovat toisensa pois sulkevia. Jos on hirmuinen henkinen olo ja maailma tekee loppuaan, kroppa olisi valmis maratoonille (kuten minulla normaalisti). Nyt taas, kun kroppa vetelee viimeisiään ja on jo kenties osittain muumioitunut, morkkiksesta ei ole häivääkään; hitto että oli hauskaa mutta hyi hitto että on huono olo. Yök. Kaikin tavoin. Kaikilla osilla ruumista on outo olo. Jopa varpailla (ja korvanlehdillä).

Mutta siis hei mä otan tän mieluummin any day kuin sen ihastuttavan fiiliksen, josta saan normaalisti nauttia: päässä pyörivät vain sanat itsemurha ja AA-kerho ja ainoa järjellinen ratkaisu kaikkeen tuntuu itsemurhan lisäksi olevan se, että ottaa loparit töistä, lopettaa koulun eikä koskaan enää näe yhtään ihmisolentoa, koska asuu jossain tundralla.

Eilistä voisi kuvata sanalla monipuolinen. (Joo, voisi sitä muillakin sanoilla kuvata, mutta en kerro millä.) Alkuilta meni kavereiden keikkaa fiilistellessä ja erinomaisen jytkeen tahtiin nytkyessä. Nuun kanssa olimme reippaita, ja vaikka laskut huutavat maksajaansa, joimme kaksi pulloa punkkua (baarissapa tietenkin, tosijuppi ei kotona aloittele!), jonka jälkeen koiraystäni isukki tuli paikalle ja osti pullon skumppista, jonka jälkeen Keuliva Kesis tuli paikalle, osti hänkin pullon punkkua, mutta testamenttasi sen yli puolikkaana meille. Tämän lisäksi oli tietenkin juotava pari shottia, jotta pääsi eroon kaikista siitä ahdistavasta turhasta tiedosta, joka päässä painaa (nimi, osoite, kortin PIN-koodi, oma sotu ja äidin nimi).

Illan ehdottomia kohokohtia olivat Hurtta ja stara-ohjelman pieneen valkoiseen koirulaiseen tutustuminen (sekin on selvästi bile-eläin) sekä se, kun viimein rohkaisin mieleni, ja kävin kysymässä eräältä herralta, onko hän mahdollisesti erään ihailemani brändikirjan kirjoittaja. No ei tietenkään ollut, mutta alalla kuitenkin, ja päätti antaa mulle ilmaista konsultointia, minkä tarpeessa siinä vaiheessa yötä luonnollisesti aloin ehkä hieman ollakin.

Kuten hyvissä hippaloissa aina, tutustuin hirmuiseen läjään kivoja, ratkiriemukkaita, turhia ja tyhjänpäiväisiä ihmisiä, joiden olemassaololla ei ole elämäni kannalta muuta käytännön merkitystä kuin se, että he todennäköisesti tarjoilevat minulle ehkä shotin seuraavan kerran kun nähdään (näytän vetävän puoleeni tällaista toimintaa).

Koska baari meni kiinni jo kahdelta ja olimme reippaina tyttöinä tuhonneet rahavarat, päätimme jatkaa maksojemme järjestelmällistä tuhoamista kotihippaloissa, joista emme tunteneet, hetkinen, no kuin yhden pojan oikeastaan. Hauskaa oli, tupakkaa paloi, tarjoilu pelasi ja tuli istuttua paljon sylikkäin. Perus jatkokivaa, siis. Kukaan ei soittanut Oasista Nuun toistuvista pyynnöistä huolimatta, mutta olimme molemmat yhtä mieltä siitä, että olimme tosi kauniita ja rakastettavia. Onneksi muistimme myös kertoa sen toisillemme usein, koska vaikka vanha kansa mitä sanoisi, kehuja ei ole koskaan liikaa.

Jos eilen tunsinkin itseni kuolemattomaksi, tänään kuoleman läsnäolo on selkeästi havaittavissa.
Onneksi on jo tilastollisen todennäköisyyden mukaan erittäin epätodennäköistä, että alle kolmikymppinen tyyppi saa sydänkohtauksen kankkusesta (ja on tilastollisesti myös epätodennäköistä, että juuri minä olisin se poikkeama tai se, joka mahtuu siihen pikkuruiseen virhemarginaaliin).

Vähänkös odotan huomista, kun on selvä olo, kaupassa käynti ei pelota, ja lenkki ei ole uhka vaan mahdollisuus.

