You want me to throw this thing into the tub when "White rabbit" peaks. Is that it?

Tänään olen tunkenut mustekalaa säilykepurkkiin. (Nuun kielikuva tämäkin, jonka varastan armotta, kuten tapana on - myönnän tässä nyt heti, että suuren suosion saavuttanut Nuu, Panu & hormipulveriepisodi perustuu Nuun huomioon hormiverkostosta, vaikka yhdessä aihetta eteenpäin kehittelimmekin. Toisaalta oli mun idea mennä siihen baariin, eikä ikinä oltais huomattu koko juttua, ellei oltais menty, että tavallaan koko juttu on minun, minun, YKSIN oikeastaan, no, minun.)

Kysehän on siis tietenkin jälleen opinnäytetyöpalaverin järjestämisestä.

Tähän aktiviteettiinhan liittyy olennaisesti sellainen huomio, että kun kaikki menee hitoilleen ja maailma räjähtää, mulla ja Nuulla on kaksi erilaista lähestymistapaa asiaan: Nuun tekee mieli tappaa kaikki muut, mun tekee mieli tappaa itseni (yleensä tehdään kompromissi ja haetaan ystävä nimeltä Como sur tocornal apuun - seuraavana päivänä taas Nuu usein haluaa tappaa itsensä ja mä taas kaikki muut, jännittävä reversetaika eikö?).

Olenkin siis koko päivän miettinyt luovia tapoja poistaa itseni mahdollisimman kivuttomasti ja muille mahdollisimman vähän vaivaa aiheuttaen, ja koska olen tutkinut tätä asiaa ennenkin jopa ihan tieteellisistä lähteistä, olen päätynyt hukuttautumiseen. Luin kerran muistaakseni Scientific Americanista, että hukuttautuminen on kaikkein mukavin ja varmin tapa kuolla, ja että sen jälkeen kun on kerran päättänyt päästää veden sisään (mitä edeltävät minuutit kieltämättä saattavat olla ahdistavahkoja, etenkin jos jalassa roikkuu hai ja toista ei enää ole), kaikki on pelkkää vuoristorataa ja hattaraa; aivoihin tulee nopeasti niin suuri hapenpuute, että tuntee olevansa pilvessä, ja no, kaikki nuoret tyypit tahtoo olla sekaisin.

(Voi kun ois muuten tehosekoitin tekisin varmasti joka aamu hienoja ja terveellisiä lese-soijamaito-kiivipirtelöitä, enkä ikinä enää olisi energiavajeinen, ärtynyt ja masentunut, vaan, no Tuuli Matinsalo. Tuli vaan mieleen.)

Ampuminen ja hirttäytyminen eivät kuulemma ikinä onnistu, mistä todisteena Helsingin kaduilla on nähtävänä ainakin kolme eri setää (itse olen nähnyt kolme, plus yhden joka on ihan vihreä, mutten tiedä mikä sillä on), jotka ovat ampuneet itseään joskus suurella innolla "päähän" (eli poskeen, silmään ja kaikkialle muuallekin paitsi minnekään, millä on mitään väliä). Mä voisin kuvitella, että se, että on niin masentunut, että haluaa kuolla ei ainakaan siitä parane, että jää henkiin mutta näyttää Mr. Potato Headiltä huonona aamuna.

Hirttäytymisen tulokset sen sijaan ovat kuulemma hyviä, mutta itse prosessi harvoin on se, mitä on haettu, vaan itsemurhakandidaatti päätyy roikkumaan köyden jatkona pitkään ja kivuliaasti sen sijaan, että kuolisi heti niskan katketessa, niinkuin on tarkoitus.

Itsemurhan ollessa kyseessä ei kukaan olekaan koskaan sanonut että tärkeintä on matka, ei päämäärä.

Öm, tuota noin. Vähän on ehkä synkkä blogi. (Ettekä nyt soita tänne ambulanssia ja kyttiä, mun naapurit on niin kypsiä siihen!) Mistä tulikin mieleeni, että Sweeney Toddista on tehty elokuva (jes!!), sen on tehnyt Tim Burton (jesjes!!) ja siinä on pääosassa Johnny Depp (jesjesjesjesjesJEES!). Sekin on synkkä, mutta hauska. Tää blogi nyt on vissiin vaan synkkä. No joo, yrittäkää itse järjestellä opinnäytetapaamista tai tunkea mustekala purkkiin.

