Virran mukana, vapaaehtoisesti mutta hammasta purren

Tänään mä olen ollut pitkin poikin. Mä olen lukenut ainakin kuusisataa miljoonaa turhaa sanaa opinnäytetöistä, jotka eivät olisi ansainneet tulla enää ikinä avatuiksi ennen sitä hamaan tulevaisuuden harmaata hetkeä, kun aurinko sammuu, puut kuolevat ja kirjastoja aletaan hitaasti muuttaa vessapaperiksi.

Lisäksi mä olen tehnyt viikottaisen (itse asiassa kaksi kertaa viikossa, mutta koska en osaa sanoa tätä, öö, kaksikertaaviikottaisen? mitvit?) käyntini pääkaupunkiin, jota Mierolainen pitää jonain hämäränä hamstrausreissuna. Mitä se tietenkin onkin, muttei sen mitä se luulee vaan hyvän kiinalaisen, pokkareiden ja Ben & Jerry's kookos-mantelijäätelön. No, ainakin joskus, ainakin jonkin näistä kolmesta asiasta, joita ei meiltä maalta saa.

Tänään tuli vetäistyä täyskäsi näiden hamstrausten suhteen. Kaikki pakolliset toimenpiteet hoidettuani käyskentelin rauhoittavaan keskustakaaokseen, johon oli taas tunkenut koko kylän väki. Sekaan! (Vitsi että mä vihasin asua stadissa...) Ensimmäisenä kirjakauppaan: Nam, miten monta pokkaria, jota en ole vielä lukenut! Jes! Ja opintotukipäiväkin vielä. Tulkaa tädin syliin!

Vasta maksettuani tajusin, että munhan piti olla kirjanostolakossa. No, ihan pieni aikalaisromaani. (Benjamin Kunkel: Jumissa.) Pari aforismia, niin ohut kirja että hädin tuskin on kirja. A-hintaluokkaakin. (Stanislaw Jerzy Lec: Vastakarvaan.) Ja se kolmas oli niin vanha, ettei sitä lasketa. Ja ohut. Ja sitäpaitsi enemmänkin nuorisolle suunnattu, eli tavallaan ostin sen lahjaksi. Jollekkin nuorelle annan heti kun olen lukenut. (S.E. Hinton: Olimme kuin veljet - käsi muuten ylös te, jotka ette lukeneet yläasteella "Me kolme ja jengiä".)

(Ja kyllä, tää mun onneton yhden lajin Product Placement johtuu siitä, että yritän saada eräät kirja-alalla työskentelevät yrittäjäystäväni rahoittamaan bailaamistani vielä enemmän kuin he jo nyt tekevät lisäämällä bannerinsa saitillemme - tosin teidän pitää nyt hyvät ihmiset auttaa minua siinä käymällä täällä ahkerasti, että voin printata niille meidän google statsit ja saada ilmaiset kirjat lopuksi iäkseni. Nuulle myös. Ja Punkille luita.)

Seuraavaksi lempikinkkilääni syömään currytofua. New Bamboo Center on ollut mun lemppari siitä lähtien kun n. 10-vuotiaina discojazztyttöinä käytiin siinä kaverin kanssa syömässä silloin, kun Kansakoulunkadulla vielä oli se isoikkunainen tanssikoulu (jonka alakerrassa oli liiloilla tarroilla ikkunansa peittänyt Don't Tell Mama, joka silloin vielä tosiaan oli Don't Tell Mama, ja kiihoitti meidän pieniä likaisia mielikuvituksia hurjiin kuvitelmiin; mitähän sellaista siellä tehtiin, mitä ei voinut äidille kertoa? No, joidenkin vuosien päästä se selvisi, kun itselläkin oli ikää sisään: vaikka mitä, äiti, vaikka mitä sitä tehtiin.)

(Oon muuten vissiin tulossa vanhaksi, kun kaikki kirjoitukset on vaan jotain lapsuus- ja nuoruusmuistoja. Tosin, mistä sitä muuten tällä hetkellä kirjoittaisi? Maistuisiko syväanalyysi kuudennesta Berliininmunkista, jonka söin Nuun kanssa puoliksi tällä viikolla? Non?)