Varoitus muuten huomisesta: huomenna tulevat noidat! Ja vaikka kuinka olisi ihanaa antaa niille söpöille pienille syylänenille ihanat läjät karkkia ja olla omasta naapurustosta se täti tai setä jolta saa parhaat karkit, tiedän ettei kukaan teistä kuitenkaan ole hankkinut mitään oikeaa jaettavaa niille raukoille, joten: verhot kiinni ja ovikello irti. (Ettekä todellakaan avaa sitä ja anna niille ekaa asiaa mikä tulee mieleen: olen edelleen jatkuvassa hämmennyksen tilassa siitä hieman nuhjuisesta posliinikissasta, joka noitasäkkiiini eräänä pääsiäisenä 600 vuotta sitten laitettiin. Ei näin.)

The Soundtrack of Our Lives

Olen siitä onnellinen ihminen, että minua on aina siunattu hyvillä ystävillä, sekä määrällisesti että laadullisesti paljolla. Muistan, kuinka koulukaverini joskus kännipäissään ihaili vahvuuttani ja hyvää itsetuntoani (oi niitä aikoja) ja kuinka vastasin, että kun tilanne on vaikea, kuvittelen ystäväni taakseni seisomaan leveänä rintamana, joka ei välitä siitä, miten huonosti ko. tilanne menee, tai miten huonosti mikään tilanne, sillä he aina ovat minun ystäviäni ja minä olen aina heille hyvä sellaisena kuin olen. (Paitsi silloin, kun vitutan heitä, mutta siltikin pohjimmiltani olen.)

Myöhemmin on tietenkin tullut vastaan tilanteita, jossa ei mikään hyväntahtoinen rintama auta: lopulta olemme kuitenkin yksin, ja on asioita, joihin ei auta kukaan, joka ei pääse sisään, kokonaan sisään, aivoihin ja sydämeen ja sieluun - eikä kukaan pääse. On kuitenkin niin monta asiaa, joille ihmisen vaillinaisessa sanavarastossa ei ole sanoja, niin monta asiaa, joita ei edes pysty ilmaisemaan ruumiillaan ja ilmeillään. Silloin ruumiista tulee häkki, johon kukaan ei enää nää, mutta siihen tottuu. Onhan kuitenkin hyvä ymmärtää, että lopulta olemme kuitenkin yksin.

Sen ymmärtäminen tekee myös omasta itsestä jotenkin rakkaamman.

Olemme myös selvästi siirtymässä siitä vaiheesta, kun ystävät ovat kaikki kaikessa, siihen vaiheeseen, jossa he ovat ihana asia olemassa, mutta eivät se henki ja elämä, happi ja vesi. (Viitaten keskusteluun Mierolaisen kanssa: blossi räppärille.) Olemme kääntymässä sisäänpäin, moni perhettään tai parisuhdettaan kohti, moni kohti omaa itseään. Eikä sekään tunnu pahalta, kun sen tajuaa. Kun se kuuluu tähän juttuun.

Paitsi tietenkin, jos ympärillä soi se musiikki, joka on toiminut soundtrackina elämällemme. Silloin uhkaa tulla tippa silmään, varsinkin, kun on tämmöinen herkkis. Varsinkin, jos kaikki muut ovat jossain muualla. Varsinkin kun on vähän kännissä, ja silmälasit ovat kotona, ja koko ajan on näkevinään jonkun, joka ei ole siellä.

Meillä oli tapana parikymppisinä klubbaajina motivoida bileseurueestamme hairahtuneet lampaat, jotka kuvittelivat jäävänsä kotiin sen sijaan, että olisivat lähteneet nuohoamaan kanssamme rähjäisiä luolia, isoja, avaria klubeja ja hämäriä jatkoja seuraavalla motivaatiopuheella: Kuvittele, kuinka sä tanssit eturivissä ja kädet katossa ja maailman paras biisi tulee ja sä katsot sun ympärille ja sä katsot vasemmalle, ja sä näät sun ystävät siinä tanssimassa, kädet yhtä korkealla, ja sä katsot oikealle, ja sä näät sun ystäviä sielläkin.

