Old Brainless Farts of America (and Young Brainless Twats of Finland)

Mä haluaisin nyt kertoa teille jotain kuluttajakäyttäytymisestä, Amerikan ihmemaasta ja ihmisrodun idiotismista. Nämä helmet tarjoilee ahdistavan, tällä hetkellä n. kahden sivun pituisen opinnäytetyönriekaleen taustatutkimusmateriaali, olkaa hyvät:

Olipa kerran vuonna 1885 herra nimeltä John Stith Pemberton, joka päätti alkaa valmistaa hienoa ja varmasti viihdyttävää ja nautinnollista tuotetta nimeltä cocavine, Pemberton's French Wine Coca. Tästä ei tarvitse sanoa muuta, kuin että hyvät olivat varmasti bileet: kyseinen tavara oli paitsi alkoholi- myös erittäin kokaiinipitoista. Ja sitä kokaiinia ei sitten ollut oikeastikaan mitenkään vähän.

Ajan hengen mukaan tämä tuote, josta meni varmasti sekaisin kuin, öö, seinäkello (ken tietää mistä tämä ilmaisu tulee, speak now or forever hold your peace!), tuli pian terveystuote, jota myytiin apteekeissa, missäpä muuallakaan. Pemberton väitti sen parantavan vaikka mitä: morfiiniaddiktion, päänsäryn, impotenssin ja monia muita asioita, joita en jaksa kirjoittaa kun ne ovat sanoina vaikeita enkä tiedä mitä ne tarkoittaa ja ne on vielä ENGLANNIKSI. (Silly ol' me, mähän olin aina ennemminkin kuvitellut kokaiinin aiheuttavan em. oireita....)

Tämä tarina on itseasiassa niin hieno, että ihme, ettei Scorsese ole tehnyt tästä vielä leffaa: koska Pemberton-paralla itsellään oli niin mittava morfiiniprobleemi ettei siihen edes Coca Cola auttanut se myi lisenssit tuotteeseensa kahdelle muulle tyypille, joista toisella, Charleylla, oli alkoholiongelma silläkin. No eipä siitä sen kummempaa, jotain ne väärenteli toistensa nimmareita ja jotain, joku poltti jossain vaiheessa kaikki paperit, ettei kukaan tietäisi sitäkään vähää, mitä ne pienissä päihdeongelmaisissa päissään muistivat. Hieno tarina kaiken kaikkiaan.

No niin, tämä historiallisesta taustasta, nyt tulee pointti, jonka ydinsisältö on periaatteessa: hankkikaa nyt jenkit elämä, oikeasti!

1980-luvulla Cokiksen kaverit huomasivat, että asiakkaiden mielestä Pepsi oli parempaa (en tajua, ei voi tajuta, hyi nyt shatana - mutta tämä nyt onkin tämmöinen kissat vs. koirat -asia), joten ne päättivät muuttaa Coca Colan reseptiä ja lanseerasivat sälän, jonka nimi oli New Coke. Arvatkaas, mitä jenkit teki? Oikeasti?

Ne sekosi. Tyyppi nimeltä Gay Mullins perusti yhdistyksen nimeltä "Old Cola Drinkers of America" ja sitä tukemaan puhelinnumeron, johon vihaiset kuluttajat saivat purkaa raivoaan. Pääkonttoriin tuli noin 1500 puhelua päivässä ja kirjaimellisesti rekkalasteittain raivoa uhkuvaa postia. Loppukaneetti: "American consumers also learned a lesson - just how much the Coke brand really meant to them. As a result of Coke's marketing fiasco, it is doubtful that either side will take the other for granted from now on."

Käsi ylös, joka epäilee, että näin ei kävisi missään muualla kuin Amerikanmaalla? Oikeasti? Aparheid on vielä valloillaan ja Mandela linnassa, Berliinin muuri paikallaan ja kylmä sota voimissaan, ja mitä ne tekee: perustelee jotain limunjuontikerhoja.

Hankkikaa nyt oikeasti elämä!

Koska USA on markkinoinnin mallimaa, sieltä tulee myös erittäin paljon päteviä brändi- ja yleensäkin markkinointiopuksia, minkä vuoksi pääseekin ihastelemaan sitä, kuinka ne käyttävät sanaa "rakastaa" tai "rakkaus" jopa sellaisen asian kuin tuoteuskollisuuden kohdalla. Tosi vierasta suomalaiselle (joka ei sano edes vaimolle "rakas" ennenkuin kahden kaljan jälkeen) ajattelin ensin, mutta hetken itsensätutkiskelun jälkeen:

Eipäs olekaan. Luoja, kuinka mä rakastan mun iPodia. Mä en osaa ollenkaan kuvitella ostavani minkäänlaista muuta mp3-soitinta, ikinä. (Vaikka se onkin ollut hieman kipeänä.) Toinen on Subway. Mä olin itsekin melkein barrikadeilla, kun viime vuonna meni kaksi kuukautta ilman, että sain vegepihvisubia, kun vegepihvit olivat loppu. Voisin myös ehkä laittaa puhelun menemään, jos Ben & Jerry's poistaisi kookos-mantelijäätelöstä mantelit. Mä en myöskään pitänyt siitä, että Body Shop myytiin L'Orealille. Yritin boikotoida sitä sitkeästi, mutten pystynyt. Mä rakastan niiden niitä halpoja hajuvesiä.

No can do. Mainonnan orja, markkinoinnin huora, brändiviestinnän pikku marakatti. (Eikä mulla ole havaintoakaan mitkä ovat tämän hetken kuumat maailmanpoliittiset kysymykset, tai mikä 2000-luvun ensimmäisen kymmenyksen kappaleen nimi tulee lastenlasten historiankirjoissa olemaan, tai mitä maailmanhistorian kohdalla tulee lukemaan edes tänä vuonna. Oikeasti, miksei mulle tulee mileen mitään muuta kuin Susan Kuronen ja Ilkka Kanerva? - joiden muuten oikeasti olisi aika löytää toisensa.)