Eilen ajattelin ylimielisesti, että ihan helppohan sinne töihin on mennä. Mä oon ollu viikon lomalla, varmaan räjähdän irti sängystä jo ennen kellon soittoa ja siinä sivussa hiukseni suoristuvat ja solahdan jakkupukuun joka ei kiristä eikä ainakaan vyötäröltä. Mutta niin yllättävää kuin se onkin, näin ei käynyt. Heräsin naama turvoksissa, ja kaiken kukkuraksi siihen oli painunut uninaamion kuva varsin Robinmaisesti. Oikeastaan, jos olisin laittanut sukkahousujen päälle alushousut, olisin näyttänyt aivan Batmanin pikku apurille. Siitä olisi kuitenkin saattanut tulla sanomista, eikä mulla ollut mitään viitaksikelpaavaa. Koin yllättäviä haasteita sukkahousujen pukemisessa, en muistanutkaan kuinka vaikeaa se on. Rusketustaso olisi muuten sallinut paljassäärisyyden, ellen olisi kännissä kaatunut kumpaakin polveani eksoottisen kukertaviksi hyväveli-henkisessä painimatsissa öisellä Iso-Roballa.
Vaikka en facebookannut aamulla edes kauaa, olin jotenkin auttamattoman myöhässä aikataulusta. En ollut myöskään loman aikana juonut juurikaan kahvia, joten tämän aamuinen kupponen sai aikaan hieman epävarmoja tuntemuksia vatsan seudulla. Meikkaaminen oli hullun vaikeaa, kun ei saanut ampua mielinmäärin kajalia. En ehtinyt mitenkään kuivata tukkaa, joten päädyin ajamaan ikkuna auki, hoilaten täysin palkein Volbeatia, joka kuulosti levyltä erihyvälle eilisen ponnettoman esityksen jälkeen. Tukka kuivui oikein kivasti toispuoleisille puikoille. Kaaduin melkein portaissa matkalla toimistolle, koska en ole lomalla pitänyt muita kuin Converseja.
Säikähdän joka kerta kun puhelin soi, ja saan vaivoin hillittyä "mitä vittua?!" -vinkaisut. Mun tekisi mieli kysyä vastakysymyksenä kaikilta jotka kyselee tyhmiä, että "mutta jos olisi niin olisitko kiiinnostunut" tai höpistä jotain selvistä kuvista. Kun näin keittiössä jonkun ihmeellisen nitomakoneen, meinasin purskahtaa pelosta itkuun ja vaanin sitä hiukan kulman takaa ennenkuin uskalsin mennä täyttämään vesipulloni. Kohta voisin mennä syömään, mutta tunnen suurta pettymystä siihen, ettei täällä myydä varmaankaan sellaisia nacholautasia, joihin addiktoiduin Tuskassa.
Tän täytyy olla jo huomenna iisimpää ja mun täytyy saada sellanen tunne, että oon kyllä tehnyt tätä joskus aiemminkin.
maanantai 29. kesäkuuta 2009
lauantai 27. kesäkuuta 2009
You failed. Please die.
Nyt on sellainen juttu, että tilanteet vaihtelee. Kun kaksi viikkoa oltiin Pörrin kanssa himassa oltu puhumatta toisillemme ja itketty kumpikin omissa nurkissamme, tuli tilanne, ettei enää voinut olla päättämättä yrittää for the one last time. En tiedä sitten onko se järkevää tai muuta, mutta toistaiseksi olen kokenut päätöksen paremmaksi kuin edellisen. Jatkoajan tapahtumia ei auta kuin odotella, katsoa miten asiat menee, eikä kyllä vieläkään tunnu kovin ehjälle. Mutta niin ja näin, kuten Nykäsen Matti filosofisesti sanoo.
Mun synttärijuhlat olivat jättimenestys. Vieraat olivat panostaneet asukokonaisuuksiin enemmän kuin kiitettävästi, ja vasta ryhmäkuvia katsellessa tajusi, kuinka jäätävän hienon näköistä joukkoa oltiinkaan. Meiltä kaikilta kysyttiin myös paperit baariin mennessä, eli oltiin myös tosi nuorten ja kiinteiden näköisiä. Lahjasaldo sai mut suorastaan liikuttuneeksi, sain Lontoosta lahjaksi Katie Pricen elämänkerran, jota paitsi luen erittäin kiinnostuneesti, niin olin myös erittäin vaikuttunut siitä, että mun addiktiota Katien sarjaan oli kuunneltu ja hommattu lisämatskua. Samaan arvostussarjaan päätyivät kimppalahjana mulle hankitut Conversen kuvankauniit tossukat, joita paketista poistaessa meinasin oikeasti tirskahtaa itkun puolelle. Myös Puppesisko oli ostanut mulle hyvän makunsa mukaisia releitä, joista olin erittäin kiitollinen. Tämänlaisille huomaavaisuuksille olen ihan hurjan herkkä, ja mulla on ihan maailman parhaat kaverit. Juhlahumun jälkeinen päivä oli myös täydellinen, kun heräsin Pupen poikaystävän kämpästä, ja lähdettiin dallaamaan steissille. Otettiin matkaan take away -kahvit, jotka maistuivat parhaalle ikinä auringonpaisteessa. Sitten käytiin vielä mäkissä, ja tunnelma oli chilli ja rauhoittava ja kaikinpuolin mitä mieleisin. Hyvät darrapäivät polttavat kauneudessaan sieluun reikiä varmasti.
