Koska ylemmiltä tahoilta minun käskettiin tehdä "jotain" puolisen tuntia, aion kirjoittaa tänne hiukan eräästä asiasta, johon olen törmännyt usein elämäni aikana, ja lähinnä vielä enemmän siitä, kuinka suhtaudun siihen hiukan eri tavalla kuin usea muu.
Tätä asiaa on vaikea määritellä yhdellä sanalla, yhteen lauseeseenkaan sen saaminen tehnee tiukkaa, mutta mieluusti aina selitänkin pidemmän kaavan mukaan. Sen keskeinen osa on ihmisen kivun tunteminen, kipukynnys, siihen suhtautuminen ja siitä johtuva traagisuus tai joskus jopa tragikoomisuus. Siihen myös liittyy ammattiavun koettu tarve, sen mahdollinen pilkkaaminen ja sille jonkinlaisen jumalallisen erehtymättömyyden asettaminen, oman maalaisjärjen sammuminen sekä tietyissä tapauksissa erilaiset pseudotuntemukset. Kyseessä on siis se, kuinka ihmiset reagoivat, kun niihin sattuu, ne sairastuvat tai eivät ole varmoja, onko jokin vialla. Itse olen maailman urheimman ja myös kyseisellä alalla olevan äitikarhun helmassa kasvaessani oppinut pitämään suuni kiinni ja asennoitumaan siten, ettei 99% vammoista tai sairauksista vaadi välitöntä sairaalahoitoa eikä edes maailman parhaan yksityisen aivokirurgin vakaalla ammattitaidolla tehtyä diagnoosia; joskus vaan on niin, että sattuu, eikä se ainakaan jatkuvalla valittamisella parane. Pieni ja yleensä myös suuri kipu on mahdollista kestää, siihen ei kuole ja harvemmin edes vammautuu pysyvästi. Pikkuflunssa ei vaadi nesteytystä tai buranaa vahvempaa douppia välittömästi, murtuneella kädellä voi ratsastaa eikä ole pakko mennä röntgeniin jos kylkiluu on murtunut, koska ei sille kuitenkaan tehtäisi mitään.
Näiden asioiden kanssa sovussa eläessä on äärettömän vaikeaa ja päänsisäisiä höyrypäästöjä aiheuttavaa olla sellaisten ihmisten kanssa, jotka suhtautuvat kaikkeen kipuun, tautiin tai epäselvään terveydelliseen tilaan epäilemällä sitä vähintään syöväksi, aidsiksi tai kanaflunssaksi; jotka epäilevät jokaista siitepölyallergia- tai angiinadiagnoosia vääräksi, koska lääkärit eivät tiedä mitään, ainakaan julkisella sektorilla, ja jotka eivät koe pystyvänsä mihinkään, elleivät ole parhaassa mahdollisessa kunnossa, ja olleet siinä vähintään kuukautta. Okei, myönnän itse olevani toinen ääripää, enkä suinkaan väitä, että flunssasta välittämättömyys olisi järkevää, jos se siitä äityy keuhkoputkentulehdukseksi sekä molempien keuhkojen keuhkokuumeeksi, mutta silti: joku roti hei. Kaikkeen ei kuole, lääkärit saattavat erehtyä, tai saattaa olla jopa niin outo tilanne, ettei kaikkeen edes löydy diagnoosia ja taudinkuvaa, eikä se ole todiste ammattitaidottomuudesta - ainakaan joka kerta, poikkeuksen mahdollisuus on olemassa, kuten aina, kun ihmiset työtä tekevät. Maalaisjärki ja yleiseen pystyvyyteen tähtääminen ovat tässä niitä, joiden avulla kannattaa mennä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
5 kommenttia:
:D nuu, the humanist! susta tulis hyvä pyöveli: "ei se satu, suu kiinni nyt niin leikataan tää pää tästä."
Kuten tiedät, Panu on kanssasi samaa mieltä (sattuu mihin, AI TÄHÄN!!! Mitä vittuu ei voi sattuu ku ei tuu VERTAKAAN!) tästä aiheesta.
Mä itseasiassa epäilen, että jos mä jonkun joskus tapan, se on joku näitä "pakko lähtee kotiin päähän sattuu"-vikisijöitä työpaikalla. (Tosin saattaa se hyvin olla joku Elisan asiakaspalvelustakin...)
Henkiset jutut on sitten muuten asia aivan erikseen: mun mielestä HOMMAT PITÄÄ HOITAA VAIKKA ON KUUMETTA 600!, mutta annas vaan kun on pipi päässä (sisällä): Joku on ollut ilkeä, ja joku on katsonut pahasti ja liian pitkään.
Ai ai. Heti saa Panulta sympatiaa ja paljon. Panu ymmärtää. Ei Panu itsekään menisi/tekisi/sanoisi/olisi. Panu tarjoaa Tequilan.
Ai niin, ja vaikka asia tosiaan onkin niin, että on tosi tosi väärin että jengi aina urputtaa lekureista (kiireestä, ammattitaidottomuudesta, arvauskeskuksen voodoodiagnooseista jne.), niin se on toisaalta ihan tosi psykologisesti ymmärrettävää, että ahistaa, jos joku, joka on tosi korkeessa auktoriteettiasemassa ei olekaan erehtymätön. Ei sitä halua kelata. Aika monella menee jumala ja lääkäri sekaisin. (Muistaakseni jopa äitikarhulla sitkeästi leviävän sitaatin mukaan. Ei niin, etten laittais henkeäni silmääkään räpäyttämättä mieluummin teidän äitimuorin käsiin ko em. taruolennon...)
Haluis vaan, että jollain on vastaus, se oikea: jäät henkiin. Vituttaa ja ahistaa, ettei kellään ookkaan, tai ainakaan heti tai ainakaan heti oikeaa. Ja kun itsellä on kuitenkin yleensä vain yksi kappale sitä viallista osaa joka on diagnoosien kohteena, ja yleensä on siihen on kovin kiintynyt vuosien varrella. Niinko nyt vaikka päähänsä.
Pistää hätäännyttämään.
arvoisa panu, oletpa viisas. tosiaan tolta jumala/lääkäri/vaikumpiseoli-kantilta en tätä olekaan katsonut, vaikka se on aivan ilmeinen! ymmärrän, outoa.
ja elisan asiakaspalvelu, se vasta on jotain.
ihanaa kun oot täällä, voin joskus yrittää juoda tequilan ihan vain sen kunniaksi.
tyyppi on ensimmäisen kahdentoista työminuuttinsa aikana ehtinyt jo kommentoida oman blonginsa kommentointia.
Kyllä se on perkele, sanoo luterilainen työmoraali ja vetäytyy nurkkaan itkemään.
Lähetä kommentti