Could you be the most beautiful girl in the world?

Tänään olen jo ilahtunut kovasti Placebon musiikista, nähnyt törkeän hyvännäköisen äidin ja ärräntytön sekä juonut neljä kuppia kahvia.

Eräs ystäväni, jota näin eilen pitkästä aikaa, kertoi, kuinka hänen ulkonäöstään oli sanottu pahasti. Sanoja ei tunne ystävääni kovin hyvin, on itseasiassa tämän työkaveri, ja erittäin mukavan ja viisaan oloinen, eli tämä ala-arvoinen kommentti tuli täysin puun takaa. Tottakai olin tuohduksissa ystäväni puolesta sekä luonnollisesti sitä mieltä, ettei niin todellakaan sanota eikä kukaan ole sellaista sanomaan; mutta jotenkin huomasin, etten kuitenkaan ollut niin kiihkoissani kuin ystäväni. Pohdiskelin tätä, ja tulin siihen tulokseen, että itse olisin todennäköisesti nauranut sanojalle päin naamaa. Ei siksi, että olisin niin tyytyväinen itseeni, enkä liioin siksi, että itsetuntoni olisi niin hyvä, vaan lähinnä siksi, miten se toinen kuvittelee voivansa sanoa niin. Ulkonäkö on paitsi jokaista erilailla miellyttävä ominaisuus, myös jokaisen henkilökohtainen asia; sille ei ole pakko tehdä mitään, jos ei halua. Ja tosiaan, jos joku kokee oikeutta ja pakottavaa tarvetta jakaa mielipiteensä, joka ei muille edes kuulu, on ko. jakaja pelkästään naurettava.

Miettiessäni tätä vielä pidemmälle, totesin suhtautuvani etenkin randomihmisten ulkonäkökehuihin yhtä huolettomasti kuin haukkuihinkin; se ei ole niiden asia, vaikka onkin kivaa tai ikävää, jos joko miellyttää silmää tai saa voimaan fyysisesti pahoin. Nämä on niitä asioita, joita ei tulisi ottaa turhan vakavasti, vaikka saatan itsekin deletoida tämän tekstin vielä seuraavassa tyhmärumaläski-puuskassa; kauniita ajatuksia silti, ja jonkun mielestä sitten taas rumia, mutta niin ne saavat ollakin.