Tänä viikonloppuna puolestaa on Tuskafestivaalit. Niiden toteumasta tuli varsin erilainen kuin alunperin piti, lähinnä siksi, että aina terve Panu sai jonkun keuhkoödeeman eikä päässyt nyt ainakaan kahtena ensimmäisenä päivänä paikalle. Stuntnaiseksi paikalle saatiin onneksi Minkki, ja Miero oli mukana luonnollisesti, koska kohdeyleisö on aivan hänen kaltaistaan. Perjantaina oli hyvin kaunis päivä, ja brenkku maistui vähän turhankin hyvin, koska en ollut aivan erityisen kiinnostunut mistään laulu- ja soitinorkesterista. Tänään sitten kävikin niin, että päästiin koko seurue paikalle ihan tosi myöhään, mutta näkemiseeni olin mahdottoman tyytyväinen; Amorphiksen laulaja paiskoi holistisella ja raskaalla liikkeellä polvitaipeisiinsa asti olevia rastojaan ja tunnistin oikein joitain lauluja. Sitten bongailtiin ihmisiä, jotka ovat aivan ehdotonta antia etenkin näillä festareilla, ja oli hullua, miten Minkin kanssa iskettiin silmämme aina samoihin henkilöihin sekä hyvässä että pahassa. Illan viimeisenä esiintynyt Suicidal Tendencies oli hyvin viihdyttävä; laulaja säntäili polvisukissaan laukkahyppyjä ympäri lavaa, teki sauvakävelytanssia ja huuteli mikkiin mitä sattuu hamsteriääniä. Rumpali oli jäätävän kokoinen musta mies, suunnilleen 2x2-metrinen, joka paukutti lättyjä kaikilla voimillaan ja laittoi kapulat tekemään voltteja. Nyt aion laittaa niiden levyjä luureihin ensi viikon duunia varten.
Mun synttärijuhlat olivat jättimenestys. Vieraat olivat panostaneet asukokonaisuuksiin enemmän kuin kiitettävästi, ja vasta ryhmäkuvia katsellessa tajusi, kuinka jäätävän hienon näköistä joukkoa oltiinkaan. Meiltä kaikilta kysyttiin myös paperit baariin mennessä, eli oltiin myös tosi nuorten ja kiinteiden näköisiä. Lahjasaldo sai mut suorastaan liikuttuneeksi, sain Lontoosta lahjaksi Katie Pricen elämänkerran, jota paitsi luen erittäin kiinnostuneesti, niin olin myös erittäin vaikuttunut siitä, että mun addiktiota Katien sarjaan oli kuunneltu ja hommattu lisämatskua. Samaan arvostussarjaan päätyivät kimppalahjana mulle hankitut Conversen kuvankauniit tossukat, joita paketista poistaessa meinasin oikeasti tirskahtaa itkun puolelle. Myös Puppesisko oli ostanut mulle hyvän makunsa mukaisia releitä, joista olin erittäin kiitollinen. Tämänlaisille huomaavaisuuksille olen ihan hurjan herkkä, ja mulla on ihan maailman parhaat kaverit. Juhlahumun jälkeinen päivä oli myös täydellinen, kun heräsin Pupen poikaystävän kämpästä, ja lähdettiin dallaamaan steissille. Otettiin matkaan take away -kahvit, jotka maistuivat parhaalle ikinä auringonpaisteessa. Sitten käytiin vielä mäkissä, ja tunnelma oli chilli ja rauhoittava ja kaikinpuolin mitä mieleisin. Hyvät darrapäivät polttavat kauneudessaan sieluun reikiä varmasti.
