Exhibit A

Benjamin Kunkelin kirjan "Jumissa" takakannessa lukevat sanat "uuden sukupolven romaani päättämättömyydestä" ja takana "onko hän meidän aikamme J. D. Salinger?"

Kannessa käytetään myös sanaa sukupolviromaani.

Lähtökohtaisesti lähestyinkin tällaista kirjaa kuin Oscar-ehdokkaana ollutta elokuvaa: varovaisesti kuin kasaa löyhkäävää paskaa.

Mutta todistaakseni sen, että Kunkkeli todella SAATTAA olla aika hyvin napannut kiinni zeitgeistista ja EHKÄ osaa aika hyvin kuvata kolmekymppisten (tajusin muuten tänään erästä nuoret vs. aikuiset raha-asiaa tutkiessani, etten ole lähelläkään kolmeakymppiä. Ha HAa. No, hiton paljon lähempänä kolmekymppiä kuin kahtakymppiä kyllä. Mutten varsinaisesti kuitenkaan MAALISSA kuten kaikki tuntuvat olevan) tuntoja, aion vetäistä nyt angstiblogin (vaikka ei edes angstita, ihan vaan, hmm. huvin ja urheilun vuoksi, kuten meilläpäin nuorna sanottiin...)käyttäen ainoastaan lainauksia Kunkelin kirjasta. Vähän samaan tapaan kun hevikliseerunossa siis. Here goes:

Epäilen, että sielu säikkyy puhelinta, eikä saa millonkaan rauhaa sen lähettyvillä. Usein kun jonkun puhelin soi kaupungilla, puolenkymmentä ihmistä kaivaa omansa esiin ja katsoo, hälyttääkö juuri se, ja jonkun silmissä välähtää aina silloin paniikki.

Oli suorastaan rauhoittavaa päätyä ajatuksissaan samaan umpikujaan yö yön perästä.

((Näin) oli käynyt kerran kun olin ollut ulkomailla ja muut olivat kyselleet matkastani. Selostukseni olivat alkaneet muistuttaa toisiaan ja keskittyä johonkin tiettyyn vaikutelmaan, hienoon paikkaan tai huvittavaan tapahtumaan, kunnes ne olivat olleet täysin yhteneviä ja korvanneet muistoni. ) Pelkäsin, että siinä vaiheessa kun kaikki havaintoni olisivat vaipuneet unholaan jäljelle olisi jäänyt vain jonkinlainen klisee. Kun kuolisin, pyhä Pietari kysyisi: "No, millaista siellä maapallolla oli?" Minä vastaisin: "Se oli hieno paikka, ja ruoka oli hyvää. Olin osan aikaa sairaana. Mutta kaikki ihmiset olivat tosi kivoja."

En silti pitänyt itseäni typeränä vaan pelkästään hitaana ja arvelin, että olin ollut aina samanlainen. Verkkainen ajansulatuskykyni ei välttämättä kyennyt käsittelemään modernia elämää - tai postmoderniahan se on kaikesta päätellen ollut jo jonkin aikaa - tehokkaasti. Välillä minusta tuntui, etten pystynyt pitämään lukua edes siitä vähästä, mitä oli tapahtunut minulle itselleni. Ihmisiä ja paikkoja oli ollut jo liikaa.

Olin edennyt päivästä toiseen epävarmasti aivan kuin olisin ollut tuulessa keinuvalla riippusillalla ja rotkon molemmat seinämät - menneisyys ja tulevaisuus - olisivat olleet sumun peitossa. Yhtäkkiä minusta oli lakannut tuntumasta, että elämälläni oli alku ja loppu (....) ja niinpä oli ollut hämmästyttävää huomata, että kaikki näyttivät pitävän minua vakaana ja luotettavana nuorena miehenä. (Onneksi nimeni on Panu niin tämäkin kohta sopii.)

Öisin minulla saattoi olla paha olo, koska tyydyin keskinkertaisuuteeni, mutta kun keinahtelin perustoimistotuolillani tietokoneen ääressä, minusta tuntui jostain syystä, että jos vain jatkaisin tätä (...) suojatyötä ja paiskisin hommia asianmukaisen ahkerasti, en olisi syypää mihinkään, mitä itselleni tai maailmalleni tapahtuisi.

Mutta minusta vaikutti usein töissä, missä tunsin olevani rento mutta en vapaa (ja) ylikoulutettu (...), että yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen ja ihmisen henkisiin voimavaroihin uskovat kauhistelevat syyttä suotta suoritusportaan ahdinkoa. Totta kyllä, meidän palkkamme oli huono, luontaisetumme olemattomat, etenemismahdollisuutmme kiistanalaiset ja työnantajamme suhtautuminen piileviin kykyihimme miltei halveksuvaa. Mutta miten suunnattoman, lähestulkoon turruttavan rauhan sitä saavuttakaan, kun tekee työtä das Manin hyväksi!

Kun valvoin yöllä, minusta tuntui usein, että olin sosiologian riekale, joka oli kulkeutunut tuulen mukana juuri sinne minne oli pitänytkin. Mutta se tieto että kliseet ovat kliseitä ei auta pakenemaan niitä. Siinäkin tapauksessa joutuu kokemaan kokemuksensa aivan kuin ne olisivat jotain täysin uutta.

Ja kaiken kukkuraksi tunsin, että minulla oli vaikutusvaltaa - että pitelin ohjia käsissäni - koska valvoin pidempään kuin muut.

---------
I rest my case