Ei saa hei nauraa nyt! Se toimi aina. Vaikka olisi ollut seuraavana päivänä mitä. Mä näen sen nytkin jos mä haluan. Mä näen J:n, jonka polkkatukka hulmuaa sen kasvojen ympärillä kun se tanssii ja hymyilee mulle, mä näen V:n, jolla on omituinen tapa tanssia kädet nyrkille puristettuina ja korkealle kohotettuina, mä näen M:n, jonka kädet sinkoilevat joka suuntaan niin, että tuntuu, ettei ole mahdollista, että hän ikinä lopettaa. (Mä tiedän, että mun ystävien muistoissa mä aina hymyilen, koska niin mä teen, kun mä tanssin.) Mä näen H:n, joka ei silloin vielä aina sammunut. Sua mä en A nyt nää, koska sä oot jossain huitelemassa.

Näen mä paljon muitakin. Ja sinistä valoa.

Olin siis eilen tosiaan hieman klubbaamassa, olihan launtai ja olenhan minä Panu. Kyseinen baareilu oli kuitenkin siitä tärkeä, että ko. DJ on paitsi aivan omaa laatuaan viihdyttäjä (tyyppi kasaa edelleen setit kuin novellin: alku, keskiosa, loppu, pari käännettä välissä), myös, no, katsokaa otsikosta.

Meidän nuoruuden taustamusan soittaja.

This is my church, this is where I heal my hurt. Se hetki, kun mä kadotan itseni musiikkiin, enkä muista, millainen mun ruumis on, tai millainen mä olen, vaan muutun tyhjäksi kuoreksi, jonka voi täyttää musiikilla, on se juttu, mitä mä haen. Sille mä elän, vaikka en mä aina muista, että mä elän sille, koska elän mä niin monelle muullekin asialle. Eikä se ole vain siellä, konemusiikin pyhätöissä, on se muuallakin. On se Tavastialla, on se varsinkin Roskilden mutavelliniityillä. On se Provinssissakin, pienillä lavoilla. Ja kesäisissä metsissä, niityillä, Alppipuistossa auringon paisteessa. Ja jäähallilla, siellä se oli ensimmäisen kerran, kun saimme 11-vuotiaina ruinattua pääsyn Roxetten keikalle, ja luvan olla yhteentoista, YHTEENTOISTA. Se, kun musiikki vain tulee, ja minä väistyn.

Mä elän hyvällä keikalla viikkoja, ja hyvä keikka myös tuo mussa aina esiin ajatuksia.

Eilen ne ajatukset olivat jälleen (taas alkaa tää kolmenkympinkriisi-rutina, mutta tää on mun blogi, saan rutista jos haluan - ellei Nuu kiellä!) ajatuksia vanhenemisesta ja vapaiden, vallattomien aikojen lopusta, vastuusta ja eteenpäin menemisestä, mutta myös kuolevaisuudesta ja hetkellisyydestä, ja no, kai kaikki joskus miettii että: Miten tässä on käynyt näin?

Eilen mä tanssin satojen ihmisten keskellä, seuranani lähinnä motivaatiomantran haamut. Ja ei, eivät he ole kuolleet. (Eivät he, mutta: X, joka et koskaan ymmärtänyt ihmisen ruumiin yksityisyyden rajoja päissäsi ollessasi ja viimeisen kerran nähdessämmekin suutelit suulle keskellä Mannerheimintietä, Y, jonka kanssa join niin monta shottia liikaa, Ö, joka...niin. Eivät kaikki.)

Osaa ei vain muuten vain enää ole. Ei minuakaan, enkä haluaisikaan että on. Minä kun olen jo joku ihan muu, joku vielä parempi.

Illan lopussa sain jälleen todistaa, kuinka helvetin paljon rakkaus joskus sattuu. Hatunnosto lajille nimeltä ihminen, jotka jaksaa kerta kerran jälkeen yrittää noin mahdottoman prokkiksen kanssa.

Just what the doctor ordered

Eilen päädyimme erinäisten mutkien kautta kaverin (tai lähinnä seuran kaverin, mun tutun) klubille, jonka teemana oli sairaala: flyerit olivat reseptejä, deejiit ja kaikki henkilökunta lääkäreitä ja hoitsuja ja musiikki just what the doctor ordered: erinomaista teknoa alkuilta, letkeää "unelmahaussia" (DJ on männävuosina osallistunut ko. telkkarisarjaan) loppuillasta.