Tänä viikonloppuna puolestaa on Tuskafestivaalit. Niiden toteumasta tuli varsin erilainen kuin alunperin piti, lähinnä siksi, että aina terve Panu sai jonkun keuhkoödeeman eikä päässyt nyt ainakaan kahtena ensimmäisenä päivänä paikalle. Stuntnaiseksi paikalle saatiin onneksi Minkki, ja Miero oli mukana luonnollisesti, koska kohdeyleisö on aivan hänen kaltaistaan. Perjantaina oli hyvin kaunis päivä, ja brenkku maistui vähän turhankin hyvin, koska en ollut aivan erityisen kiinnostunut mistään laulu- ja soitinorkesterista. Tänään sitten kävikin niin, että päästiin koko seurue paikalle ihan tosi myöhään, mutta näkemiseeni olin mahdottoman tyytyväinen; Amorphiksen laulaja paiskoi holistisella ja raskaalla liikkeellä polvitaipeisiinsa asti olevia rastojaan ja tunnistin oikein joitain lauluja. Sitten bongailtiin ihmisiä, jotka ovat aivan ehdotonta antia etenkin näillä festareilla, ja oli hullua, miten Minkin kanssa iskettiin silmämme aina samoihin henkilöihin sekä hyvässä että pahassa. Illan viimeisenä esiintynyt Suicidal Tendencies oli hyvin viihdyttävä; laulaja säntäili polvisukissaan laukkahyppyjä ympäri lavaa, teki sauvakävelytanssia ja huuteli mikkiin mitä sattuu hamsteriääniä. Rumpali oli jäätävän kokoinen musta mies, suunnilleen 2x2-metrinen, joka paukutti lättyjä kaikilla voimillaan ja laittoi kapulat tekemään voltteja. Nyt aion laittaa niiden levyjä luureihin ensi viikon duunia varten.
maanantai 22. kesäkuuta 2009
Sleeping with ghosts
Tänään on ollut aivan satavarmasti ensimmäisen lomapäiväni kunniaksi aivan saatanan hieno keli. Se on mielestäni sääntekijöiltä ihan pienin mahdollinen kunnianosoitus mulle, sellainen sopiva olisi se, että koko viikon olisi samanlaista. Olen tosiaan tämän viikon erittäin hyvin ansaitulla lomalla, sillä viime kesänhän ajoin rekkaa ilman lomaa ja sitä edellisen huorasin mainostoimistossa Helsingissä ja Lontoossa niinikään ilman lomaa. On mulla toinenkin viikko muuten lomaa, sitten heinäkuun lopussa, ja oikeastaan sopivaa käytöstä olisi laittaa sen ajaksi myös aurinkovolat täysille.
Tänään heräsin aikaisin ja lähdin shoppailemaan. Päivän ykköslöytö oli yhden lempimuotibloginikin merkinnässä esiintyvä pääkallohame, joka on livenä vieläkin hienompi ja jota aion pitää päälläni tästä hetkestä lähtien ikuisesti. Kokeilin myös tuollaisia hattuja, mutta niin saatanan hassua kuin se onkin, mun pää on niin iso, ettei edes miesten osaston hatut mahdu siihen. Hahahhaahahhahahahahhahahah! Vittu.
Sitten söin lounaaksi sushia, ja täytyy sanoa, että Sellon sushipaikka on varsin kelvollinen. Ainoa mikä mua ahdisti, oli se, että kaikki oli yksittäispakattua ja poisheitettävää. Koska en tunnetusti ole mikään viherpiipertäjä enkä ituhippi, niin huolestuin siitä, että ehkä alan muuttua sellaiseksi. Tai ehkä olisi jo aikakin muuttua, mistä sitä tietää. No joojoo, sitten tulin kotiin ja menin Punkin kanssa kallioille tarkoituksena ottaa brunaa. Otinkin brunaa. Sitten Punkki alkoi läähättää niin mahtipontisella tavalla, että jouduin viemään sen kotiin kylpyyn ja lähestyä sitten kalliota uudemman kerran ihan itsekseni. Sitten nukahdin naamalleni ja kuolasin vähän tyynynä käytettyyn uuteen pääkallomekkoon ja käräytin hiukan selkääni. Mun auringossapalamiset on tosi säälittäviä, ne tasaantuu aina seuraavaan päivään mennessä rusketukseksi, ja siksi osoittelen niitä ja hohotan, enkä käytä mitään aurinkorasvoja koska ne on lääkäriäitini mukaan vauvoille. (Ja tähän ei kannata puuttua).
Mietein eilen sellaista, että voisin alkaa seukata Hugh Grantin kanssa, jos se kysyisi. Muuten en ole kiinnostunut, koska kukaan ei voi kai olla kivempi kun Pörri ja tääkin meni näin pahasti vituiksi, niin en oikeastaan taida olla muutenkaan kiinnostunut. Paitsi vähän Hugh Grantista. Mä oon jotenkin mennyt ihan tosi pilalle, taidan olla eilisen Rock Of Loven Roller Derby Challengen vauvoista se, joka hädin tuskin selviää ja joutuu sitten elämään lopun elämäänsä vammaisena. Se oli muuten ehkä maailman teeveesarjahistorian kaikista paras jakso ikinä, en ole koskaan ehkä nauranut niin paljon, hirnuttiin Pörrin kanssa ihan retardeina. Jotenkin tulen sen kanssa aika hyvin toimeen nyt.
EDIT: Koin kirjoittaessani käyttäväni "saatanaa" toistuvasti, mutta niitähän on vain kaksi. En tosiaankaan tiedä mistään mitään.
