Minussa yhdistyy tietyissä asioissa oikein vanhan kansan suomalainen jäärä ja eurooppalainen kosmopoliitti (juomatavoissa olen sentään pysytellyt sitkeästi suomalaisessa: vedän kännit n. kerran viikossa ja kunnolla, välissä en juuri tissuttele enkä ruokaile viinilasi kädessä - suurin osa suomalaisistahan on yhdistänyt nämä kaksi tapaa juoda parhaalla mahdollisella tavalla: juomalla SEKÄ viinilasillisia sivistyneesti silloin tällöin sekä ruuan kanssa ETTÄ tempomalla sen kossun pari kertaa välillä pe-la-su, hyvä Suomi!, tapu tapu), mikä ei ole sinänsä mikään ihme, kuten Ismo Alanko sanoittelee nasevasti kappaleessaan "Kun Suomi putos puusta". Mutta kun se on totta: Kaikki oikeasti KÄVI äkkiä, ja vaikken ollutkaan paikalla, kannan jälkiä vielä itsessäni.
Mutta se nimenomainen asia, joka tämän blogin aihe on, on kotiseuturakkauteni ja sen oudot ilmentymät: olen nimittäin suomalaiseen tapaan äärimmäisen kiintynyt asuinpaikkaani. Kiinnyn suunnattomissa määrin vaikkapa kantoon, polun tapaan kääntyä, tiettyyn tuoksuun ja äänimaailmaan. Jaksan nostalgisoida loputtomasti tiettyä siltaa tai tiettyä ojaa, enkä voi ymmärtää ihmiskunnan tarvetta raivata, rakentaa ja uudistaa (minusta tulee vielä joskus hyvin pieni ja särkynyt mummeli tai vaihtoehtoisesti kantrilaulaja). Kun "Tuulen viemässä" Scarlett O'Hara taisteli pitääkseen pienen punaisen maaplänttinsä omanaan ja elävänä multaa käsissään, itkin paljon vuolaammin (ihan täysiä!) kuin vaikka silloin, kun Scarlettin lapsi kuoli. Scarlett, minä ymmärrän. Suhtaudun pariin halpaan Lapin läänissä sijaitsevaan hehtaariin jänkää ja suopursua aivan samalla tavalla: "Lastani ette saa!"
Kotiseuturakkauteni on syvää ja ehdotonta, mutta juureton kosmopoliitti minussa on tehnyt myönnytyksiä: kiinnyn KAIKKIIN paikkoihin kuin omaani, sopeudun ja rakastun aina uudestaan, aina uuteen paikkaan ja uuteen maahan. Joka kerta kun muutan, itken ja luulen, että kuolen. Ja joka kerta juurrun yhtä kovasti ja syvälle, enkä voisi ikinä kuvitellakaan asuvani muualla. Saan puserrettua kyyneleen silmäkulmaan kaikissa paikoissa, joissa olen asunut, ja aina mietin hetken: Pitäisikö palata? (Mutta koska nämä ovat minulle niin isoja asioita, se olisi minulle myös merkityksellistä, ei vain muutto: se olisi askel taaksepäin. )
Kun muutin Leppävaaraan, itkin ennen muuttoa, sen aikana ja sen jälkeen, täydessä liian pienessä huoneessa ilman valoja. Kotini, Munkkiniemi! Tahdon takaisin! Munkkiniemen puistotien koiria ulkoiluttavat mummot, aurinkolasku Munkan rannalla ja raitiovaunun kalkatus! Mutta eipä aikaakaan kun:
Leppävaara on minusta maailman kaunein paikka. Sitä ei moni tiedä, ei kukaan niistä, jotka vain juoksevat juna-asemalle Läkkitorin läpi ja duunin jälkeen Selloon kauppaan (vaikka kaikki nekin paikat ovat minusta kauniita, koska ne ovat tavallaan minun) . Leppävaara on vanhan ajan jäänne, pieni kylä, josta ei välillä tarvitse poistua viikkoihin, jossa kaikki asiat voi hoitaa kävellen ja jossa aika moni tuntee toisensa: aika moni on täältä kotoisin, moni myös tullut takaisin.