Sinne ei siis pitänyt päätyä, vaan ihan toiseen paikkaan, mutta koska bilejumalat ovat sukua niille alkuperäisille, ihmisiä huvikseen kiusaaville olymposvuorelaisille suoraan alenevassa polvessa, ne eivät pitäneet meidän menemistä sinne, minne oltiin suunniteltu lainkaan niin hyvänä ideana kuin me itse.

Oli tosi turvallinen olo kun ympärillä pyöri hoitohenkilökunta, ja koska sydäntäkin kuunneltiin punaisella stetoskoopilla säännöllisin väliajoin, myöskin äkillisen sydänkohtauksen mahdollisuus saatiin rajattua pois. (Valitettavasti, kuten aina ko. huumeluolassa, pari ihmistä oli ylilääkinnyt itsensä epätyylikkääseen kuntoon, mutta poket olivat uskomattoman JIT, vaikka eivät edes käytä sellaisia korvakuulokejuttuja, joihin niin monen ravintolan poket nykyään FBI-fantasioitaan toteuttavat: haukka on liikkeellä, kettu kuittaa.)

Perfektionistina kehittelin mielessäni koko illan bileteemaa eteenpäin: isoja boolikulhollisia vodkalla täytettyjä ruiskumittoja pöydille, pienempia kulhoja lontoonrakeita "pillereiksi" viereen, koeputkilärvilautoja. (Muistatteko ajan, kun "lärvilauta" oli vielä myynnissä? Eräs ystäväni huomautti äskettäin, että niin, niitähän ei enää ole, ja minä olin ihan että MITÄ. En ollut huomannut. Niiden kieltämisestä olisi pitänyt pitää joku isompi haloo, tyyliin HAUTAJAISET, että olisin tajunnut mennä vetäisemään sen viimeisen.)

Illan iloisiin asioihin kuului mm. se, että tapasin uudelleen iloisen ja punahupullisen brassipojan, johon oli tutustunut kuukausi sitten erinomaisissa psykebileissä eräällä kunnantalolla Espoossa, mutta joka tuolla kertaa valitettavasti poisti itsensä kiinnostavana keskustelukumppanina tempomalla liikaa boolia. Sain myös kuulla, että eräs entinen kaverini, jonka luulin vähintään kuolleen (enintään, öö mitä, muuttuneen zombiksi?), olikin kaiken tämän ajan (kuutisen vuotta) ollut jossain Intiassa joogailemassa, ja vääntyy nykyään älyttömille solmuille. Illan iloinen asia oli myös ystäväni kasvattama ihana, pehmeä ja pörröinen parta, jonka silittely oli erinomaista ajanvietettä, ja joka tuntui halatessa niin mukavalta, että meinasi hetkeksi unohtua, että kyseessä on ystäväni eikä joku ihana miehenköriläs.

Koska porukka oli sen verran hyvää ja sen verran sekalaista, että tiesin odottaa erinomaisia jatkoja, päätin liueta paikalta juuri ennen pilkkua, kun jengi vielä tanssi niin innoissaan, ettei jaksanut alkaa "pakottamaan" jatkamaan. (Tanssiessa: "Mä tästä lähden." "Mitä?". "Että mä tästä lähden." " Jaa no moi." Musiikin loputtua: "Mä tästä lähden." "Mitä vittua et sä voi lähteä JA JÄTTÄÄ MEITÄ TÄNNE HALOO SÄ ET IKINÄ TUU MIHKÄÄN TÄN KERRAN VAAN EI MEE PITKÄÄN MÄ EN ENÄÄ IKINÄ LÄHDE SUN KANSSA MIHINKÄÄN JOS ET TUU!!" "Joo eiku kyl mä tuun.")

En vain yksinkertaisesti mitään inhoa niin paljon kuin sitä, kun tulee himaan jatkoilta sukkahousut silmäpaolla, tukka omituisessa asennossa ja meikit kaikki kuusi senttiä alempana kuin mitä ne ennen iltaa olivat ja tajuaa, että vaikka kuinka menisi nukkumaan ja söisi buranaa ja joisi limua, päivä on kaiken järjellisen toiminnan (johon ei liity pitsa) ulottumattomissa. (Mitä se ei minulla oikeasti ole, kop kop koputan puuta, jos tulen kotiin viideltä suoraan baarista.)

Jatkoista itsestään mä pidän kovasti.

