Master of puppies

Alan olla empiiristen kokemusteni perusteella sitä mieltä, että ydinvoimalat voitaisiin tulevaisuudessa korvata koiranpentuenergialla. Oma lemmikkini, suomenruotsalaissyntyinen Arthur, nykyisin paremmin Punkkina tunnettu, on taas aivan infernaalisessa hurmoksessa, vaikka annoin sen yli tunnin kurmottaa koirapuistossa vähintään tuplasti itsensä kokoisia koiria. Se tuijottaa aivokirurgoitu pehmoaasi suussaan, pitää kaikkia ei-koiramaisia ääniä, ja jos siitä ei välitä, se heittelee aasinnahkaa pirstoen tavaraa. Rakastan sitä toki, mutta tahtoisin, että se toisinaan väsyisi helpommin, eikä olisi joinain päivinä The Ringin Samaran kaltainen: "He never sleeps!"

Kavereiden kanssa olemisessa on on ainakin itselläni selvästi kausittainen luonne. Toisinaan viettää hurjasti aikaa jonkun kanssa, jota ei sitten vaikkapa kuukauteen nää eikä kuule. Lisäksi ystävistään useimmiten tietää, kuka on paras millaiseenkin aktiviteettiin; tekemään ruokaa, laskemaan mäkeä (vinkkinä: itse en ole paras tähän), lenkille (enkä tähän), leffaan, juhlimaan tai kuuntelemaan. Koska myös mielialat menevät tietyllä tasolla kausittain, liittyvät kaverikaudet kenties löyhästi myös niihin; luonnollisesti siihen vaikuttavat myös maallisemmat asiat kuten kiire ja aikataulujen sopiminen yhteen. Jonain päivänä sitten huomaa kauden vaihtuneen, ja silloin muistaa taas jonkun ihanista ystävistään, eikä ymmärrä, miksei tätä ole pitkään aikaan muistanut.

Pidän tänään välipäivän jumpasta, koska sössäsin aikatauluni ihan itse. Toisaalta se on ehkä ihan hyväkin asia, tai ainakin turhautumisen pitämiseksi siedettävissä mittasuhteissa on niin pakko ajatella.