Leppävaarassa on aivan jumalattomasti spurguja ja nistejä, sekä uskomaton valikoima erilaisia nuorisorykelmiä, jotka varmasti vanhemmista ihmisistä näyttävät "jengeiltä". Läkkitorin kulmalla, Tinurin takana, asuu mies asuntoautossa, on asunut jo vuosia. Kun Tinuri aukeaa, mies menee Tinuriin viettämään aikaa kunnes taas vetäytyy asuntoautoonsa. Olen hänestä usein huolissani pakkasilla, vaikka autossa on lämmitys: entä jos se hajoaa ja hän jäätyy hengiltä? Leppävaarassa on muitakin kodittomia: kuulin eräänä päivänä, kuinka entiset naapuritalolaiseni, kolmikymppiset narkomaaniveljekset joiden näkymättömyyttä olimmekin ihmetelleet, keskustelivat keskenään. Toinen sanoi: "Mä en voi tajuta tätä, en oo ollu kymmeneen vuoteen asunnoton!". Oletan, että ne ovat siis he, jotka nukkuvat yönsä varastoihimme johtavan portaikon alapäässä ja jotka säännöllisesti pyydän poliiseja poistamaan: Olen pahoillani, mutta jos on valittava sen välillä, onko teillä kylmä vai minulla helvetin turvaton olo omassa rappukäytävässäni, päätös on selvä.
Leppävaarassa on myös kaikkien tuntema kuuromykkä, alkoholisoitunut mies, oma kylähullu, if you may. Hän on ollut erään tuttuni kanssa samalla luokalla - on vaikea kuvitella häntä lapsena, opiskelijana, luokassa. Toinen tuttu hahmo on Leppävaaran raitilla kerjäävä nainen, joka ei muista, vaikka sanon hänelle "ei" joinain päivinä kymmenenkin kertaa. Silläkin uhalla, että pilaan hänen tulonsa nyt, aion sen paljastaa: ne rahat eivät mene ruokaan, vaan rahapeleihin (mikä on minusta huojentavaa, koska minun kävi niin surku häntäkin aiemmin, kun ajattelin, että hänen täytyy kerjätä elääkseen - vaikka tuskin peliongelmaisenakaan kivaa on).
Parina kesäisenä aamuna kun olen mennyt aikaisin töihin, olen törmännyt maassa, keskellä Läkkitoria nukkuviin juoppoihin. Yllättävän levollisen näköisinä ne nukkuvat, ottaen huomioon, että ovat keskellä toria ja asfaltin päällä. Se on minusta outoa: eikö jokin itsesuojeluvaisto edes vaatisi vetäytymään sivunpaan, jotain seinää vasten, johonkin nurkkaan?
Kerran olen joutunut hyppäämään lemmiskelevän sekakäyttäjäpariskunnan yli, kun oli kiire Alepaan ja takaovi oli kiinni. Se oli jo fucking amazing.
Vanhat leppävaaralaiset kertovat, kuinka ennen he kaikki tunsivat jonkun, josta tuli alkoholisti, mutta kuinka nyt kaikki nuoret tuntevat jonkun, josta tuli narkomaani. Huumeita Leppävaarassa on paljon: kun kämppisten kanssa istumme kesäisinä aamuöinä parvekkeellamme polttamassa baari-illan viimeisiä tupakoita, voimme usein reflektoida omia olojamme siihen naapuritalon kulmalle kokoontuvaan porukkaan, joita kutsumme lämpimästi nimellä "Espoon rumimmat nistit" (jatkoksi "Espoon rumimmille spurguille", jotka kokoontuvat aseman alakulkutunnelissa). Kuka vaan heille myykin voisi hyötyä parista asiakaspalvelukurssista: he tärisevät siinä välillä todella pitkään.
Leppävaarassa on myös varmasti Espoon tihein kampaamokeskittymä.
