The Soundtrack of Our Lives

Olen siitä onnellinen ihminen, että minua on aina siunattu hyvillä ystävillä, sekä määrällisesti että laadullisesti paljolla. Muistan, kuinka koulukaverini joskus kännipäissään ihaili vahvuuttani ja hyvää itsetuntoani (oi niitä aikoja) ja kuinka vastasin, että kun tilanne on vaikea, kuvittelen ystäväni taakseni seisomaan leveänä rintamana, joka ei välitä siitä, miten huonosti ko. tilanne menee, tai miten huonosti mikään tilanne, sillä he aina ovat minun ystäviäni ja minä olen aina heille hyvä sellaisena kuin olen. (Paitsi silloin, kun vitutan heitä, mutta siltikin pohjimmiltani olen.)

Myöhemmin on tietenkin tullut vastaan tilanteita, jossa ei mikään hyväntahtoinen rintama auta: lopulta olemme kuitenkin yksin, ja on asioita, joihin ei auta kukaan, joka ei pääse sisään, kokonaan sisään, aivoihin ja sydämeen ja sieluun - eikä kukaan pääse. On kuitenkin niin monta asiaa, joille ihmisen vaillinaisessa sanavarastossa ei ole sanoja, niin monta asiaa, joita ei edes pysty ilmaisemaan ruumiillaan ja ilmeillään. Silloin ruumiista tulee häkki, johon kukaan ei enää nää, mutta siihen tottuu. Onhan kuitenkin hyvä ymmärtää, että lopulta olemme kuitenkin yksin.

Sen ymmärtäminen tekee myös omasta itsestä jotenkin rakkaamman.

Olemme myös selvästi siirtymässä siitä vaiheesta, kun ystävät ovat kaikki kaikessa, siihen vaiheeseen, jossa he ovat ihana asia olemassa, mutta eivät se henki ja elämä, happi ja vesi. (Viitaten keskusteluun Mierolaisen kanssa: blossi räppärille.) Olemme kääntymässä sisäänpäin, moni perhettään tai parisuhdettaan kohti, moni kohti omaa itseään. Eikä sekään tunnu pahalta, kun sen tajuaa. Kun se kuuluu tähän juttuun.

Paitsi tietenkin, jos ympärillä soi se musiikki, joka on toiminut soundtrackina elämällemme. Silloin uhkaa tulla tippa silmään, varsinkin, kun on tämmöinen herkkis. Varsinkin, jos kaikki muut ovat jossain muualla. Varsinkin kun on vähän kännissä, ja silmälasit ovat kotona, ja koko ajan on näkevinään jonkun, joka ei ole siellä.

Meillä oli tapana parikymppisinä klubbaajina motivoida bileseurueestamme hairahtuneet lampaat, jotka kuvittelivat jäävänsä kotiin sen sijaan, että olisivat lähteneet nuohoamaan kanssamme rähjäisiä luolia, isoja, avaria klubeja ja hämäriä jatkoja seuraavalla motivaatiopuheella: Kuvittele, kuinka sä tanssit eturivissä ja kädet katossa ja maailman paras biisi tulee ja sä katsot sun ympärille ja sä katsot vasemmalle, ja sä näät sun ystävät siinä tanssimassa, kädet yhtä korkealla, ja sä katsot oikealle, ja sä näät sun ystäviä sielläkin.

Ei saa hei nauraa nyt! Se toimi aina. Vaikka olisi ollut seuraavana päivänä mitä. Mä näen sen nytkin jos mä haluan. Mä näen J:n, jonka polkkatukka hulmuaa sen kasvojen ympärillä kun se tanssii ja hymyilee mulle, mä näen V:n, jolla on omituinen tapa tanssia kädet nyrkille puristettuina ja korkealle kohotettuina, mä näen M:n, jonka kädet sinkoilevat joka suuntaan niin, että tuntuu, ettei ole mahdollista, että hän ikinä lopettaa. (Mä tiedän, että mun ystävien muistoissa mä aina hymyilen, koska niin mä teen, kun mä tanssin.) Mä näen H:n, joka ei silloin vielä aina sammunut. Sua mä en A nyt nää, koska sä oot jossain huitelemassa.

Näen mä paljon muitakin. Ja sinistä valoa.

Olin siis eilen tosiaan hieman klubbaamassa, olihan launtai ja olenhan minä Panu. Kyseinen baareilu oli kuitenkin siitä tärkeä, että ko. DJ on paitsi aivan omaa laatuaan viihdyttäjä (tyyppi kasaa edelleen setit kuin novellin: alku, keskiosa, loppu, pari käännettä välissä), myös, no, katsokaa otsikosta.

Meidän nuoruuden taustamusan soittaja.

This is my church, this is where I heal my hurt. Se hetki, kun mä kadotan itseni musiikkiin, enkä muista, millainen mun ruumis on, tai millainen mä olen, vaan muutun tyhjäksi kuoreksi, jonka voi täyttää musiikilla, on se juttu, mitä mä haen. Sille mä elän, vaikka en mä aina muista, että mä elän sille, koska elän mä niin monelle muullekin asialle. Eikä se ole vain siellä, konemusiikin pyhätöissä, on se muuallakin. On se Tavastialla, on se varsinkin Roskilden mutavelliniityillä. On se Provinssissakin, pienillä lavoilla. Ja kesäisissä metsissä, niityillä, Alppipuistossa auringon paisteessa. Ja jäähallilla, siellä se oli ensimmäisen kerran, kun saimme 11-vuotiaina ruinattua pääsyn Roxetten keikalle, ja luvan olla yhteentoista, YHTEENTOISTA. Se, kun musiikki vain tulee, ja minä väistyn.

Mä elän hyvällä keikalla viikkoja, ja hyvä keikka myös tuo mussa aina esiin ajatuksia.

Eilen ne ajatukset olivat jälleen (taas alkaa tää kolmenkympinkriisi-rutina, mutta tää on mun blogi, saan rutista jos haluan - ellei Nuu kiellä!) ajatuksia vanhenemisesta ja vapaiden, vallattomien aikojen lopusta, vastuusta ja eteenpäin menemisestä, mutta myös kuolevaisuudesta ja hetkellisyydestä, ja no, kai kaikki joskus miettii että: Miten tässä on käynyt näin?

Eilen mä tanssin satojen ihmisten keskellä, seuranani lähinnä motivaatiomantran haamut. Ja ei, eivät he ole kuolleet. (Eivät he, mutta: X, joka et koskaan ymmärtänyt ihmisen ruumiin yksityisyyden rajoja päissäsi ollessasi ja viimeisen kerran nähdessämmekin suutelit suulle keskellä Mannerheimintietä, Y, jonka kanssa join niin monta shottia liikaa, Ö, joka...niin. Eivät kaikki.)

Osaa ei vain muuten vain enää ole. Ei minuakaan, enkä haluaisikaan että on. Minä kun olen jo joku ihan muu, joku vielä parempi.

Illan lopussa sain jälleen todistaa, kuinka helvetin paljon rakkaus joskus sattuu. Hatunnosto lajille nimeltä ihminen, jotka jaksaa kerta kerran jälkeen yrittää noin mahdottoman prokkiksen kanssa.