Vasemmalle oikeinpäin

Meinasin joutua äsken soittamaan tai ehkä vain huutamaan apua, kun en meinannut kiipeilyn uuvuttamin sormin saada auki maitotölkkiä. Onneksi oli kuitenkin Jeesus tai joku muu kyvykäs, ellei jopa kaikkivoipa henkilö myötä, ja onnistuin lopulta. Kiipeilemässä oli kivaa, pari oikein näpsäkkää onnistumista, vaikka flunssan huomaa verottaneen yleiskuntoa melko radikaalistikin. Siltikään en kiivennyt oikealle enkä takapuoli edellä ainakaan paljoa.

Kuitenkin ehkä vähään aikaan ehdottomasti mahtavin juttu tapahtui tunnelmallisella linja-automatkalla kiipeilykeskusta kohti. Tien yli kiiruhti vetävin hölkkäaskelin nuorehko isähenkilö, joka työnsi rattaissa topattua pienokaista. Tämä ylitys sai kuitenkin vaihtoehtoisen lopun, kun isähenkilö törmäsi rattailla suojatien jälkeiseen lumipenkkaan, kaatui rattaiden päälle, jotka menivät kasaan sulkien lapsukaisen sisäänsä. Repesin aivan spontaanisti, ja jossain ulvomisen välissä sain sanottua Minkille mielestäni äärettömän hauskan lainin: "Ei isi tahallaan". Isähenkilö oli silminnähden järkyttynyt ja vatkasi pienokaista aikalailla tuimaan tahtiin, vaikka se varmasti olikin tarkoitettu rauhoittavaksi, ja olin äärettömän iloinen bussin paksuista ikkunoista, sillä en oikeasti halua edes kuvitella pienokaisen tuottamaa meteliä.

Aina näinä hetkinä tunnen olevani paljon velkaa Hugleikur Dagsson "Saako tälle edes nauraa?" -sarjakuville, sillä itse nauran nimenomaan kaikelle, myös yleisesti sopimattomille asioille. Mutta jos sen tekee oikein, eli vilpittä ja siksi, ettei yksinkertaisesti voi muuta, ei sen pitäisi olla tuomittavaa. Eihän?