New Bamboo Centerissä on muuten tosi hassu kiinalaistäti töissä. Se on tosi tosi maanisen oloinen, vähän kuin minä kolmen batteryn (bless my soul en enää vedä sitä tavaraa!) jälkeen. Jos lautasista ei pidä kiinni, se varastaa ne haarukan alta juuri kun ruokaan on iskemäisillään kiinni ja huutaa: "Te valmis otta lasku, ei kysymysmerkkiä." Olen myös tapellut hänen kanssaan siitä, saako ystäväni syödä lautaseltani. Hänen mielestään se, että ystäväni syö viimeisen jäätelöpalloni, maksaa kaksi euroa. Minustahan se ei maksa kahta euroa, kun se on minun jäätelöpalloni, ja saan vaikka heitellä sillä hiiriä jos haluan. Mutta ei sen kanssa voi väitellä. Sanoin sitten että fine, laita mukaan niin syömme kotona. "Se on kaksi euroa." "Ai mistä?" "Rasiasta." Ihan pokkana. (Vaikka takeaway ei maksa, SEINÄLLÄ LUKEE!)

Tästä kaikesta huolimatta se täti on kuitenkin samaan aikaan vielä oikein tosi kiva. Hmmm. Ja se kyllä auttaa, että siinä vaiheessa kun tulee ongelmia on yleensä jo masu täynnä Helsingin parasta currytofua. Tosi vaikea tapella, ainakaan kovin rajusti.

(Nyt haen sen uuden aforismikirjan ja kirjoitan tähän aforismin.)

Päivän aforismi: On vaikea tietää, kuka ui virran myötä vapaaehtoisesti.

Tänään olen muuten silittänytkin, eli huomenna jos vaanii oikein tarkkaan, minut saattaa nähdä siisteissä vaatteissa ja jopa ehkä hillitysti meikattuna - mutta silmistä paistava vitutus kyllä paljastaa minut varmasti. Huomenna on siis tapaaminen.

Ai niin, tänään mua löi kirjalla itämainen munkki. Olin steissillä hengaamassa tavalliseen tapaani, kun joku tyyppi kysyi puhuko suomea, ja voinko odottaa hetken. Sanoin (vaikka kaupunkilaisen ohjekirjan sääntö numero 212 kieltääkin, mutta minä olenkin kotoisin maalta, eli refleksinomaisesti kohtelias vieraille), että joo, mutta nopeasti nyt, mitä? Se oli kalju, joo, mutta sen silmät kiilsi jotenkin kivettyneesti (huumeisesti tai kuumeisesti tai uskonnollisesti). Se sanoi: "Me ollaan itämaisia munkkeja, ja tässä on sulle luettavaa." (Heh, onkohan sitä automaattisesti itämainen munkki, jos on käynyt intiassa ja ruvennut munkiksi? eikö sitä silti ole ihan vain munkki? eikös itämainen ole itämainen?) No joo. Mutta kun en halunnut, se LÖI mua sillä kirjalla. KAHDESTI.

Uskonnollisessa koulussa kasvaneena olen tietenkin niin tottunut ottamaan raamatusta päähän, että en ollut moksiskaan, vaan jatkoin vaan matkaa. (Eikä se lyönyt kovaa.)

Mutta kovin oli kalpea itämaiseksi munkiksi. Suosittelen solkkua ennen seuraavaa rekrykeikkaa.

Ai niin muuten, näin markkinointia lukevana on pakko sanoa, että Kolumbuksen idea lepyttää uudesta laskutussysteemistä kierteelle kettuuntuneita asiakkaitaan antamalla niille 200 minuuttia puheaikaa joka kuukausi kesäkuuhun asti on oikein hyvä, mutta pakko sanoa, etten ihan ymmärrä, mitä haetaan sillä, että lähetetään siitä tiedotusviesti kello 00.58 kaksiosaisella viestillä kolmella eri kielellä? (Piip-pi-piipppiipp-pi ppiipp piip!)