Tänään heräsin aikaisin ja lähdin shoppailemaan. Päivän ykköslöytö oli yhden lempimuotibloginikin merkinnässä esiintyvä pääkallohame, joka on livenä vieläkin hienompi ja jota aion pitää päälläni tästä hetkestä lähtien ikuisesti. Kokeilin myös tuollaisia hattuja, mutta niin saatanan hassua kuin se onkin, mun pää on niin iso, ettei edes miesten osaston hatut mahdu siihen. Hahahhaahahhahahahahhahahah! Vittu.
Sitten söin lounaaksi sushia, ja täytyy sanoa, että Sellon sushipaikka on varsin kelvollinen. Ainoa mikä mua ahdisti, oli se, että kaikki oli yksittäispakattua ja poisheitettävää. Koska en tunnetusti ole mikään viherpiipertäjä enkä ituhippi, niin huolestuin siitä, että ehkä alan muuttua sellaiseksi. Tai ehkä olisi jo aikakin muuttua, mistä sitä tietää. No joojoo, sitten tulin kotiin ja menin Punkin kanssa kallioille tarkoituksena ottaa brunaa. Otinkin brunaa. Sitten Punkki alkoi läähättää niin mahtipontisella tavalla, että jouduin viemään sen kotiin kylpyyn ja lähestyä sitten kalliota uudemman kerran ihan itsekseni. Sitten nukahdin naamalleni ja kuolasin vähän tyynynä käytettyyn uuteen pääkallomekkoon ja käräytin hiukan selkääni. Mun auringossapalamiset on tosi säälittäviä, ne tasaantuu aina seuraavaan päivään mennessä rusketukseksi, ja siksi osoittelen niitä ja hohotan, enkä käytä mitään aurinkorasvoja koska ne on lääkäriäitini mukaan vauvoille. (Ja tähän ei kannata puuttua).
Mietein eilen sellaista, että voisin alkaa seukata Hugh Grantin kanssa, jos se kysyisi. Muuten en ole kiinnostunut, koska kukaan ei voi kai olla kivempi kun Pörri ja tääkin meni näin pahasti vituiksi, niin en oikeastaan taida olla muutenkaan kiinnostunut. Paitsi vähän Hugh Grantista. Mä oon jotenkin mennyt ihan tosi pilalle, taidan olla eilisen Rock Of Loven Roller Derby Challengen vauvoista se, joka hädin tuskin selviää ja joutuu sitten elämään lopun elämäänsä vammaisena. Se oli muuten ehkä maailman teeveesarjahistorian kaikista paras jakso ikinä, en ole koskaan ehkä nauranut niin paljon, hirnuttiin Pörrin kanssa ihan retardeina. Jotenkin tulen sen kanssa aika hyvin toimeen nyt.
EDIT: Koin kirjoittaessani käyttäväni "saatanaa" toistuvasti, mutta niitähän on vain kaksi. En tosiaankaan tiedä mistään mitään.
maanantai 15. kesäkuuta 2009
I bet you think this song is about you
Niinkuin onkin.
Voi saatana, tiesittekö että jokaisen maailman levyn jokainen biisi kertoo erosta tai kaipuusta tai rakkaudesta? Samoin kuin kaikki telkkariohjelmat? Onneksi lehdissä on sentään niitä uutisia, joissa kaikki kuolee ja hömppälehdissä vertaillaan meikkejä. Mä oon aivan sikapaskana. Tää on eka kerta, kun jaan haarukoita tässä mittakaavassa, ennen panokset on ollut paljon pienempiä eikä tunteita ole ollut juurikaan. Jotenkin vittumaisinta on se, ettei ne tunteet oikeastaan ole edes menneet mihinkään, me vaan ollaan pahaksi toisillemme. Henkisesti. Uuvutetaan ja pilataan toisemme. Eikä sellaista vaan voi olla. Toivottavasti joskus kummankin siivet taas kantaa. Niin eikä sitä ennen tapeta toisiamme, koska käytännön syistähän katonalus on edelleen sama.
Mä en rakastu enää ikinä.
Voi saatana, tiesittekö että jokaisen maailman levyn jokainen biisi kertoo erosta tai kaipuusta tai rakkaudesta? Samoin kuin kaikki telkkariohjelmat? Onneksi lehdissä on sentään niitä uutisia, joissa kaikki kuolee ja hömppälehdissä vertaillaan meikkejä. Mä oon aivan sikapaskana. Tää on eka kerta, kun jaan haarukoita tässä mittakaavassa, ennen panokset on ollut paljon pienempiä eikä tunteita ole ollut juurikaan. Jotenkin vittumaisinta on se, ettei ne tunteet oikeastaan ole edes menneet mihinkään, me vaan ollaan pahaksi toisillemme. Henkisesti. Uuvutetaan ja pilataan toisemme. Eikä sellaista vaan voi olla. Toivottavasti joskus kummankin siivet taas kantaa. Niin eikä sitä ennen tapeta toisiamme, koska käytännön syistähän katonalus on edelleen sama.