Entisen Mikadon (nykyisen ihme teiniritsa-rippileirienjatkopaikka Kunglika Klubbenin) kohdalla tulee muuten aina jotenkin paha mieli, kun näkee, kuinka ne venäläiset, äidinikäiset naiset seisovat siellä myynnissä kuin porsaat torilla. Ainoa poikkeus on se yksi, joka on ollut siellä aina, muistan että se partioi siinä jo silloin, kun itse olin tanssitunneilla käyvä varhaisteini. Viimeksi sillä oli tosi hieno viritelmä päässä, vähän niinkuin tosi rehevä kukkahattu miinus hattu. Tällä kertaa se oli vain muuten vain hassusti pukeutunut.

Se yksi näytti jotenkin vammaiselta. Toivottavasti ei ollut, ja sedät, toivottavasti ei käynyt kaupaksi. (On muuten kovasti oman ja kavereiden isien ja omien pomojen näköisiä tavallisia pukusetiä se asiakaskunta.)

Ai niin, sain tanssilattialla fläsärin itsestäni tanssimassa kädessä tiskiharja, joka heilui korkealla pääni päällä jonkinlaista ympyräliikettä musiikin tahtiin.

Voisiko joku selittää tämän sekä myös vakuuttaa minulle, että tästä ei ole kuvia (ja että tästä mielellään on tosi monta vuotta)?

(Vaikka olenkin itsepetoksen mestari, edes minä en ole saanut vakuutettua itselleni, että kyseessä ovat olleet jonkinlaiset tiskausteemabileet ja että kaikilla muillakin on ollut ihan samanlaiset.)

Divine Intervention

Eilinen oli jumalan tapa muistuttaa olemassaolostaan, tämä päivä taas saatanan, ja viesti tulee harvinaisen selvästi perille.

Hmm, mistä aloittaisinkaan? Siitäkö, kun heräsin aamulla ja takamukseeni oli liimautunut kourallinen kolikoita? Siitäkö, että aurinko paistoi kuin lettuja? Siitäkö, että kun en ehtinyt kauppaan, jokin suuri ja ystävällinen voima lähetti minulle ruokaa, ensin työkaverini koodinimi "käkikellon omistavan juopon" löydettyä kadulta muhkean, vielä muoveissaan komeilevan paprikan ja annettua sen minulle, sekä myöhemmin asiakkaan tuotua meille joltain jääneen ruokakassin, jota se joku ei koskaan tullut noutamaan. (Jopa se oli otettu huomioon, että olen kasvissyöjä, kiitos Iso Ystävällinen Voima. Viisi leipää ja kaksi kalaa olisivat uponneet huomattavasti huonommin.)

Ehkä minun pitäisi kertoa siitä, että olin heti aamulla herätessäni pirteämpi kuin viikkoihin, sekä siitä, että sain siivottua (pitkästä aikaa jopa omaa luukkua, mitä ei ole pakko mitä ei siis tehdä) ja soitettua ystävilleni, joita olen allapäisyyspäissäni laiminlyönyt kuin vierasta sikaa. Duunissakaan ei ollut mitään vikaa, ja sain olla koko vuoron yhden lempityökavereistani (kyllä, "käkikellon omistavan juopon" ) kanssa. Ihastelimme komeiden ja kauniiden asiakkaiden edesottamuksia (tämä aktiviteetti on lauantai-iltana parhaimmillaan, koska ihmiset ovat nätistäneet ja komeuttaneet itsensä - sunnuntainahan tämä ei olisi lainkaan mahdollista) sekä suunnittelimme ensi perjantaista täsmäiskua Helsinkiin duuniporukalla, virkistysmatkaa, if you may. Täsmäiskun suunnittelu oli siitä haastavaa, että tarkoituksena on valita alkubisse-, välidrinksu-, karaoke-, alkuiltabile- ja loppuiltabilepaikoista sellaiset, jotka palvelevat haastavan seurueemme kaikkia perversioita sekä hauskanpidotarpeita; listan viimeinen kohta on: "villin seksin harrastaminen", koska reissun tarkoitus on hankkia eräälle puutteessa olevalle duunikaverillemme promiskuiteettikumppani. Minä nyt olen niin huono viemaan projekteja loppuun, että tuskin tähän aktiviteettiin jaksan enää aamuyöstä ryhtyä, eikä promiskuiteetti varsinaisesti ole koskaan ollut minusta erityisen hauska harrastus, mutta viinaa juon mielelläni hyvässä seurassa perjantaisin, ja onhan se iso upgrade tämän viikon perjantain nolifeilusta.

