The truth lies between the first and the 40th drink

No niin, jälleen eräs teoriani on todistettu käytännössä: olen aina epäillyt, että bileiden jälkeiset pahat olot ovat toisensa pois sulkevia. Jos on hirmuinen henkinen olo ja maailma tekee loppuaan, kroppa olisi valmis maratoonille (kuten minulla normaalisti). Nyt taas, kun kroppa vetelee viimeisiään ja on jo kenties osittain muumioitunut, morkkiksesta ei ole häivääkään; hitto että oli hauskaa mutta hyi hitto että on huono olo. Yök. Kaikin tavoin. Kaikilla osilla ruumista on outo olo. Jopa varpailla (ja korvanlehdillä).

Mutta siis hei mä otan tän mieluummin any day kuin sen ihastuttavan fiiliksen, josta saan normaalisti nauttia: päässä pyörivät vain sanat itsemurha ja AA-kerho ja ainoa järjellinen ratkaisu kaikkeen tuntuu itsemurhan lisäksi olevan se, että ottaa loparit töistä, lopettaa koulun eikä koskaan enää näe yhtään ihmisolentoa, koska asuu jossain tundralla.

Eilistä voisi kuvata sanalla monipuolinen. (Joo, voisi sitä muillakin sanoilla kuvata, mutta en kerro millä.) Alkuilta meni kavereiden keikkaa fiilistellessä ja erinomaisen jytkeen tahtiin nytkyessä. Nuun kanssa olimme reippaita, ja vaikka laskut huutavat maksajaansa, joimme kaksi pulloa punkkua (baarissapa tietenkin, tosijuppi ei kotona aloittele!), jonka jälkeen koiraystäni isukki tuli paikalle ja osti pullon skumppista, jonka jälkeen Keuliva Kesis tuli paikalle, osti hänkin pullon punkkua, mutta testamenttasi sen yli puolikkaana meille. Tämän lisäksi oli tietenkin juotava pari shottia, jotta pääsi eroon kaikista siitä ahdistavasta turhasta tiedosta, joka päässä painaa (nimi, osoite, kortin PIN-koodi, oma sotu ja äidin nimi).

Illan ehdottomia kohokohtia olivat Hurtta ja stara-ohjelman pieneen valkoiseen koirulaiseen tutustuminen (sekin on selvästi bile-eläin) sekä se, kun viimein rohkaisin mieleni, ja kävin kysymässä eräältä herralta, onko hän mahdollisesti erään ihailemani brändikirjan kirjoittaja. No ei tietenkään ollut, mutta alalla kuitenkin, ja päätti antaa mulle ilmaista konsultointia, minkä tarpeessa siinä vaiheessa yötä luonnollisesti aloin ehkä hieman ollakin.

Kuten hyvissä hippaloissa aina, tutustuin hirmuiseen läjään kivoja, ratkiriemukkaita, turhia ja tyhjänpäiväisiä ihmisiä, joiden olemassaololla ei ole elämäni kannalta muuta käytännön merkitystä kuin se, että he todennäköisesti tarjoilevat minulle ehkä shotin seuraavan kerran kun nähdään (näytän vetävän puoleeni tällaista toimintaa).

Koska baari meni kiinni jo kahdelta ja olimme reippaina tyttöinä tuhonneet rahavarat, päätimme jatkaa maksojemme järjestelmällistä tuhoamista kotihippaloissa, joista emme tunteneet, hetkinen, no kuin yhden pojan oikeastaan. Hauskaa oli, tupakkaa paloi, tarjoilu pelasi ja tuli istuttua paljon sylikkäin. Perus jatkokivaa, siis. Kukaan ei soittanut Oasista Nuun toistuvista pyynnöistä huolimatta, mutta olimme molemmat yhtä mieltä siitä, että olimme tosi kauniita ja rakastettavia. Onneksi muistimme myös kertoa sen toisillemme usein, koska vaikka vanha kansa mitä sanoisi, kehuja ei ole koskaan liikaa.

Jos eilen tunsinkin itseni kuolemattomaksi, tänään kuoleman läsnäolo on selkeästi havaittavissa.
Onneksi on jo tilastollisen todennäköisyyden mukaan erittäin epätodennäköistä, että alle kolmikymppinen tyyppi saa sydänkohtauksen kankkusesta (ja on tilastollisesti myös epätodennäköistä, että juuri minä olisin se poikkeama tai se, joka mahtuu siihen pikkuruiseen virhemarginaaliin).

Vähänkös odotan huomista, kun on selvä olo, kaupassa käynti ei pelota, ja lenkki ei ole uhka vaan mahdollisuus.

Varoitus muuten huomisesta: huomenna tulevat noidat! Ja vaikka kuinka olisi ihanaa antaa niille söpöille pienille syylänenille ihanat läjät karkkia ja olla omasta naapurustosta se täti tai setä jolta saa parhaat karkit, tiedän ettei kukaan teistä kuitenkaan ole hankkinut mitään oikeaa jaettavaa niille raukoille, joten: verhot kiinni ja ovikello irti. (Ettekä todellakaan avaa sitä ja anna niille ekaa asiaa mikä tulee mieleen: olen edelleen jatkuvassa hämmennyksen tilassa siitä hieman nuhjuisesta posliinikissasta, joka noitasäkkiiini eräänä pääsiäisenä 600 vuotta sitten laitettiin. Ei näin.)