Mä en rakastu enää ikinä.
perjantai 12. kesäkuuta 2009
How will I laugh tomorrow, when I can't even smile today
Tänään moni ihminen on jo ollut kiva mulle. Sellaisesta mä pidän. Se kun joku muuntaa äänensä mahdollisimman herttaiseksi ja pehmeäksi, käyttää sanoja kuten tottakai, upeeta ja mielelläni, sekä toivottaa vielä lopuksi hyvää jotain ajankohtaista asiaa, kuten esimerkiksi päivänjatkoa tai Agricolan päivää vaikka. Tai se, kun joku ihan tuosta vain hymyilee, pyytää anteeksi tönäisyään tai kiittää väistämisestä. Kaikki on sen hetken tosi paljon paremmin vain sen kivouden tähden. Lisää tätä.
Mulla on kauhea ruoanlaittovimma. Ajattelin tehdä tänään uusia perunoita, katkarapu-kermaviilikastiketta ja yrteillä höystettyjä uunikasviksia. Ehkä myös tsatsikia, se on ehkä mun suosikkia kaikista maailman aineista. Silti en koskaan meinaa muistaa tehdä sitä, mikä on sääli. Tällainen kokkaustoiminta sopii muutenkin viikonlopun kaavaan, koska aion mennä vahtimaan äidin marsuja, kun se on suunnistamassa viikonlopun. Kieltämättä tämä kuulostaa aika koomiselle, eikä sitä lainkaan vähennä se, että toinen niistä marsuista näyttää puuteroidulta tuomariperuukilta ja toisella on epilepsia sekä johonkin aivovaurioon viittaava karsastava katse. Mutta ne on hienoja ja jaloja elikoita, jotka tietävät oman arvonsa; aina kun jääkaapin oven avaa, ne alkavat huutaa kuin antikristukset, joten niille on pakko antaa salaattia, ettei verta ala vuotaa naamasta. Siksi ne ovat vähän pulskia.
Tähän antiklimaattiseen ja varsin keski-ikäisen kuuloiseen tilaan sopii myös se, etten juhannuksena aio ehkä tehdä mitään muuta kuin olla kotona. Ajattelin fiilistellä tyhjää kaupunkia, grillata pihalla ja antaa Punkin juoksennella puskissa. Meidät on Pörrin kanssa kutsuttu kyllä yhdelle mökillekin, mutta en oikein jaksa katsoa sen naamaa. Lisäksi viimeksi siellä ollessamme Pörri veti niin kovat kännit, että kaatui grilliin ja melkein hukkui ja oli kokoajan alasti, enkä varmaan pystyisi näillä väleillä hillitsemään turpaanvetorefleksiäni. Muutenkin heti jussin jälkeen on mun synttärit, ja samalla viikolla vielä Tuska. Eilen miettiessäni synttäreitä totesin, ettei mulla ole kovin montaa sellaista kaveria, jotka haluaisin kutsua. Lisäksi ajattelin kutsua pari oikeasti Minkin kaveria, ja hetken tunsin itseni vähän säälittäväksi. Mulla on kolme kaveria, koska siskoa ei voi laskea näihin. Onneksi laatu korvaa määrän, ja lopulta niin tahdon asian olevankin, mutta joinain päivinä tällä syyllä on kuitenkin mahdotonta olla vaipumatta synkkyyteen.
Mulla on kauhea ruoanlaittovimma. Ajattelin tehdä tänään uusia perunoita, katkarapu-kermaviilikastiketta ja yrteillä höystettyjä uunikasviksia. Ehkä myös tsatsikia, se on ehkä mun suosikkia kaikista maailman aineista. Silti en koskaan meinaa muistaa tehdä sitä, mikä on sääli. Tällainen kokkaustoiminta sopii muutenkin viikonlopun kaavaan, koska aion mennä vahtimaan äidin marsuja, kun se on suunnistamassa viikonlopun. Kieltämättä tämä kuulostaa aika koomiselle, eikä sitä lainkaan vähennä se, että toinen niistä marsuista näyttää puuteroidulta tuomariperuukilta ja toisella on epilepsia sekä johonkin aivovaurioon viittaava karsastava katse. Mutta ne on hienoja ja jaloja elikoita, jotka tietävät oman arvonsa; aina kun jääkaapin oven avaa, ne alkavat huutaa kuin antikristukset, joten niille on pakko antaa salaattia, ettei verta ala vuotaa naamasta. Siksi ne ovat vähän pulskia.
