Koska bloggaaminen selvin päin on teeskentelyä, päätin heti oitis baarista kotiuduttuani loggautua koneelle kertoakseni viimeiset apdeitit jännittävästä ja glamourintäyteisestä jetset-elämästäni - juurikin oikeaan aikaan, sillä huomaan tässä kirjoittaessani, että vereni tequilapitoisuus on selvästi laskemassa alle kriittisen viidenkymmenen prosentin. Tämä huono, joten nyt ÄKKIÄ.
Tämänhetkiseen humalatilaani johtanutta iltaani kuvaa parhaiten vanha sananlasku "päin helvettiä suunniteltu on puoliksi tyritty". Tarkoitushan oli nähdä Iki-ihku-ihanan Jenni Vartiaisen keikka, fiilistellä sitä punkkulasi kädessä ja kotiutua hyvissä ajoin syömään soijarouhemakaroonilaatikkoa. VÄÄRIN, EI: tullessani kotiin raskaan ja yltiömyynnillisen työpäivän jälkeen kotonani odotti humalahakuinen kämppis, Viru Valge-pullo ja rätisevä Radio Rock. Perskeles, se siitä viinilinjasta: lapsikin tietää, ettei Viru Valgeta ja punkkua voi juoda samana päivänä tai tulee huono olo. Viru Valgen osoittauduttua yllättävän kiinnostavaksi aikatauluni tyriytyi kuin kouluprojekteissa konsanaan, ja lopputulos oli se, että seisoimme kämppiksen kanssa informatiivisesti nimetyn steissin Pystybaarin tiskillä ja vedimme tequiloita silloin kun olisi pitänyt olla jonottamassa sinne Jenniin. Omaa aikatauluani huonompi oli ainoastaan liuottimilla vielä enemmän liikaa lätränneen seurueeni aikataulu: he saapuivat paikalle varttia vaille ties mitä, ja perillä itse the baarissa olimme silloin, kun keikan olisi pitänyt alkaa, tosin noin sadan metrin päässä ovesta, pitkän jonon häntäpään vahteina. Ei se Jenni nyt NIIN hottis ole, totesimme, ja käänsimme kelkan Kannuun, KYLLÄ, Espoon keskuksen legendaariseen Kannun kulmaan. Kaikki tiet eivät todellakaan vie Roomaan, tai eivät ainakaan ainoastaan sinne. Jossain vaiheessa hortoilin yksin myös ravitsemuslaitos Kruunuun "moikkaamaan kavereita" - keitä kavereita, jäänee hämärän peittoon: en tunne ketään, joka käy Kruunussa (mutta tein kiehtovan huomion: Espoon keskuksen omituinen arkkitehtuuri mahdolistaa näiden kahden baarin välisen seilailun lähes ilman maakontaktia, mikä on aina hyvä!) . Toisaalta, enpä tuntenut sitäkään poikaa, joka yritti myydä minulle joitain random pillereitä Espoon keskuksen juna-asemalla (en ostanut, jos ketään kiinnostaa, koska ainoastaan päähän sattui, enkä uskonut pillereiden auttavan siihen ainakaan ilman joitain typeriä ja ärsyttäviä sivuvaikutuksia). Uskomatonta, miten polvihameeseen, avokkaisiin ja nutturaan sonnustautunut siisti täti-ihminen VOIKIN vetää puoleensa tällaisen määrän hörhöjä ja huumekauppiaita. Siitä tietää tulleensa vanhaksi: ennen multa kysyttiin kamaa, nyt mulle yritetään myydä sitä. Täytyy varmaan pistää lävärit takaisin...