Harmi muuten, etten voi tässä kertoa lopputulosta; se on projektisuunnittelua parhaimmillaan. Pelkään kuitenkin, että jos aikataulutuksemme julkaistaisiin, Panu-fanit kansoittaisivat ko. baarit näinä aikoina siinä toivossa, että näkisivät edes vilauksen idolistaan, mikä taas vaikeuttaisi bailaamistamme. Muutenkin; jos luulet näkeväsi Panun, tai epäilet, että joku, jonka tunnet on Panu, tarjoa sille tequila. Se ei maksa paljon, ja jos se on Panu, se tulee siitä erittäin iloiseksi, ja jos se on joku muu, sekin varmasti tulee (paitsi jos se on vahingossa Nuu). Pelasta maailma, tarjoa tequila. Tee se jo tänään.

Todellinen iso käsi ohjaa hetki koettiin kuitenkin vasta baarissa, josta Nuu onkin ehtinyt tarinoida suurimman tarpeellisen osan; tällä kertaa vesi ei muuttunut viiniksi, mutta jokin kyllä muuttui, eikä se ainakaan ollut meidän raha, koska sitä ei ollut (ei ennen eikä jälkeen). Tapasin myös pitkästä aikaa ystäviäni, joita harvoin nään, mikä oli omiaan parantamaan iltaani ja aiheuttamaan shottien juomista.

Kun Nuu hoippui logistisesti erinomaisille jatkoille kotikulmille, minä valitsin haastavamman vaihtoehdon ja suuntasin syvemmälle Espooseen, sinne minne vain taksi kulkee. Syvä-Espoossa sain sitten nautittavakseni lisää skumppaa ja tupakkaa, sekä kuuntelin jatkopaikan emännän sammuttua talon isännän kanssa Isiksen kaksi viimeistä levyä läpi täydellä "tyhmä ilme naamalla"-fiilistelyllä sekä keskustelin musiikista siitä mitään tietämättömän innolla sekä siitä, kuinka ainoa ambitioni valmistumisen jälkeen on tällä hetkellä kitaransoiton opettelu ja perhosenmuotoisen sähkökitaran hankkiminen. Hetkeksi nukahdettuamme somasti vierekkäin istumaan kuin telkkaria katsoen kello soi ja kiritti minut aamuyhdeksän junaan kunnon ihmisten pällisteltäväksi ("Katso, Homo-Petteri, siinä menee päihdevammainen prostituoitu. Tuommoisia ei sitten tuoda kotiin isona"). Kotona odotti onneksi jumalaisen paprikan uusi olomuoto Panun uusi herkkukastike joka siloitteli junamatkan aikana syntyneet traumat olemattomiksi, sekä muhkea sunnuntaihesari. Elämä oli hyvää ja kaunista, edelleen, ja Nuun blogia lukiessani huomasin, kuinka epäreilu paikka maailma todella on; Nuun päässä soi Leona Lewis, mulla "All out of time, all out of space".

Vaikka nukun kännissä normaalisti äärimmäisen huonosti, jumalolento antoi minun tällä kertaa nukkua kuin lammas sen sijaan että olisin epätoivoisesti ja humalaisesti joutunut niitä laskemaan. Samainen jumalolento lähetti päähäni psykedeelisiä ja viihdyttäviä unia, vaikka ne teemaltaan ahdistavia ehkä olisivat muuten olleetkin; olin tekemässä opinnäytetyötä tulevaisuuden high-tech-koulussa, joka näytti avaruusalukselta ja jossa oli harvinaisen ketuttavia opettajia. Aiheeni oli tietenkin tehdä tälle futuristiselle rakennukselle turvasuunnitelma ja, needless to say, matkassa oli omat viihdyttävät ja psykedeeliset mutkansa (mä nään yleensä hyvin käsikirjoitettuja ja ohjattuja juoniunia hassuilla teemoilla).

Tänään, ja etenkin ensi yönä on taas se saatana-osuus, jotta maailman herkkä hyvän ja pahan balanssi pysyisi, no, balanssissa. Lisäksi tänään ei saa kammata hiuksia, kertoo kämppikseni "koodinimi Professori" (ei niin että olin tässä aikeissakaan alkaa mitään nutturoita vääntämään). En ole ihan varma miksi, mutta 24.2 on joku päivä, johon liittyvät ainakin seuraavat asiat: satakieli, rukki, hiukset ja lanka. Asia vaatinee lisähaastatteluja, jotta siihen saadaan mitään tolkkua.

