Scheisse! Keine kanine!

Mistä aloittaisinkaan. Koska toisinaan pitää olla jännä, aion aloittaa matkan puimisen lopusta, tai oikeastaan jopa tästä tilanteesta. Jalkateräni on kauttaaltaan sininen, muttei lainkaan kipeä enää; käveleminen parantaa. Matkatavarat oli löydetty tänään, ja ne kuljetettiin oikein kotiin asti; onnistuin kyllä avaamaan oven hyvin kummallisissa ja vähissä ja väärinpäin olevissa vaatteissa, jotka nykäisin nopeasti ylleni, yrittäen suojautua siveelliseksi rimpuilevalla koiralla, mutta lähettipoika vain hymyili tietäväisesti. Anteeksi.

Koska ruotsinlaivojen seisovat pöydät ovat nykyisin vain varjoja entisestään, suosittelen ehdottomasti matkaa Saksaan meritse. Ruoka paitsi oli todella maukasta, sitä oli riittävästi ja koko ajan. Menomatka menikin kolmen tunnin pätkissä nukkuen ja syöden aivan mykistäviä määriä; olisi saattanut muuten ollakin tylsää, ellei koko aikaa olisi voinut hiukan pahoin vatsanahan ollessa hyvin pingoittuneessa tilassa. Ajomatkaa oli 26 tunnin laivamatkan jälkeen vielä viitisen tuntia, ja kellon näyttäessä aamuyötä en taas saattanut millään muistaa, miksi ihmeessä harrastan tätä paskaa. Perille kuitenkin päästiin ja aika iloisestikin, ratsu tosin sai kauheat räpärit, kun poistimme siltä myssyn päästä, tiedä sitten miksi, kai myssyn äänieristys olikin osoittautunut erinomaiseksi.

Pari päivää olimme Pupen kanssa rikkaissa Gyllenburg -fiiliksessä, kun kampasimme heppaa ja tepastelimme sen kanssa tiluksilla potkuja ketterästi väistellen, kun se alkoi saada takaisin kahden vuorokauden syömä- ja juomattomuuden (tämä on tarkoituksellinen, haha, hauska sanaleikki) aikana menettämiään voimia. Söimme mielettömän hyvin, huisin speksi oli ehkä ravintola, johon pääsi suoraan tallista, ja jossa jokainen suupala sai kasvoille hallitsemattoman hymyn. Puppekin oppi juomaan kaljaa, molemmat tilattiin tasaisin väliajoin automaattisesti "two Heineken", se on kyllä ihan uusi suosikki. Lisäksi Pupen kanssa traditionaalisesti saimme kuulla autojen tööttäystä, vislauksia ja pusuääniä koko matkan, kun kävelimme lähimpään kylään ostamaan porkkanoita ja tussikyniä. Lanseerauksensa koki myös tietynlaista ihmistyyppiä, asennetta tai yleistä hauskuutta kuvaava termi "Boombastic", se on nyt niin päällä että älkää hermostuko jos laulan Shaggya ja meinaan kuolla nauruun keskenäni. Siihen kuuluu myös kävelytyyli.

Lähtöpäivä alkoi jo aikamoisena seikkailuna, kun tankkasimme juna-asemalla aikatauluja hollanninkielellä sen jälkeen, kun olimme saaneet ohjeet ajaa hiukan suurempaan kaupunkiin ostamaan liput, sillä kirottuihin automaatteihin kävivät vain jotkin harvinaiset ja ennenkaikkea ilmeisen typerät maksukortit, sekä kolikot, joita meillä yllättäen ei ollut kolmen kympin edestä. Sama tosin toistui siellä isommassakin kaupungissa, ei sieltäkään lippua käynyt ostaminen kuin automaatista, mutta niissä oli jo kolikoiden kuvankin päällä ruksit. Kuulimme jo alkavaa verisuonten poksahtelua päistämme, kunnes ihastuttavan hipahtava pariskunta osti meille typerällä kortillaan liput käteistämme vastaan. Siispä matkaan, joka kesti noin tunnin ja jonka koko keston vastapäätämme istui huumausaineita käyttävän näköinen mieshenkilö tuijottaen silmääkään räpäyttämättä meitä vuorotellen. Sepä hauskaa. Kun juna puksautti itsensä Amsterdamiin asti, päätimme hyvinä lapsina etsiä äitikarhulle tuliaisia sekä itsellemme ruokaa. Koska olemme seikkailuhenkisiä nuorukaisia, emme olleet lainkaan tutustuneet esim. karttoihin tai muuhun opasmateriaaliin, ja suunta oli harkittu tulos stetson-menetelmästä. Jossain kohtaa, kun olimme nähneet näyteikkunoissa vuorotellen taikasieniä ja mitälie-siemeniä sekä nahkanaamareita ja käsivarren paksuisia dildoja, totesimme, että tämä on varmaan sitä Punaisten Lyhtyjen aluetta. Menimme siis syömään wrappeja ja juomaan Heinekenia sattumalta erittäin siistiin paikkaan, jossa ei ollut minkäänlaista eroottista vivahdetta, tai sitten se oli jo niin kinky, ettei mekään sitä tajuttu. Tepastelimme ravinnosta virkistyneinä edelleen ympäriinsä, mutta löysimme aina vain itsemme takaisin lyhtyjen pariin, joten luovutimme tuliaisten osalta ja menimme irkkupubiin katsomaan jalkapalloa, juomaan Heinekenia ja juttelemaan baarimikon kanssa filosofisesti suomenkielestä ja ahneudesta.