(Mä muuten arvasin että heti kun mä värjään mun tukan jollain, minkä nimi on red black mikä siis tarkoittaa itseasiassa hyytyneen veren punaista, musta tulee itsemurhaa hautova gootti. Tosin viime päivinä blogger onkin ollut kuin suoraan Kafkan "Muodonmuutoksesta"; Mierolainenkin on epäillyt olevansa muuttumassa emorokkariksi. Ehkä me vain elämme epävarmoja aikoja? Täytyy toivoa, että pian tulee sota, että me ja muut meidän sukupolven surkeat edustajat pääsevät tanssimasta sambaa oman napansa (siivous ja muutto, YYY, opinnäytetyö ja pari meiliä, AAA) ympäriltä, ja turha angstaaminen loppuu, kun pommi on vienyt kämpästä keittiön ja lapsilta isän.)

Luojan kiitos älysin juoda viiniä ennen kuin aloin kirjoittaa.

Hmm, siis piti kertoa siitä tapaamisen järjestämisestä, joka kaiken tämän henkilökohtaisen maailmanlopunmeiningin on aiheuttanut: Olen siis saanut purkkiin mustekalan kaikki muut lonkerot, paitsi yhden. Jostain helvetin syystä kaikki muut lonkerot pitävät juuri tämän yhden lonkeron paikalla oloa niin tärkeänä, etteivät näe mitään järkeä möötata, jos se lonkero ei ole, tuota, myös purkissa. No, mutta kaikkihan tietää, miten vaikeita viime metrit ovat (muistatteko kuinka lapsena pissa tuli housuun juuri metriä ennen pönttöä, ja kuinka edelleen oksennus osuu useammin pöntön eteen kuin mihinkään muualle?), eli: viimeinen lonkero, myös tilastotieteen (kieltämättä aika nerokkaana) opettajana tunnettu yksilö ei vastaa meileihin niin helvetin millään.

Ihan kuin se tietäisi, että se on se viimeinen lonkero.

Tänään bongasin sen koululta ja meinasin melkein pissiä housuuni innosta, koska se on, kuten lonkerot yleensäkin, kaikkialla ja liikkuu liukkaasti, minkä vuoksi sen havainnoiminen sen luontaisessa ympäristössä on lottovoittoon verrattavissa oleva onnenpotku. Kohde meni suljetun oven taakse ja oli kiikissä, mistä saamani äkillisen itsetunnonkohotuksen sokaiseman tein VIRHEEN: päätin, että haluan käydä vessassa ennen kuin menen keskustelemaan lonkeron kanssa. ISO VIRHE. Tiedän. Olin liian varma itsestäni ja tyrin. Kun tulin takaisin (n. kahden sekunnin päästä), lonkeroinen oli poissa. (Hmm, vähänks muuten lonkero on pahaa.) Kun pyysin hänen kollegaansa kertomaan havaintoja, tämä totesi heidän jo pitkään uskoneen, että ko. nilviäisenosa pystyy a) liikkumaan läpi suljettujen ovien b) muuttumaan halutessaan näkymättömäksi. (Pystyin melkein kuulemaan imukuppiällötyksen naurun kaikuvan takanani käytävällä!)

Eikä meiliäkään ole tietenkään kuulunut.

Ymmärtänette nyt, mitä meillä on vastassamme? Me olemme Mario ja Luigi aseinamme tyhjiä kilpikonnankuoria, lounaanamme vain sieni ja vastassamme KOOPA jonka kyvyt on updeitattu uudelle tasolle! Ja mä kun tulin tähän kouluun siksi, että luulin pääseväni helpolla.

The best laid plans of mice and men, todellakin.

Ystävääni Live-nimistä orkesteria lainaten: more wine, cause I got to have it!

Ai niin, pakko lisätä: mun ystävät on muuten soittaneet mulle viime aikoina todella omituisia "tärkeitä" puheluta töihin. Toissapäivänä: luuri soi jonku kolme kertaa, enkä vastaa, koska olen, you know, töissä. Laitan viestin: "töissä." Viesti tulee takaisin kuin bumerangina: "vastaa, tärkeetä." Oon ihan varma, että joku on sairaalassa, Nokia haluaa mut toimitusjohtajakseen tai Brangelina on eronnut. Soitan ihan hädissäni mutta myös valmiina vaihtamaan hätäännyksen innostukseen sekunnin sadasosassa. Juu ei aihetta: kysymys kuuluu: "Mikä on monikko, jos sanotaan "ruumiista?". "Että niinku monista ruumista (esimerkkinä tietenkin käytetty: Heikki teki ruokaa ruumiista)?"

Tänään: "Haloo: oon töissä, kiire, mitä?"

"Niin että mikä tää on tää title?" "Niinku missä, kerro ihmeessä. ""No työhakemuksessa." "Ja konteksti?" "Että title ja sitten perään nimi."

Kirjota siihen "Idiot" niin se on hyvä.