Silence is golden

Mä en kauhean usein kuuntele musiikkia kotona tai pidä telkkaa päällä, ellen katso sitä. Pidän hiljaisuudesta, se on rauhoittavaa ja ei-työlästä (mikä on työlään vastakohta??), varmaan siksi että se nykyään on aika harvinaista. Siksi pää meinaa joskus räjähtää, kun pojat pelaa tai katsoo jotain volyymit aivan kaakossa, joudun aina olla nihkeä ja pyytää niitä hiljentämään. Myös entinen kämppikseni mrs. Smith soitti musiikkia aina ja kovaa, ja myös Minkki kysäisi viikonloppuna Ponilaaksossa, eikö tallissa ole radiota. Mun äiti ei koskaan halunnut kuunnella mitään, paitsi jouluisin joululauluja Elviksen laulamana, ja perusteli sen siten, että kun kaiket päivät ihmiset puhuu töissä kaikkea skebeliä, niin ei sitten kotona enää jaksa kuunnella yhtään mitään tai ketään. Taidan itsekin olla tulossa vanhaksi, koska olen melkein samaa mieltä; autossa tosin pitää aina kuunnella jotain, muuten ei ole kellään hauskaa.

Tästä pääsenkin sujuvasti seuraavaan aiheeseen, nimittäin lesoilemaan peruutussuorituksillani tänään töissä. Ensikertalaiseksi jouduin renkata aika vähän kuorma-autoa tunneleissakaan, enkä edes tänään meinannut ajaa kenenkään päälle. Yksi pienenpieni ja nolo juttu oli kuitenkin se, kun olin sukkana peruuttanut laituriin saatuani pakin päälle yhdellä kädellä, poistuessani raapaisin Mersun kylkeä seinään, kun se oikaisi. Sanoin kaikki kirosanat mitä keksin ja revin naamaani sillä pontevuudella, että mua taputettiin selkään, ei se haittaa, pikku naarmu vaan. Masennuin kyllä varsin paljon ja hikoilin koko loppupäivän ja kävin silittelemässä haavoittunutta kohtaa murheellinen ilme naamallani. Mutta kyllä mä vielä opin, vaikka mitään näin uutta en olekaan aikoihin opetellut perfektionisesta luonteestani johtuen. Mieluiten en tee asioita, joissa olen huono, tai edes vain keskiverto; on paljon kivempi osata oikein hyvin eikä joutua opettelemaan, stressaamaan ja epäonnistumaan toisinaan. Tottakai tässä kasvaa myös luonne, ja se on aina hyväksi.