Crazy words and lying words, hazy words and dying words

Kun lähdin tänään kotoa kohti elämää eli töitä ja koulua (ja etenkin kouluruokailua!), se tipahti luukusta: pitkään odotettu Chicks on Speedin "99 cents". Hetkeksi melkein riemastuin ja tein pienen hypähdyksen (semmoisen kuin elokuvissa, jossa kannat kalautetaan yhteen ilmassa), mutta se meni aika nopeasti ohi: Eipäs nyt innostuta. Mutta hienoa: siivousmusiikki on täällä, ja kämppä saa nyt kyytiä! Shooting from the hip! Kämpän lisäksi myös kaali saa nyt kyytiä (siitä tulee kaalilaatikkoa). Hai-kaadi jai hippi hai-kaadi jei!

Chicks on speedhän on ihan meitsin lempparein (pakotin kerran kaverin kolmikymppisillä DJ-herrat soittamaan "Wordy Rappinghoodia" kello seitsemän aikaan aamulla repeatilla niin monta kertaa, että sain "toivekiellon" - vaikka herrat ovatkin luottotiskijukkiamme, eivät ne kuulemma sentään jukebokseja ole, tai ainakaan jumittuneita sellaisia (jäkä jäkä!).) Jostain ihmeellisestä syystä mulla on kuitenkin ollut Chickseiltä omistuksessa aina vain digitaaliset (kröhöm, joo) versiot. Syksyllä, kun kone kuoli (no, kuoli tai tapettiin) aiheuttaen paljon oheisongelmia (mm. ehkä sen että otin loparit vaikken oikeastaan halunnut ja melkein hermoromahduksen), se myös söi mun vuosien varrella sinne säilömäni musa-aarteet ja naarmuttuneiden levyjen turvakopiot. Including Chicksit. Ja, ihme juttu, huomasin pian, että nehän on mun arkimusaa. Jokapäivästä kauraa ja noin. (En ole sen jälkeen tietenkään siivonnut kämppää, koska Chicksit on mun siivousmusaa, ja vaikka kuinka olen muuta yrittänyt, ei se auta: Chicksit on mun siivousmusaa.)

Tuhoja korjaillaan edelleen, mutta onneksi mulla näyttäisi suurimmasta osasta musiikkiani olevan myös ihan levyversiot. Chickseistä nyt ei, ihme juttu. Vaikka aina haluan, että kaikesta on levyt. Outoa. Ehkä ne on hävinneet, ehkä ne on jossain lasinalusina? (Onneksi en enää nykyään pidä jatkoja, saan pitää omat levyni itselläni eikä kukaan polta reikiä mattoon. Nyt mä poltan reikiä toisten mattoihin. )

Tämä kaiken tuhonnut, surullisenkuuluisa kone on muuten uskomaton: aina kun sitä yrittää korjata, sitä alkaa vituttaa, ja se sulkee jonkin osansa eikä sitä enää ikinä löydy. Tulee elävästi mieleen se masentunut robottiparka "Linnunradan käsikirjassa liftareille", mikä sen nimi nyt olikaan? Marvin!! Marvin, It's Okay!

Koulusta ei mitään mainittavaa, paitsi että on käynyt ilmi, että muita (kuten toimeksiantajia, ohjaajia jne.) kiinnostaa meidän opinnäytetyö ihan tasan saman verran kuin meitäkin; taivuta etusormi ja peukalo kaarelle niin että niiden päät kohtaavat, niin näät, kuinka paljon. Toisaalta ihan hyvä; opinnäytetyömme kun todellakin vaatii tiimityötä, ja no, meidän tiimillämme näyttää ainakin olevan jotakin yhteistä.

Töissä oli taas vaihtelevaa. Meillähän on siitä raskasta, että joka kerta kun tulen töihin, on järjestystä vaihdettu ja kaikki kamat ovat eri paikoissa kuin viimeksi. Tavarat siis hakevat paikkaansa. Kysymys mielestäni alkaisi vähitellen kuulua, kuinka kauan on tarkoituksenmukaista, että esim. nitoja hakee paikkaansa.

Hmm, tostakin tuli mieleen Marvin. It's Okay!

Duuni, tosiaan. On muuten iso ihme, etten mä ole juuri mun duunista blogannut, mun duuniyhteisö on nimittäin aivan kuin sarjasta "Kymppikerho" jos se olisi suomalainen (siis se lentoyhtiöjuttu missä ne kaikki vaan hässii keskenään ja laittaa toistensa drinksuihin kaikkea tyrmäävää), miinus huumeet ja näpsäkät työasut (believe me). Koska kyseessä on Suomen-versio, on siihen tietenkin uskottavuuden hakemiseksi lisätty hieman tragediaa ("Pahaa maata" ei olisi voitu tehdä kuin Suomessa, oikeesti), mutta valitettavasti aika ontuvaa: TÄYSIN epäuskottava prosenttiosuus työyhteisöstäni on vastikään menettänyt jonkun heille läheisen. (Ei Suomessa kyllä ole koskaan osattukaan käsikirjoittaa viihdettä.)

Tämän lisäksi epäuskottava (believe me) prosenttiosuus meistä on seksuaalisesti jollain tavalla vinokkaita, eikä meitä edes ole niin vähän, että ne prosenttiosuudet vääristyisivät (esim. kaksi, joista toinen on viime viikolla orpoutunut transseksuaali ja toinen surua kohtaamaton hetero: 50 PROSENTTIA TYÖYHTEISÖSTÄNI ON SUREVIA TRANSUJA!), vaan ihan oikeasti, se on outo paikka.

Mä en nyt aio tarkentaa sen tarkemmin, mihin lohkoihin ja segmentteihin mä näiden määritelmien suhteen siellä töissä sijoitun, mutta sen verran on pakko sanoa että kotoisa on olo ja että kahvitaukokeskustelut ovat omaa luokkaansa.

No joo. Ei mun duuni itseasiassa ole lainkaan niinkuin "Kymppikerho", sillä vaikka me dokataankin, me dokataan lähinnä kotona ja jos jossain muualla dokataankin joskus, niin ei ainakaan missään kovin makeassa paikassa. Eikä meistä kukaan hässi keskenään, vaan parisuhde on itse asiassa meillä se vallitseva olomuoto. Eikä kukaan meistä ole erityisen "cool". Ja ne työasut.

Onko kukaan nähnyt elokuvaa "Little Miss Sunshine?". No, semmoinen meidän työyhteisö enemmänkin on.