Tähän antiklimaattiseen ja varsin keski-ikäisen kuuloiseen tilaan sopii myös se, etten juhannuksena aio ehkä tehdä mitään muuta kuin olla kotona. Ajattelin fiilistellä tyhjää kaupunkia, grillata pihalla ja antaa Punkin juoksennella puskissa. Meidät on Pörrin kanssa kutsuttu kyllä yhdelle mökillekin, mutta en oikein jaksa katsoa sen naamaa. Lisäksi viimeksi siellä ollessamme Pörri veti niin kovat kännit, että kaatui grilliin ja melkein hukkui ja oli kokoajan alasti, enkä varmaan pystyisi näillä väleillä hillitsemään turpaanvetorefleksiäni. Muutenkin heti jussin jälkeen on mun synttärit, ja samalla viikolla vielä Tuska. Eilen miettiessäni synttäreitä totesin, ettei mulla ole kovin montaa sellaista kaveria, jotka haluaisin kutsua. Lisäksi ajattelin kutsua pari oikeasti Minkin kaveria, ja hetken tunsin itseni vähän säälittäväksi. Mulla on kolme kaveria, koska siskoa ei voi laskea näihin. Onneksi laatu korvaa määrän, ja lopulta niin tahdon asian olevankin, mutta joinain päivinä tällä syyllä on kuitenkin mahdotonta olla vaipumatta synkkyyteen.
torstai 11. kesäkuuta 2009
It's the curse of every sailor standing on dry land
Harvoin merkitessä on tosi ärsyttävää se, että ei oikein tiedä mistä aloittaisi. Ehyestä kokonaisuudesta on aivan turha haaveilla, ja kyllä siitä haaveilen kuitenkin joka kerta, vaikkei se koskaan toteudukaan. Ihan vain välihuomautuksena niille, jotka leukaansa sukien miettivät, ettei kokonaisuuksia ole koskaan ollutkaan, mutta on niitä siis mielessä ollut. Niinkuin moni muukin asia, esimerkiksi skumppa, niitit ja angoramarsut. Edellä mainitusta syystä siis aion keskittyä kertomaan joitain harvoja omasta mielestäni mainitsemisen arvoisia asioita. Taas. Niinkuin joka vitun kerta itseasiassa. HILJAA!
Yksi hyvä ilta oli se, josta Mierolainen kertoikin siihen asti, kuin itse oli osallisena siihen. Mieron siis tehtyä viisaan päätöksen painua pehkuihin ohjastimme Panun kanssa päihtyneet naamamme muun ruumiin jatkona erääseen kulmakuppilaan, jossa soitetaan hevimusiikkia. Siellä emme kauaa kaksin ehtineet olla, kun tapasimme hevareita seurueellisen, enkä oikein sen jälkeen muista kuin juoneeni niiden kanssa morsiusotteella vodkashotteja. Koitin vielä sluibata jatkokutsusta vetoamalla Panun matkanjohtajuuteen, ajattelin sen järkevästi kieltäytyvän, mutta se huusi täysin palkein kyllää. Siispä otimme taksit poikain luokse, kuunneltiin Panun kanssa takapenkillä The Ting Tingsiä kuulokkeista ja koin jostain syystä tarpeelliseksi yrittää hymyilyttää kuskia kokoajan ilmeilemällä taustapeilistä ja juttelemalla sille söpöyksiä.
Jossain kohtaa matka oli taitettu, ja kämpässä sisällä oli hieno tunnelma, jota höystettiin musiikilla, ginipaukuilla ja keskusteluilla. Pitkään aikaan ei ole ollut yhtä kivaa jutella tuntemattomien kanssa, puhuttiin ihan kaikesta, kuunneltiin eikä tehty pilkkaa kukaan kenestäkään. Joskus aamukasilta Panu matkanjohtajana päätti, että meidän oli mentävä, mikä olikin erinomainen päätös, eikä vähiten siksi, että olin aika naamat siitä kaikesta ginistä. Taksia etsiskellessä koin tarvetta heittäytyä maate jokaiseen ruoholäikkään ja kieriä siinä potkien, koska taisin olla aika uupunut. Saatiin taksi, päästiin Panun loma-asuntoon, jonka parvekkeelta heräsin jossain kohtaa. Siitä siirryin kylpyhuoneen lattialle, koska siellä oli lattialämmitys ja siten pesämäinen tunnelma.
Siitä seurannut päivä oli sellaista krapulaa, josta oikeastaan pidän. Olin hyvin tyyni ja reagoimaton, väsynyt mutta samalla henkisesti levännyt enkä voinut kovinkaan paljon pahoin. Söin kaikkea tosi herkkua mättöä, paijailin koiraa ja katsoin teeveestä roskasarjoja. Jos darra olisi sellainen aina, vetäisin brenkkua ehkä joka päivä, tai oikeastaan joskus teinkin niin, eli tavallaan on hyvä, ettei se aina ole. Darra on kuin suklaarasia, koskaan ei tiedä, millaisen saa.