Kannusta menin jostain käsittämättömästä syystä vielä käymään maailman kauneimmalla ystävälläni, jolla on kaksi ihanaa mutta ilkeähköä kissaa, ja keskustelin ryhmädynamiikasta ja möyhötin kisuja kunnes tajusin, että minun pitäisi olla kotona (tämän tajusin, kun alettiin puuhata jatkobileitä nimeltämainitsemattoman moottoripyöräkerhon tiloissa: olen jostain syystä aina suhtautunut epäilevästi kerhoihin, jotka nimensä mukaisesti ovat jotain, mutta joilla ei ole nimensä mukaisia välineitä - miltä kuulostaisi ompelukerho ilman, let´s say, neulaa ja lankaa?). (Näillä nimenomaisilla moottoripyörä"kerholaisilla" ei nimittäin ole prätkiä, kuten laatulehti Alibi minua informoi eräänä hiljaisena iltana töissä.)
Klenkatessani kotiin tequilalaskuissa täysjäistä Billy´s Pan Pizzaa jäystäen toivoin kovasti, etten olisi ikinä eläessäni viinaa juonutkaan. Onneksi Suomi on siitä kiitollinen maa asua, että jokaiseen humalaan liittyvään paskafiilikseen löytyy aina vertailukohta, jolla on vielä paskempi fiilis/tilanne (sekä tietysti siitä, että vertaistuen määrä on rajaton: aina kun kertoo paskafiilistarinan johon liittyy juominen, joku seurueesta sanoo: "Juu, tuttu tunne, käyny mulle joku neljä kertaa").
Tämän illan kohokohdat olivat lopulta nuorten miesten tarjoilemia: ensimmäinen oli se, kun töissä ollessani n. 19-v. kundi lueskeli erikseen jokaisen tiskillä olevan kortsupaketin takaosia sen näköisenä, että esittää lukevansa niitä, jotta voi itse asiassa varastaa niitä, mihin minä sitten kysäisin: "Teetkös jotain tutkimusta?", johon teinari: "Ei kun että noita kokoja, että onko noita kokoja erilaisia, että on, öö sopiva", jolloin tajusin (kuin salaman iskeämänä!) olevani tekemisissä joko erittäin isomunaisen tai harvinaisen pienimunaisen nuoren miehen kanssa. Mikä on vain yksinkertaisesti outoa: normaalisti kun asiakkaidensa "koosta" ei ole harmainta aavistusta, ja hyvä niin. On tosi vaikea palvella asiakasta, jolla tietää olevan harvinaisen kokoinen sukupuolielin. Liikaa informaatiota - > informaatioähky.
Toinen kohokohta liittyi armeijamaiseen puhetyyliin, josta huomautin tiskillä juttelemaan ruvenneelle teiniamisviikselle, joka huusi kaverilleen jotain tyyliin: "Rinkinen, tuu todistaan etten oo armeijassa", mikä oli ehdottomasti iskurepliikkien top kymppiä.
Kun teinejä katsoo, on välillä vaikea uskoa evoluution ja luonnonvalinnan olemassaoloon.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
ihan älykätevää, ettei mun tarvi enää soittaa sulle ja kysyä olikskivaa, vaan voin lukea sen täältä! kuka kämppis dokaa, se uus kai, ei ainakaan professori?
ja tosiaan, se on kumma, että vaikka kuinka on pukeutunut siististi ja vakavimman näköiseen asuunsa niin kaikkea sitä tarjotaan ja tarjoudutaan ostamaan. ehkä ne kirjanpitäjät on oikeesti pahimpia pillerinistejä ja itsensämyyjiä, ja siksi se on yksinkertaisesti paska valepuku.
myös kaisa variksen kohdalla, kuten sun mainitsemien teinien, on hyvin vaikea uskoa, että karsitaanko näitä jotenkin. kuten ollaan myös puhuttu, joillain työpaikoilla on sellaisia ihmisä, joiden on hurrjan vaikea pystyä harjaamaan edes hampaansa turvallisesti; jotenkin ne vaan selviää, ja se on väärin, VÄÄRIN!
Joo siis kohta meidän ei enää tarvitse edes nähdä toisiamme!
Se toinen kämppis tosiaan, heh.
Pitäkää ihan sikahauskaa Tampesterissa.
Lähetä kommentti