Vastaisku haisee viinalle

Nyt oli pakko riehaantua suorastaan ja kirjoittaa vielä itse Panun jo meidän molempien osalta sivuamasta aiheesta, nimittäin kritisoinnista. En olisi voinut sanoa sitä Panua paremmin, että tosiaan meitä molempia saa vaikka kuinka neuvoa vaikkapa lampaan keritsemisessä tai tulensyöksennässä, ja jopa sanoa, että ollaan siinä todella huonoja; molemmissa lajeissa myös epäilemättä hyvin vaarallisia. Tästä esimerkkinä kerron teille, kuinka eräänä lähipäivänä kuskasin Mierolaista kotiinsa, ja otin ajaessani neuvoja kernaasti vastaan. Tämä johtuu siitä, että suuntavaistoni on poikkeuksellisen huono, ja toisaalta siitä, etten jaksa juurikaan pinnistellä muistiani tai kekseliäisyyttäni, jos joku muukin kerran voi neuvoa. Mierolainen oli tästä vilpittömästi yllättyneen kuuloinen, ja siksi minusta tämä olikin hyvä esimerkki; kauhean monet eivät tykkää siitä, että etenkään ajaessa niitä neuvotaan, mutta minäpäs en siitä kimpaannu, koska tiedän sen tulevan tarpeeseen.

Jos taas tiedän mokanneeni ja rankasti, olen todennäköisesti jo käynyt tekemässä askelkyykkyjä kipurajoilla rangaistukseksi itselleni, kieltänyt itseäni syömästä pastaa tai voileipiä useaan päivään sekä juonut pari pulloa halvinta punkkua, jotta saapuisin seuraavaksi päiväksi mahdollisimman lähelle maagista ei-haittaa-mielentilaa, joka itselleni on varsin zen. Mutta, jos joku siinä kohtaa jaksaa vielä kritisoida, ja mikä pahinta, alkaa eritellä tapahtumia ja kritisoida kaikkia erikseen, juon vielä viikon lisää. Sitten ei harmita, niin, kannattiko alkaa jauhaa niitä kaikkia pieniä yhdentekeviä speksejä, kun jo tiesin, että kokonaisuus on pilalla ja sillähän vain lopulta on väliä. Älkää. Etenkin, jos olen jo pyytänyt anteeksi äärimmäistä huonouttani, niin mielestäni sen pitäisi olla sillä selvä, tai parempi olisi olla, tai alan ryypätä. Taas.

(Oikeasti hallitsen juomiseni oikein hyvin, tämä on vain osa Nuuniksen tarunhohtoiseen sarjakuvahahmoon liittyvää hypetystä; varmistan vain jos vaikka äiti osaisi yhdistää minut jotenkin tähän blogiin. Enkä yleensä muutenkaan juo viikolla, äiti.)

Eilen yritin mennä etsimään Keskusaukiolta Pörrin autosta samalla reissulla sinne pudonnutta pölykapselia. Eihän sitä tietenkään löytynyt enää, spekuloinkin eilen, että aivan varmasti joku hippi on sen varastanut ja polttaa siitä parhaillaan marihuanaa rastat sotkussa haisten. Vaikka olen kohtalaisen hyvä kuski (nyt ei siis puhuta suuntavaistosta), niin jotenkin onnistun aina joko tärvelemään tai hukkaamaan miesten autoista vanteet taikka pölykapselit. Muistan aina, kuinka raavin erään exän alumiinivanteet kymmenien metrin matkan ajan katukivetykseen, enkä edes huomannut sitä, ennenkuin siitä puhuttiin ja saatoin palata tähän hetkeen, jossa se enemmän kuin ilmeisesti sattui. Nyt sitten olen hukannut Pörrin autosta yhden harvinaisen hienon ja kimaltavan pölkkärin, ja vaikka se on vain pölykapseli, ei sitä asiaa tule vähätellä, sillä jotkut miespuoliset henkilöt asennoituvat näihin asioihin kummallisen obsessiivisesti. Sitä vain täytyy koittaa ymmärtää ja olla ennenkaikkea vilpittömästi pahoillaan ja tarjoutua korvaamaan asia jotenkin, jos vain on mitään, mitä voin tehdä. Huoh, kauhea homma, koska lopulta se on vain pölykapseli.

Pörri tulee huomenna kotiin, ja odotan innolla ensinnäkin keskustelua pölykapselista (jos se ei huomaa sitä heti, niin aion sanoa, että se on sen omassa ajossa pudonnut, koska minähän olen tyttö ja ajan paljon varovaisemmin), ja toiseksi keskustelua matkan määränpäästä, koska mitä ilmeisimmin en sitä itse pysty päättämään autonomisesti. Viimeksi ko. puheenaihe päättyi melkein käsirysyyn, tai no siis jos nyt aletaan totta puhua, niin minun totaaliseen hermostumiseen Resident Evil 4:lle, mutta nyt alkaisi olla jo pakko päästä tuloksiin. Lisäksi tajusin juuri, että jään ensimmäisen Euroopan matkan takia paitsi Ensio Häkkisen kesteistä - taas! Tässä tuntuu olevan jo jokin korkeampi voima, joka estää minua milloinkaan pääsemästä niihin, tosin toivoisin tältä voimalta mielummin matkustelua kuin jotain kamalaa räkätautia.