Nyt takaisin Panun uuden herkkukastikkeen ääreen. Tänne voisi muuten lähettää myös ystävämme Lettuhuoran: kokis tarvitsee hakijansa, niskat hierojansa sekä kämppä siivoojansa. Call me.

(Tämä tulee muuten nyt väärälle päivälle: kyseessä on SUNNUNTAIN kirjoitus eikä lauantain, mutta koska ääliönä kirjoitin sen eilisen luonnoksen päälle, tässä sitä ollaan. Ottaen huomioon, että olen mitä todennäköisimmin edelleen aivan naamarit, niin ei lainkaan sieltä pahimmasta päästä kännivirheitä.)

(And what costume shall the poor girl wear) to all tomorrow's parties

Pukeuduttuani paljettien kyllästämään hopeiseen tunikaani (joka sai minut näyttämään aivan diskopallolta, paitsi hoikalta, koveralta diskopallolta siis), mustiin tightseihin ja maailman korkeimpiin piikkareihin, joissa on Swarovski-kristalleja nilkan ympärillä (ja joilla osaan kävellä paremmin kuin yksikään supermalli ikinä), pöyhötettyäni tukan suureksi ja rajattuani silmät niin paksusti, että siihen meni kokonainen avaamaton eyeliner, olin valmis. Siinä vaiheessa olin jo nautiskellut lasillisen Domppaa ja hieman mansikoita (hieno nainen ei syö ennen juhlia) ja imeskellyt nautinnollisesti parit viivat hienointa kolumbialaista importtia minulle tilaustyönä tehdyn lasisen, kaiverruksin koristellun pillin kautta, joten edessä oleva ilta näytti objektiivisestikin katsottuna yksinkertaisesti glamourintäyteiseltä, säkenöivältä ja jännittävältä. Tunsin, kuinka jokaisen nurkan takana minua odotti miellyttävä, sykähdyttävä, riemastuttava yllätys. Olin nuori, kaunis, rikas ja hereillä kaupungissa, joka on äskettäin saavuttanut lukumäärällisesti metropolin mitat, mutta joka on henkisesti ollut sitä jo pitkään - mitä vain voisi tapahtua tänään, ja tapahtuisikin.

Dompan ja kolumbialaistuotteiden sekä yksinkertaisesti oman ja seuralaisteni juovuttavan kauneuden runsaudensarven sekoittama pääni voi näin jälkeen päin luetella vain rekisteröimiään pieniä, mutta kauniita asioita: shampanjaa laseilta, shampanjaa rinnoilta, (shampanjaa kengästä?), viivoja tarjottimilta, rinnoilta, kengästä, musiikkia joka on suurempaa kuin elämä itse, valoja, jotka tuntuvat tanssivan musiikin rytmissä, oma jumalainen kroppani vääntelehtimässä maailman tahtiin, ihmisiä, ihmisiä, ihmisiä, suudelmia ja halauksia, merkityksettömiä mutta kaiken merkityksen sisältäviä keskusteluja, (promiskuiteettia vessassa, promiskuiteettia kolmistaan, promiskuiteettia sviitissä), höyheniä ja paljetteja, "sinä olet niin kaunis" ja "kiitos, kiitos" ja "kulta."

Aamulla herätessäni Ville Valon (taas, enkö ikinä opi?) vierestä päässäni soi repeatilla Britney Spearsin "Lucky" kuin tuomiopäivän pasuunat, mistä päättelin, että oli aika laahautua messuun.

Juu, jäin siis eilen tosiaan kotiin kun koko muu maailma riekkui ja juhli. Mitään en tehnyt, niin, aivan! (Paitsi hotkaisin yhden kirjan, Frank McCourtin "Liitupölyä", joka ei ollut mitään mullistavaa, mutta mukavaa ja helppoa ja hyvin kirjoitettua kuitenkin - ja jotenkin hirveän paljon mukavampaa luettavaa kuin sen aikaisemmat kirjat, "Seitsemännen portaan enkeli" ja, öö, oisko ollut "Amerikan ihmemaa" tai joku, jossa kaikki vaan kuolee nälkään, kuolee muutenvaan ja saa silmätulehduksen.)

Kiukuttelin vain keskenäni ja poljin jalkaa ja söin ranskalaisia. Nyt heräsi kämppis, joten ryhdyn siivoamaan.