Just what the doctor ordered

Eilen päädyimme erinäisten mutkien kautta kaverin (tai lähinnä seuran kaverin, mun tutun) klubille, jonka teemana oli sairaala: flyerit olivat reseptejä, deejiit ja kaikki henkilökunta lääkäreitä ja hoitsuja ja musiikki just what the doctor ordered: erinomaista teknoa alkuilta, letkeää "unelmahaussia" (DJ on männävuosina osallistunut ko. telkkarisarjaan) loppuillasta.

Sinne ei siis pitänyt päätyä, vaan ihan toiseen paikkaan, mutta koska bilejumalat ovat sukua niille alkuperäisille, ihmisiä huvikseen kiusaaville olymposvuorelaisille suoraan alenevassa polvessa, ne eivät pitäneet meidän menemistä sinne, minne oltiin suunniteltu lainkaan niin hyvänä ideana kuin me itse.

Oli tosi turvallinen olo kun ympärillä pyöri hoitohenkilökunta, ja koska sydäntäkin kuunneltiin punaisella stetoskoopilla säännöllisin väliajoin, myöskin äkillisen sydänkohtauksen mahdollisuus saatiin rajattua pois. (Valitettavasti, kuten aina ko. huumeluolassa, pari ihmistä oli ylilääkinnyt itsensä epätyylikkääseen kuntoon, mutta poket olivat uskomattoman JIT, vaikka eivät edes käytä sellaisia korvakuulokejuttuja, joihin niin monen ravintolan poket nykyään FBI-fantasioitaan toteuttavat: haukka on liikkeellä, kettu kuittaa.)

Perfektionistina kehittelin mielessäni koko illan bileteemaa eteenpäin: isoja boolikulhollisia vodkalla täytettyjä ruiskumittoja pöydille, pienempia kulhoja lontoonrakeita "pillereiksi" viereen, koeputkilärvilautoja. (Muistatteko ajan, kun "lärvilauta" oli vielä myynnissä? Eräs ystäväni huomautti äskettäin, että niin, niitähän ei enää ole, ja minä olin ihan että MITÄ. En ollut huomannut. Niiden kieltämisestä olisi pitänyt pitää joku isompi haloo, tyyliin HAUTAJAISET, että olisin tajunnut mennä vetäisemään sen viimeisen.)

Illan iloisiin asioihin kuului mm. se, että tapasin uudelleen iloisen ja punahupullisen brassipojan, johon oli tutustunut kuukausi sitten erinomaisissa psykebileissä eräällä kunnantalolla Espoossa, mutta joka tuolla kertaa valitettavasti poisti itsensä kiinnostavana keskustelukumppanina tempomalla liikaa boolia. Sain myös kuulla, että eräs entinen kaverini, jonka luulin vähintään kuolleen (enintään, öö mitä, muuttuneen zombiksi?), olikin kaiken tämän ajan (kuutisen vuotta) ollut jossain Intiassa joogailemassa, ja vääntyy nykyään älyttömille solmuille. Illan iloinen asia oli myös ystäväni kasvattama ihana, pehmeä ja pörröinen parta, jonka silittely oli erinomaista ajanvietettä, ja joka tuntui halatessa niin mukavalta, että meinasi hetkeksi unohtua, että kyseessä on ystäväni eikä joku ihana miehenköriläs.

Koska porukka oli sen verran hyvää ja sen verran sekalaista, että tiesin odottaa erinomaisia jatkoja, päätin liueta paikalta juuri ennen pilkkua, kun jengi vielä tanssi niin innoissaan, ettei jaksanut alkaa "pakottamaan" jatkamaan. (Tanssiessa: "Mä tästä lähden." "Mitä?". "Että mä tästä lähden." " Jaa no moi." Musiikin loputtua: "Mä tästä lähden." "Mitä vittua et sä voi lähteä JA JÄTTÄÄ MEITÄ TÄNNE HALOO SÄ ET IKINÄ TUU MIHKÄÄN TÄN KERRAN VAAN EI MEE PITKÄÄN MÄ EN ENÄÄ IKINÄ LÄHDE SUN KANSSA MIHINKÄÄN JOS ET TUU!!" "Joo eiku kyl mä tuun.")

En vain yksinkertaisesti mitään inhoa niin paljon kuin sitä, kun tulee himaan jatkoilta sukkahousut silmäpaolla, tukka omituisessa asennossa ja meikit kaikki kuusi senttiä alempana kuin mitä ne ennen iltaa olivat ja tajuaa, että vaikka kuinka menisi nukkumaan ja söisi buranaa ja joisi limua, päivä on kaiken järjellisen toiminnan (johon ei liity pitsa) ulottumattomissa. (Mitä se ei minulla oikeasti ole, kop kop koputan puuta, jos tulen kotiin viideltä suoraan baarista.)

Jatkoista itsestään mä pidän kovasti.

Entisen Mikadon (nykyisen ihme teiniritsa-rippileirienjatkopaikka Kunglika Klubbenin) kohdalla tulee muuten aina jotenkin paha mieli, kun näkee, kuinka ne venäläiset, äidinikäiset naiset seisovat siellä myynnissä kuin porsaat torilla. Ainoa poikkeus on se yksi, joka on ollut siellä aina, muistan että se partioi siinä jo silloin, kun itse olin tanssitunneilla käyvä varhaisteini. Viimeksi sillä oli tosi hieno viritelmä päässä, vähän niinkuin tosi rehevä kukkahattu miinus hattu. Tällä kertaa se oli vain muuten vain hassusti pukeutunut.

Se yksi näytti jotenkin vammaiselta. Toivottavasti ei ollut, ja sedät, toivottavasti ei käynyt kaupaksi. (On muuten kovasti oman ja kavereiden isien ja omien pomojen näköisiä tavallisia pukusetiä se asiakaskunta.)

Ai niin, sain tanssilattialla fläsärin itsestäni tanssimassa kädessä tiskiharja, joka heilui korkealla pääni päällä jonkinlaista ympyräliikettä musiikin tahtiin.

Voisiko joku selittää tämän sekä myös vakuuttaa minulle, että tästä ei ole kuvia (ja että tästä mielellään on tosi monta vuotta)?

(Vaikka olenkin itsepetoksen mestari, edes minä en ole saanut vakuutettua itselleni, että kyseessä ovat olleet jonkinlaiset tiskausteemabileet ja että kaikilla muillakin on ollut ihan samanlaiset.)