Se on kummallista, kuinka joskus hermostun toden teolla tavatessani jonkun. Siihen riittää se, etten ole alunperin varautunut tapaamaan ko. henkilöä ko. paikassa, niin että mukana on ellei nyt aivan uniikki niin ainakin harvinaislaatuinen sattuma. Myös se, että on aikalailla mietteliäs, väsynyt tai ylipäätään hiukan omissa ajatuksissaan ja omassa maailmassaan, on omiaan saamaan minut epävarmaksi ja nimenomaan hermostuneeksi. Tosin tähän vaikuttaa eittämättä myös mielenlaatu, joitain ihmisiä ei mikään saa järkytettyä niiden itsevarmuusalueelta, vaan ne ovat aina hyvätapaisia, rauhallisen ryhdikkäitä ja normaalikäytöksisiä. Toiset taas häkeltyessään alkavat kiemurrella, steppailla, väännellä käsiään, haroa hiuksiaan ja höpöttää omituisesti. Tähän tilaan voi siis tosiaan päästä ihan kenen tahansa kanssa, ei ehkä toki suunnilleen viiden parhaimman ystävän kanssa, joiden seurassa olo on aina luottavainen, eli siis hermostumisen aikaansaamiseksi ei edes tarvitse olla ihastunut tai tilanteessa, jossa olisi tehtävä vaikutus, noin niinkuin esimerkiksi.
Tuntemattomien ihmisten kanssa on helposti myös hermostunut, varsinkin jos ensivaikutelma ei ole ollut liian miellyttävä tai ehkä ennen kaikkea rohkaiseva. Jotkut ihmiset keskittyvät keskustelussa siihen, että yrittävät saada toisen sanomaan jotain tyhmää tai tyhmän kuuloista, käsittävät tahallaan joko kirjaimellisesti tai sitten erittäin itseään palvelevan tulkitsevasti. En muista mistä luin joskus, että jos jonkun sanomisia tarkastelee läheltä ja vieläpä kohtuullisen pitkällä aikavälillä, alkavat ne väkisinkin ainakin vaikuttaa tyhmiltä, ja näinhän se oikeastaan onkin juuri; tulkintakysymys. Vaikka keskustelukumppanina olisikin joku vilpitön, jonka vilpittömyydestä ei vielä ole takeita, jään ainakin itse useimmiten varpailleni ja pidän puheissani käsijarrun päällä, sillä liian monesti minut on saatu tuntemaan itseni hölmöksi lörpöttelijäksi. Se on ikävää, sillä minusta keskusteluissa kriittisyys tulisi tulla esille paitsi tietenkin rakentavana ja perusteltuna, myös lähinnä keskustelun aiheita eikä niinkään henkilökohtaisesti keskustelukumppania kohtaan. Peloissani olen tylsää ja niin varmistelevaa puheseuraa, että kaikilla menee mielenkiinto, mieluiten näissä tilanteissa myös napsutan kuulakärkikynää ärsyttävästi päälle-pois alati kiihtyvällä vauhdilla. Saatan myös syödä kynsilakat sormistani, liu'uttaa kännykän kantta edestakaisin tai vääntelehtiä kummallisesti. Miksi ne joskus kiusaa?
Tänään on taas ollut käsiensotkemis- eli mielenpuhdistuspäivä. Olen mieluusti tehnyt kaikkia askareita, joihin ei niinkään vaadita ajattelua; imuroin auton ja pyyhin sen sisäpinnat, pyykkäsin lakanat, imuroin ja pesin kylpyhuoneen. Siivoaminen on erityisen mukavaa silloin, kun työn tulos on selkeästi nähtävissä, mieluimmin tietysti ero saa olla jopa huomattava, joilloin tekemisessä on aivan selvästi ollut mieltä. Myös päivällä paistanut aurinko houkutteli kävelemään Punkin kanssa oikein pitkän aamulenkin, ilma oli raikas ja kevääntuoksuinen. Tarkoituksena oli käydä vielä pumpissa, mutta erittäin suuresti tapojeni vastaisesti olin katsonut ajan väärin, joten kävinkin vain solariumissa valmistautumassa Barcelonan matkaan. Asioiden tekeminen on hyvästä, ja siksi itserakkaasti otsikoinkin omalla tokaisullani joka tätä omalla kohdallani ainakin hyvin kuvastaa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
briljantti lausahdus, totta tosiaan! allekirjoitan täysin.
ja ne on ne saatanan liisat, jotka noita keskusteluansoja virittää: ne koettaa kai ottaa koko maailman haltuunsa vähä vähältä ja puhdistaa sen eritteistä ja epätasapainoisuuksista. siksi me ja meidän kaltaiset ollaan tärkeitä, me pidetään sitä vakiota kasassa ja maailmaa inhimillisenä.
ja vielä asiaan liittymättömästi piti kiittää sun mielettömän analyyttisesta ja paneutuvasta suhtautumisesta tänään puhelimessa! oikeasti mahtavaa, kuten oon ennenkin sanonut, että t-a-j-u-t-a-a-n toisiamme. ainakin välillä :)
Musta taas edelleen tulee se hölmö lörpöttelijä. Vaikka olen mielestäni ihan normihoksottimilla varustettu naisihminen, vieraiden ihmisten seurassa mä käyttäydyn aina, kuin minussa olisi JOTAIN VIKAA tai kuin äoni olisi miinusmerkkinen. Tai sitten kuulostan siltä, kuin vittuilisin (kuulemma) tai jotenkin arvostelisin.
En tiedä kumpi on parempi, mutta koska olen todennut, että musta saa lähes aina ihan paskan ensivaikutelman, pyrinkin yleensä siihen, että yritän sitten edes neljännellä kerralla olla oma itseni, jonka seurassa on jopa mukavaa.
Lähetä kommentti