Mutta siihen kauneuteen, oikeaan kauneuteen, ei siihen rupiseen kauneuteen, mihin minä olen jostain syystä niin kiintynyt: Leppävaarassa on isoja, ihania metsiä täynnä ihania, sekavia polkuja. Isoja, huojuvia peltoja, leveitä ojia ja pieniä puroja koirien uida. Korkeita kallioita, joiden päälle voi nousta juomaan siideriä ja ottamaan aurinkoa. Pieniä näköalatasanteita piilossa kallioiden päällä ja pusikkojen takana, joissa on penkit joille voi istahtaa tupakoimaan tai juomaan drinksuja, jos on saanut jotain salakuljetetuksi Bluukkarista, jossa on kautta linjan sympaattisimmat baarisedät ja -tädit ikinä (sinne ei myöskään saa porttikieltoa sellaisista syistä, jotka ovat olennainen osa suomalaista juomakulttuuria eivätkä tahallista häiriköintiä - Blue Jay ymmärtää juoppoa). Leppävaarassa voi tehdä pitkiä lenkkejä luonnon helmaan ja unohtaa sen, että ollaan kaupunkialueella (välillä kun vain on pakko).
Ehdottomasti hienoin asia ovat minusta Vallit, joista Vallikallio, Leppävaaran naapuri mutta mielestäni Leppävaaran alueeseen sisältyvä, on saanut nimensä: ne ovat jäänne ajoista, joita ei enää ole, ensimmäisen maailmansodan aikaiset juoksuhaudat jotka risteilevät kallioita ja metsää siellä, missä kaikkein mieluiten ulkoilutan lainakoiria. Ne eivät ole vain maahan kaivettuja koloja, vaan tukevia, kivisiä rakennelmia, jopa huoneita, joista sotilaat taistelivat vihollista vastaan tai sitten vain vartioivat- ehkä jopa Suomen sisällissodassa? Kun kävelen valleilla ja kiipeilen niitä ylös ja alas, kuvittelen aina mielessäni itseni sinne, silloin, niiden miesten keskelle jotka ovat jo kuolleet, niihin tapahtumiin, jotka tuntuvat nyt absurdeilta.
En koskaan muista niiden tarinaa, koska aina kun luen niistä kertovan kyltin, olen vähintääkin pienessä hiprakassa ja jostain syystä kaikki historiaan liittyvä katoaa aina mielestäni jälkiä jättämättä ilman hiprakkaakin, mutta lupaan heti huomenna mennä lukaisemaan sen taas jälleen. (Ellei Nuu tiedä, mitä epäilen, kerro Nuu jos tiedät!)
Leppävaara, mon amour, tämän oodin kirjoitin siis siksi, että olen viime aikoina joutunut punnitsemaan kauheaa kohtaloani, mikä opinnäytetyön teosta seuraa: saatan valmistua, mikä minun kohdallani tarkoittaa myös kodittomuutta ja kämppiksettömyyttä, mahdollisesti myös masennusta ja epätoivoa, koska en voi sietää yksin asumista - ja todennäköisesti Leppävaarasta lähtöä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
6 kommenttia:
Paikkakuntasidonnaisuus on vahvaa. Muistan kuinka poikasena vannoin itku silmäkulmassa paikkakunnan vaihdon tapahtuessa että muutan takaisin lapsuusmaisemiin HETI kun täytän 18 vuotta. Näin ei käynyt.
Nyt kun minulla on taas vaihto tapahtumassa, fiilikset ovat todella sekavat ja ristiriitaiset. Vaatisivat oman merkinnän oikeastaan. Teatterimerkintäpyyntö vastaanotettu ja laitettu harkintaan, tosin näyttelemisestä on jo pari vuotta joten sen mieleenpalauttaminen on työ sinänsä.
enhän mä muista; oikeastaan en edes muista, missä se on, vaikka tosiaan ollaan luettu se useasti.
leppävaara<3
Heiiii! Nuu! Miten meni reissu?
bloggaus on tekeillä, mutten ihan vielä pysty siihen, voit vaklata minkiltä; en tiedä kuinka sanoisin sen paremmin.
mutta siis hyvin meni ja kivaa oli :) kiitos kysymästä.
Päivittäkää nyt jo. Ai niin, Panu! Voisitko laittaa tuonne profiilikuvaukseen sen yhden puuttuvan pisteen? Ärsyttää vähän ja melkein joudun näyttöön piirtämään sen tussilla. :D
Mierolainen: Maaan you fucked up!
(piste ja pilkku ovat paikallaan, prkle.)
Lähetä kommentti