Tämä viikko on puolestaan ollut yhtä päivääni murmelina. Herään joka päivä mennäkseni töihin, jossa on niin kiire, että joudun juoksemaan penikkatautiin asti, enkä siksi enää tänään voinut laittaa korkokenkiä. Yöllä heräsin kun jalkoja särki niin paljon, että oli pakko mennä sivelemään niihin icepoweria. Murmelipäivänä tulen kotiin, koitan väsyttää koiraa, en nää Pörriä tai jos nään, niin en puhu sille. Tuntuu vähän sille, kuin olisi kuplan sisällä, eikä pääsisi ulos, ja se kupla olisi täynnä pettymyksiä. Mutta ei ketään voi pakottaa, ja totisesti pakottaminen on mieleeni ihan vihoviimeinen asia. Pitää itse haluta olla ja tehdä ja nähdä vaivaa.
Yksi hyvä ilta oli se, josta Mierolainen kertoikin siihen asti, kuin itse oli osallisena siihen. Mieron siis tehtyä viisaan päätöksen painua pehkuihin ohjastimme Panun kanssa päihtyneet naamamme muun ruumiin jatkona erääseen kulmakuppilaan, jossa soitetaan hevimusiikkia. Siellä emme kauaa kaksin ehtineet olla, kun tapasimme hevareita seurueellisen, enkä oikein sen jälkeen muista kuin juoneeni niiden kanssa morsiusotteella vodkashotteja. Koitin vielä sluibata jatkokutsusta vetoamalla Panun matkanjohtajuuteen, ajattelin sen järkevästi kieltäytyvän, mutta se huusi täysin palkein kyllää. Siispä otimme taksit poikain luokse, kuunneltiin Panun kanssa takapenkillä The Ting Tingsiä kuulokkeista ja koin jostain syystä tarpeelliseksi yrittää hymyilyttää kuskia kokoajan ilmeilemällä taustapeilistä ja juttelemalla sille söpöyksiä.
Jossain kohtaa matka oli taitettu, ja kämpässä sisällä oli hieno tunnelma, jota höystettiin musiikilla, ginipaukuilla ja keskusteluilla. Pitkään aikaan ei ole ollut yhtä kivaa jutella tuntemattomien kanssa, puhuttiin ihan kaikesta, kuunneltiin eikä tehty pilkkaa kukaan kenestäkään. Joskus aamukasilta Panu matkanjohtajana päätti, että meidän oli mentävä, mikä olikin erinomainen päätös, eikä vähiten siksi, että olin aika naamat siitä kaikesta ginistä. Taksia etsiskellessä koin tarvetta heittäytyä maate jokaiseen ruoholäikkään ja kieriä siinä potkien, koska taisin olla aika uupunut. Saatiin taksi, päästiin Panun loma-asuntoon, jonka parvekkeelta heräsin jossain kohtaa. Siitä siirryin kylpyhuoneen lattialle, koska siellä oli lattialämmitys ja siten pesämäinen tunnelma.
Siitä seurannut päivä oli sellaista krapulaa, josta oikeastaan pidän. Olin hyvin tyyni ja reagoimaton, väsynyt mutta samalla henkisesti levännyt enkä voinut kovinkaan paljon pahoin. Söin kaikkea tosi herkkua mättöä, paijailin koiraa ja katsoin teeveestä roskasarjoja. Jos darra olisi sellainen aina, vetäisin brenkkua ehkä joka päivä, tai oikeastaan joskus teinkin niin, eli tavallaan on hyvä, ettei se aina ole. Darra on kuin suklaarasia, koskaan ei tiedä, millaisen saa.
Tämä viikko on puolestaan ollut yhtä päivääni murmelina. Herään joka päivä mennäkseni töihin, jossa on niin kiire, että joudun juoksemaan penikkatautiin asti, enkä siksi enää tänään voinut laittaa korkokenkiä. Yöllä heräsin kun jalkoja särki niin paljon, että oli pakko mennä sivelemään niihin icepoweria. Murmelipäivänä tulen kotiin, koitan väsyttää koiraa, en nää Pörriä tai jos nään, niin en puhu sille. Tuntuu vähän sille, kuin olisi kuplan sisällä, eikä pääsisi ulos, ja se kupla olisi täynnä pettymyksiä. Mutta ei ketään voi pakottaa, ja totisesti pakottaminen on mieleeni ihan vihoviimeinen asia. Pitää itse haluta olla ja tehdä ja nähdä vaivaa.
lauantai 6. kesäkuuta 2009
You're listening to the streets
Miettikää, olen firman bileistä jo nyt kotona. Meillä oli aivan yliveto, osittain munkin suunnittelema käytännön tekemisen ohjelma, jonka yhteydessä oleva kilpailu tietenkin voitettiin. Siispä lopetin illan kävelemällä öisen Helsingin halki Landonin shampanjapullo kädessäni, pukeutuneena Crazy Madnessin rumpalin näköiseksi. Oli hurjan hauskaa, mutta silti päätin lähteä kotiin baarin sijasta, vaikka viina olisi ollut ilmaista. Ei vain tehnyt mieli olla niiden kanssa, vaikka ne on ok. Mä haluan valita, kenen kanssa olen. Omalta steissiltä kävelin jonkun verran matkaa kotiin, olisin halunnut soittaa HIMin When Love And Death Embracea repeatilla niin kovaa, että pää meinaa räjähtää, mutta se oli jotenkin vioittunut eikä mp3-soitin pygennyt sitä soittamaan. Mikään muu biisi ei kelvannut, joten kuuntelin yön ääniä, kaikuvia askeleita sekä lintujen epätodellisen kovaa laulua matkalla kotiin. Kadut kuulostaa joskus hurjan kauniille. I'm in love with you, vanha Leppävaara.
