Asumisprioriteetit ja sen sellaiset

Tänään ruokapöydässä puhuimme kaikennäköistä. Yksi niistä asioista oli asunnon koko, joka sikisi ilmoille jotenkin kummallisesti wowittamisesta ja jakomielitaudista puhuttaessa. Eräs koulutoverini, sievä ja viaton tyttönen, kertoi kuinka haluaisi muuttaa suurempaan kämppään kuin 20 neliön yksiönsä ihan Helsingin keskustassa, sillä hänen poikaystävänsä viettää siellä myös runsaasti aikaa, ja kämppä alkaa tuntua pieneltä. Okei, 20 neliötä on oikeasti aika vähän tilaa, mutta oma vuokrakämppäni on 31 neliöinen yksiö, enkä oikeastaan voisi kuvitellakaan tarvitsevani enempää tilaa. Avomieheni Pörri koitti viimeksi kotona ollessaan sönkätä jotain suuremmasta kämpästä, mutta itse näen sen olevan aika kaukana. Näin kahteen pekkaan tätä vuokraa maksaessa jää rahaa varsin hyvin myös muihin aktiviteetteihin, joten sinänsä ei olisi mitään järkeä tässä kohtaa muttaa kalliimpivuokraiseen kämppään, tai mikä pahinta, ottaa joku asuntolaina. Puimme tätä Panun kanssa ollessamme ajelulla, ja todellakin nuorena kannattaa asua edullisesti, jotta voi matkustella ja sikailla sen aikaa kun siihen pystyy, eikä rajata mahdollisuuksia edellisiin maksamalla itsensä kipeäksi yhdestä ekstrahuoneesta, jolla ei sitäpaitsi tee välttämättä mitään.

Tottakai olisi kivaa asua kartanossa, en mä sillä, mutta näin realiteetit huomioiden olen vakaasti sitä mieltä, että tämä tila piisaa ainakin siihen asti, että olen vakkarityössä ja saanut tulevan uuden autoni maksettua kokonaan pois. Lisäksi hyvinkin mieluusti olisin niin varoissani, että saattaisin tasaisin väliajoin, jopa hetken mielijohteesta ainakin taloudellisesta aspektista lähteä jonnekin. Matkustelu on sellainen, jota mieluusti tekisin enemmänkin, ja olenkin jo päättänyt, että seuraavaksi matkustan Euroopan ulkopuolelle. Toki hyvää ja pahaa sekä erilaistakin on mahdollista löytää vaikka kuinka läheltä, mutta tahdonpa silti. Vaikka saatoinkin hiukan matkakuumeisena hairahtua näin sivupolulle, niin tilasta vielä sen verran, että tila tarvitsee myös ihmisensä. On lähestulkoon kammottavaa olla yksin jossain talossa, joka on tarkoitettu viidelle ihmiselle, kaikki käyttämättä jäänyt tila jotenkin huokuu kylmyyttä ja ylimääräisyyttä; tyhjät huoneet ovat myös herkkään mieleeni varsin pelottavia vaanimispaikkoja. Esimerkiksi Ponilaaksossa on älytön lukaali, jossa tosiaan asuu normaalisti se viisi ihmistä. Kun isäntäväki on paikalla, tuntuu kuin talossa olisi lämpimämpi, siellä ei kaiu, vaan normaalit elämänäänet soljuvat pehmeinä seinissä. Samassa talossa yksin ollessani se on pelottava, kuuluu natinaa ja räsähdyksiä, tuntuu kuin synkkä hämärä söisi valojen voimat. Vaikken ehkä koskaan lapsia halua, ovat ne tässä suhteessa omiaan tuomaan iloa ja ääntä, mutta onneksi ne on myös mahdollista korvata noin 20 koiralla, jonka uskon kohdallani olevan todennäköisempi vaihtoehto.

Vielä palatakseni itseeni ja kämppääni, on yksi huone siitäkin kiva, että parisuhteen toisen osapuolen kanssa tulee oltua pakostakin oikein tiiviisti yhdessä. Mä en ole yhtään sellainen, että kokisin tarvetta päästä välillä omiin oloihini ainakaan tässä suhteessa, ja kai se on jokin sen oikean merkkikin, mutta tosiaan nautin siitä että ollaan samassa huoneessa, voi kuulla toisen puheen vaivatta ja voi kysyä jotain asiaa heti, kun se tulee mieleen, eikä tarvi lähteä länsisiipeen etsimään porukkaa. Vaikka meidän kämpässä kahvat välillä irtoilevat vanhoista ovista ja rappaukset karisee, ovat vanhat talot mieleeni huomattavasti viehättävämpiä kuin uudet. Niissä on kulumia ja karheutta, yleensä ne eivät ole uusien kollegoidensa tapaan täysin vaaleita, geometrisiä ja liiallisen streriilin tuntuisia, vaan niissä on elämisen jälkiä, kuten ihmisissäkin on, ne ovat sympaattisia, maanläheisiä ja kiehtovalla tavalla kauniita. Fiksujen pistorasioiden sijoittelun ja oikein kaltevoitettujen kylpyhuoneiden lattioidenkin menettämisen uhalla valitsisin aina mielummin vanhan talon, niissä myös kolkkous ja vertauskuvallinen kylmyys ovat luonnostaan pienemmät; okei, ikkunoista ja ovista vetää se oikea kylmyys mahdollisesti hyvinkin tuimasti, mutta sen estämiseen on sentään keinot.