Koska päivä oli ollut jo varsin jännittävä sekä innostavakin jossain määrin, päätimme ajaa lentokentälle vuokra-ajurilla, jonka auto tuoksui Old Spicen ja vanhan tupakan sekoitukselle. Kentällä oli ihan mukavaa, ja muistimme ostaa tuliaisia, jotka olivat huomattavasti sovinnaisempia kuin ne kaikki kummat esineet, joita Damin kapeilla kujilla ikkunat pullottivat. Huvitimme ihmisiä makoilemalla pitkin kenttää reput pään alla musiikkia kuunnellen, ja mainittava on myös hyvin eriskummalliset kaksi mieshenkilöä, joista en kuuden tunnin tarkkailunkaan jälkeen saanut selville mitään. En sitä, mitä kieltä ne puhuivat, olivatko ne yhdessä; mutta sen kyllä huomasin, kuinka ihastuttavan leveät hartiat ja luonnollisen vahvat käsivarret sillä toisella oli; lisäksi olisin kovasti halunnut kuulla tarinan sen takaraivossa näkyvästä arvesta ja saada selville, iskikö se suklaanruskeaa silmäänsä paraatihymyn kera mulle vai sille seuralaiselleen. Taisimme juoda hiukan Heinekenia ja saada esimerkillisen näppärästi selville tarkalleen miten lennämme ensin Köpikseen ja siitä edelleen Helsinkiin. Mutta kuinkas sitten kävikään? (Tämä on lempilauseeni yhdestä hattivattikirjasta, jota äiti luki pienenä minulle, ja se onkin osoittautunut erinomaisen käyttökelpoiseksi ellei jopa briljantiksi). Lentohan oli yli tunnin myöhässä, mutta pilotti kai jotenkin kaahasi, joten jouduimme viime minuutteihin asti olemaan epätietoisia siitä, pääsemmekö jatkamaan Köpiksestä vielä samana päivänä vai jäämään sinne yöksi. Kun Pupen kanssa hölkkäraahauduimme Helsinginlennon porteille veri- ja likavanat jäljessämme, taisteli siinä jo joku hippi pääsystään koneeseen, jolloin tunsin kyyneleen valuvan tahmeaa poskeani alas. Tahtoisin vain kotiin, ajattelin, ja siinä samassa myös kaskua yrittänyttä ei laiteta, jonka rohkaisemana kysäisin eräältä setäihmisieltä, josko sopisimme koneeseen. Nuorruin noin kymmenen vuotta, kun setä osoitti sateenkaarella ja kolibreilla päällystettyä tietä koneeseen, ihan noin vain, ja toivotti vielä hyvää matkaa; kukaan ei ole koskaan varmaan ollut meitä iloisempi lennon myöhästymisestä. Loppumatkan kramppasimme Pupen kanssa kollektiivisesti ja saimme veritulpat molempiin jalkoihin, sekä varmaankin myös johonkin kohtaan aivoissa, sillä kun matkatavarat selvisivät hävinneiksi, olimme tapojemme vastaisesti säyseitä sekä ymmärtäväisiä. Oikeastaan olikin kivempi näin, että joku toinen kantoi ne kotiin asti.