Henki ja liha

Koska meillä on ilmeisesti meneillään vastakulttuuri-iltamat kotona (ei kun siis ei vastakulttuuri, vaan vastakkaiset kulttuurit-iltamat), päätin tulla tänne sulostuttamaan blogimme kaikkien kahden lukijan elämää runolla. Kyllä, runolla. (Siitä se kuulkaa sulostuu!)

Törmäävat kulttuurit ovat jälleen korkeakulttuuri (jota edustaa kämppis "koodinimi Professori") sekä kaksi alakulttuuria tai vaihtoehtoisesti kaksi alakulttuuria, joista on tullut osa valtakulttuuria. (Tai ehkä ns. korkeakulttuuri alkaakin olla alakulttuuria; parinkymmenen vuoden päästä, kun isot ikäluokat on sysätty lopullisesti sivuun myös hallituksien jäseninä ja meidän sivistymätön sukupolvemme päättää kulttuurimäärärahoista, menevät tukirahatkin varmasti aika eri kohteisiin kuin nykyään: Marginaaliset "baletti- ja oopperanuoret" ovat pelätyin ja oudoksutuin nuorisoryhmä, josta vanhemmat Homo-Petteriä varoittelevat illallispöydässä. Oopperan kuuntelijat kokoontuvat salaa tyhjiin varastohalleihin nautiskelemaan musiikistaan, jota kukaan ei ymmärrä. Baletin ystävät vaihtelevat vaivihkaa kutsuja pienen budjetin esityksiin kellareissa ja yrittävät pitää mieltymyksistään matalaa profiilia koulussa, äidit toivovat, että Ruisaurinko-Paskamarja oppisi kuuntelemaan slappia (tämä kuvaa kaikkea sitä musiikkia, mikä on nuorten keskuudessa pop vuonna 2027, vaikka eräs bloggaaja väittääkin maailman loppuvan vuoteen 2012) niin kuin normaalit nuoret.)

Nämä kiistanalaiset edustettuina olevat "alakulttuurithan" ovat siis hevimetalli ja elektroninen musiikki. Huoneen numero kaksi (se, joka ei tulvita, mutta joka on, mielestäni irrationaalisesti, alkanut pelätä tulvittavansa) kämppis edustaa siis hevikulttuuria, tosin aika mainstream-muodossa; keittiössä huutaa tällä hetkellä vaihdellen Serj Tankian ja Amorphis (hevi muuten ei oikeasti enää voi olla alakulttuuri, toim. huom., olen vaan niin helvetin jäljessä ajastani: sillähän on voitettu Idols). Minä itse ja allekirjoittanut edustan Elektronisen Musiikin Ystäviä, ja huoneessani soi avuttomasti (huonoimmat skobet) suomipsyken häröosastoa edustava Eraser vs. Yöjalka, jonka löysin hautautuneena kirjahyllyn alta (myöskään elektroninen musiikki laajana käsitteenä ei voi olla alakulttuuri; Paul Oakenfold, yksi elektronisen musiikin kummisedistä, jotka 20 vuotta sitten raahasivat Brittein saarille Ibizalta pikkuruisen musiikkityylin nimeltä Acid House, tunnetaan nyt myös Big Brother-tunnarin säveltäjänä(Onneksi jotkin elektronisen musiikin alalajit sentään potkivat vastaan kuin riivattuina.).)

Eteisessä soi luonnollisesti ooppera, ja koska oopperan soittajalla, kämppis "koodinimi Professorilla" on parhaat skobet, on pakko sanoa, että se on tänään 6-0 korkeakulttuurille. Kuulostaa muuten ihan helkkarin hyvältä. Menenpä kysymään mitä se on, niin sivistyn. (Oma oopperantietämykseni rajoittuu Carmeniin, johon rakastuin maatessani kerran lapsena kotona keuhkokuumeessa, sekä Katja Kabanovaan, jonka kärsin läpi pari vuotta sitten, kun sain liput halvalla. Vitsi se oli muuten hirvittävä.)

Tulin takaisin. Unohdin heti, mitä tämä musiikki on. Uskomatonta. Mulla on päässä joku valuvika. (Nyt kämppis huone nro. 2 luovutti, ja laittoi hevin pois. Ooppera johtaa.)

Ja runoon. (Tarkoituksenani oli muuten aloittaa koko entry seuraavasti: Helsingistä on viime aikoina ollut hankala saada huumeita, joten olen poikkeuksellisesti lukenut runokirjan. Tämä on ehdoton lempialoitukseni ikinä ja lainattu, mistäpä muualtakaan kuin Nyt-lehden vikan sivun "Mitä ajattelin tänään" kolumnista (Riku Siivonen, terve!) 18.8.2007 (tosin hän ei lukenut "runokirjaa" vaan "kaksi kirjaa"). Ne taitavat itsekin siellä luulla, ettei kukaan lue sitä vikaa sivua, mutta ha HAA, meitsipä lukikin. Mutta en siis aloittanut näin, koska tajusin, että blogeissani on ollut hirmuiset määrät huumeviittauksia jo valmiiksi, enkä haluaisi antaa kellekään väärää kuvaa: kyllä Panu sanoo ei, ei siinä mitään. Tämä on kaikki sattumaa.)

Tämä runo osui syvälle aikaistetun kolmenkympin kriisin ja velvollisuuksien ja elämän painon runtelemaan sieluuni:

HENKI JA LIHA

Yöllä todisteet kaivetaan esiin:

kyynärpolkkaa tanssivat käärmeenpäävyöt
kuumalta ruudilta tuoksuvat mekot
yhdetkin valokuvat joissa hyppään harakkaa.

Kyllä, niihin olen syyllinen,
haluun nousta juurilta, kadota nälkäiseen parveen
joka tekee syöksyjä maan ja taivaan välillä,
uskoo siihen että osaa lentää!

Tänä yönä solmin lakanat yhteen,
hyppään alasti lumihankeen
pihlajat katsovat pahalla silmällä,
esiäidit orsilla, vanhat haaskat,
parhaatkin puhujat
vaativat perattuja ahvenia
vauvoja ja imellettyä perunamuusia.

Ruumiini on heidän eteensä annettu
heille olen velkaa sen että panen tikut ristiin,
rakennan pesän ja pirunviulun
nauran kaikilla naisen hampaillani
huolet pois pyyhkivän naurun

(Vilja-Tuulia Huotarinen: Naisen Paikka, WSOY: 2007)

Vilja-Tuulian takia olen melkein valmis hautaamaan sotakirveen; runot ovat pitkään olleet arkkiviholliseni, jotka säännöllisesti estävät minua pääsemästä opiskelemaan unelmieni alaa, joten luonnollisesti ne ovat minusta kaikki ihan paskaa, mutta ehkä on vähitellen myönnettävä, ettei "Runousoppi" (eikä edes se Aristoteleen) ehkä ole se teos, josta nuoren ihmisen kannattaa runouteen tutustuminen aloittaa. Siltikin: kolmipolvinen trokee, haista paska, viisipolvinen jambi, suksi suolle!

Koska on viikon viimeinen ilta, on muuten aika tehdä tilinpäätös: koska olen nukkunut lähes koko viikon, jäi tästä viikosta lähinnä käteen se, että ymmärsin (Nuun opettamana) Housen olevan eri sarja kuin Greyn anatomian (mikä selittääkin ne monet omituiset, sekavat ja turhautuneeseen jankkaamiseen päättyneet keskustelut sarjasta House, jonka todellakin luulin olevan SEKÄ House että Greyn anatomia. Thank you, Nuu!).