Nyt oikeesti jätkät

Mikä siinä on, että kun alkaa mennä pieleen, niin tosiaan kaikki menee pieleen? Kusta tulee muroihin ja paskaa hattuun, ja sen lisäksi vielä sataa ja astuu vesilätäkköön korkkareilla? Ja sitten kun yrittäisi työpäivän jälkeen piristää itseään shoppaamalla näyteikkunasta bongaamansa metsuripaidan, niin ei sinne putiikkiin pääse ineen, koska kaksi partiollista poliiseja istuu jonkun myymälävarkauteen syyllistyneen pissiksen päällä tukkien sisäänkäynnin? Miksi unohtaa jatkuvasti tärkeitä asioita, ja joutuu kysymään nöyrästi uudestaan mitä pitikään tehdä, ja naamasta näkyy että päällikkö siellä kiittelee? Miksi pikkukoira syö kynttilöitä ja murentaa niitä villalankakarvamattoon niin, että ne tuntuu tosi dunkuille jalkapohjissa? Miksi nenään tulee maailman suurin ja rumin finni? Miksi tahtoisi vaan nukkua siihen asti, kun tuuli kääntyy? Miksei voisi nukkua siihen asti?

Tällaisina hetkinä tarvitsisi yhden jonkun tosi kivan jutun, joka onnistuisi melkeinpä yllätyksenä, tosi pienellä efortilla, jotta saisi pahan tuulen pois irroittamasta naamaa melkein. Miksei sellaisia tule? Miksi tatskan luvanneella pojalla on ylitöitä ja uusi tyttöystävä? Miksi mut on muutenkin näköjään niin helppo feidata ja jättää jotain tekemättä, vaikka niin mulle on luvannut? Miksi mä menen vastoinkäymisistä sellaiseen tilaan, etten pysty mihinkään, vaan olen ihan halvaantunut ja tuntuu, kuin mun persoonallisuus olisi imetty kokonaan pois?

Onneksi on noi elikot. Tänään Punkki istui koko ajomatkan tallille mun sylissä ja paineli kuonollaan mun käsivarsia, juuri sillä erityisellä tavalla kun se tekee. Paukis taas piti toistuvasti turpaansa mun poskella, ja puhalteli hyvälle heinälle tuoksuvia henkäyksiä, jotka heiluttivat hiuksia ja pakottivat sulkemaan silmät. Kyllä mä jaksan uskoa, että se käänne tulee, ja oikeastihan se onneksi tulee ihan piankin, koska niin se vaan aina menee.