Okei. Nyt me ollaan kuolleita, mutta meidän täytyy päättää, halutaanko me mennä takaisin.
Minä en tiedä, mitä tekisin.
"Minä menen takaisin", Dianna sanoo.
"Entä minä?" minä sanon. "Pitäisikö minun mennä takaisin?"
"Sinuna en menisi, kultaseni", se sanoo. "Sinun naamasi on aika... tohjona."
Se nauraa ilkeästi.
Okei. Nyt me ollaan kuolleita, mutta meidän täytyy päättää, halutaanko me mennä takaisin.
Minä en tiedä, mitä tekisin.
"Minä menen takaisin", Dianna sanoo.
"Entä minä?" minä sanon. "Pitäisikö minun mennä takaisin?"
"Sinuna en menisi, kultaseni", se sanoo. "Sinun naamasi on aika... tohjona."
Se nauraa ilkeästi.
maanantai 1. kesäkuuta 2009
Lucy in the sky with diamonds
Tänään olen viettänyt saikkupäivää kotona. Aamulla ääni ei pihissyt juuri yhtään ja olin röhinyt koko yön, joten päätös oli selvääkin selvempi. Saatan olla kotona myös huomisen, katsoo nyt millainen olo on aamulla. Mä oon sairaan huono olemaan kipeä, eli periaatteessa todennäköisesti huominenkin kannattaisi lepäillä, mutten tiedä maltanko kuitenkaan.
Lauantaina olin yhden baarin hautajaisissa. Tuossa baarissa kävin nuorena eniten, tunsin henkilökunnan ja sain joskus ilmaisia juomia, siellä oli aina kaikki kaverit ja hauskuus. Vaikken olekaan käynyt siellä sataan vuoteen, oli se silti vähän haikeaa, etenkin kun ilta oli lämmin ja kaunis, näin tuttuja vuosien takaa, naurettiin ja juteltiin. Oli myös kiva kuulla kohteliaisuuksia, sitä ettei joku muistanutkaan miten mä hymyilen, spontaaneja leuanloksahtamisia ja yksi liikuttavan totinen iskuyrityskin. Viime ajat on ollut taas aikamoinen trl-fiilis, ja tällä hetkellä en jotenkin saa himasta yhtään kehuja tai muuta itsetunnon kohotusta. Se on nihkeää, varsinkin kun olen hyvinkin taipuvainen olemaan tykkäämättä itsestäni.
Nämä aurinkoiset viime päivät ovat olleet satumaisen ihania. On jännä, että nuorempana muhun ei tarttunut aurinko oikein millään. En palanutkaan kyllä, mulle vaan ei tapahtunut mitään. Nykyään rusketun aika hyvin ja hyvänväriseksi, ja viime päivät on todellakin potkustartanneet pronssiutumisen. Vaatteet näyttää niin paljon paremmille ja hampaat valkoisemmille.
Lauantaina olin yhden baarin hautajaisissa. Tuossa baarissa kävin nuorena eniten, tunsin henkilökunnan ja sain joskus ilmaisia juomia, siellä oli aina kaikki kaverit ja hauskuus. Vaikken olekaan käynyt siellä sataan vuoteen, oli se silti vähän haikeaa, etenkin kun ilta oli lämmin ja kaunis, näin tuttuja vuosien takaa, naurettiin ja juteltiin. Oli myös kiva kuulla kohteliaisuuksia, sitä ettei joku muistanutkaan miten mä hymyilen, spontaaneja leuanloksahtamisia ja yksi liikuttavan totinen iskuyrityskin. Viime ajat on ollut taas aikamoinen trl-fiilis, ja tällä hetkellä en jotenkin saa himasta yhtään kehuja tai muuta itsetunnon kohotusta. Se on nihkeää, varsinkin kun olen hyvinkin taipuvainen olemaan tykkäämättä itsestäni.
Nämä aurinkoiset viime päivät ovat olleet satumaisen ihania. On jännä, että nuorempana muhun ei tarttunut aurinko oikein millään. En palanutkaan kyllä, mulle vaan ei tapahtunut mitään. Nykyään rusketun aika hyvin ja hyvänväriseksi, ja viime päivät on todellakin potkustartanneet pronssiutumisen. Vaatteet näyttää niin paljon paremmille ja hampaat valkoisemmille.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
