Peruspäivitys

Mä olen siivonnut koko viikonlopun. Siivouksen suhteen mä olen tosi huono yhdistelmä erilaisia luonteenpiirteitä: mä olen äärimmäisen sotkuinen ja siivoankin n. neljä kertaa vuodessa, mikä tarkoittaa, että kämpän kertasiivoamiseen menee n. 4 päivää (ja kyse on kymmenestä neliöstä). Toisaalta mä olen myös erittäin perfektionistinen, eli en usko, että mitään kannattaa tehdä, jos sitä ei tee kunnolla (no, kouluun ei tämä päde enää, onneksi), mikä taas tarkoittaa että jokainen kirja on on otettava yksitellen käteen ja puhdistettava pölyhuiskalla, kaikki on lajiteltava ja samalla on tehtävä uusia sisustusratkaisuja (tällä kertaa onneksi päädyin vain äänieristämään oven). Lisäksi mä olen patalaiska ja pystyn tekemään asioita ainoastaan inspiroituneena, eli suuren osan vuodesta asun hirveän törkyläjän seassa, mutta sitten kun aloitan, en ehdi edes syödä (oikeasti) siivoamiselta.

Mulla on myös ihan selvästi jokin motorinen häiriö (oikeasti, vittu!), koska hajonneiden asioiden saldo on seuraava: yksi (tosi kiva) maljakko, yksi (rakas) lamppu (joka ei toivottavasti hajonnut kokonaan vain tippuessaan hajotti lamppunsa), yksi imurin suutinosa (viime kerralla meni muuten kanssa!) sekä yksi rivillinen pistorasioita (tämä oli ihan uskomaton: pölytin isoa ja kapeaa pleksipäällystettyä julistetta, joka tippui, ja sen kapea alaosa osui juuri täsmälleen pistorasian ja seinän välissä olevaan - tämä on Hoas, se kolo oli aika iso - koloon ja pulttasi pistorasian irti.). Mä todella toivon, etten mä joudu maksamaan sitä, koska, no joo, ei mulla ole sitä(kään) rahaa, varsinkin kun en viikonloppuna päässyt laittomaan jobiini koska olin kuumeessa.

Siivotessani olen kuunnellut käytännössä repeatilla Porcupine Treen omituista teemalevyä "Fear Of A Plank Planet". Teema on siis teinit (tai ehkä jopa yksi teini, en minä tiedä) joilla menee huonosti; ne vaan pelaa XBOX:ia, kattoo töllöä, hengaa ostoskeskuksissa, vetää masennuslääkkeitä ja on pilvessä. Ei teemasta sen kummempia, mutta se musiikki. Ihan mieletön levy. En malta odottaa, että näen kokoonpanon Ruisrokissa. (Teiniteeman alle sijoittuu myös kirja "Nancy" jonka lukaisin uudelleen nyt viisitoista vuotta sitten sen ensimmäisen kerran luettuani. Epäilen vahvasti, että kirja on toiminut esikuvana täällä moneen otteeseen kauhistellulle kirjalle "Poikani Kevin".)

Lisäksi opin, että jos sämpylätaikinaan kaataa kasviskeitön jämät, tulee hyvää. Saan myös ehkä pienen palstan eräästä siirtolapuutarhaneliöstä, joten voi olla, että ensi kesänä syön oman maan luomusalaattia (todennäköisesti kuitenkaan en, koska olen aika, no, en niin pitkäjänteinen, ja tämä vaikuttaa ihan omastakin mielestäni jo sen sortin jutulta, että alkuinnostus on kova, mutta kesto nada).

Kevätmania on muutenkin nostanut päätään: tällä viikolla ollaan menossa johonkin hämyyn larppaustapahtumaan tutustumaan touhuun (no, tämähän oli aina nähtävissä, mun todellisuudensietokyvylläni), olen ilmoittautumassa mukaan kesäkuussa alkaviin keskiaikaisen kylän kaivauksiin (siis tästä tulee niin siistiä!), sekä vaihtamassa a) maata b) ammattia c) koulua. Harmi vain, ettei pienikään rahtunen tästä kaikesta innostuksesta suuntaudu opinnäytetyöhön, mutta tämä on onneksi yleismaailmallinen ilmiö: ketään ei ole vielä ikinä kiinnostanut oma opinnäytetyönsä/gradunsa. Mekin ollaan nyt viikko yritetty saada paperille 15 verbiä ja lähetettyä se eteenpäin. Ei pysty. 15! Enhän mä edes tiedä viittätoista adjektiivia! Ei pysty! Mistä me ne saadaan?! jne. (Tämän lisäksi se, että emme saa mitään aikaiseksi opinnäytetyön suhteen on saanut aikaan sen, ettei huvita nähdä Nuutakaan, koska tavallaan sitten voisi olla tekemässä sitä työtä, eikä vaan juoruamassa.)

Tosin tänään ei tunnu maaniselta, vaan tänään ahdistaa. Johtuu varmaan siitä, etten ole juonut yli kahteen viikkoon tippaakaan viinaa. Täytynee vetää joku päivä perseet.

Ei sillä, että minulla olisi vaikeuksia nutatoida

Eilen (ja muuten kyllä tänäänkin) kun aurinko paistoi täydeltä terältä saaden lumihangen säkenöimään kristallin lailla ja häikäisten miellyttävästi lämmittäen, laukkasin suklaanvärisellä arabialaisella täysiverihevosella laakealla pellolla enkä saattanut estää pieniä riemunvingahduksia. Nyt aktiiviurani lopettaneena osaan aivan eri tavalla nauttia ratsastamisesta; toki välineistökään ei ole sitä huippuunsa treenattua pumpulissa pidettävää dynamiittia, vaikka en todellakaan voi väittää, etteikö tuostakaan olisi kierroksia puuttunut. Jotenkin vain juuri ratsastaessa ja vieläpä luonnossa tulee erinomaisen vapautunut ja puhdistunut fiilis, vaikka olin koko aamupäivän tuottanut etänä erästä asiaa, niin se pyyhkiytyi pois mielestä juuri sillä hetkellä, kun annoin laukannostoavut. Hevosilla on varsin terapeuttinen vaikutus, ja tämä oli sitä aivan parhaimmillaan.

Eilen aivan suunnattoman spontaanisti sain tänne landelle seurakseni Minkin. Olin hiukan jännittynyt ajaessani noutopuuhiin parinkymmenen kilometrin päässä olevalle juna-asemalle, sillä olin vain hetkeä ennemmin nähnyt ikkunasta hirven, oikean hirven. Sen kintereen työskentely oli erittäin hyvää, kun se harppoi hangessa puiden lomassa. Kaikki kuitenkin meni hienosti, ja pääsimme turvallisesti perille pimeyden keskelle. Kävimme saunassa, jonka olin sytyttänyt kuin esimerkillinen partiolainen tai sitten lahjakas pyromaani, löylyt olivat lempeät ja ledivalot tuikkivat kilpaa ulkotaivaan tähtien kanssa. Joimme hiukan viiniä ja söimme tapaksia, keskustelimme Jumalan karitsasta ja liturgiasta sekä ihmissuhteista ja seksistä, seksisuhteista ja ihmisseksistä. Mitä?

Aamulla olin ylpeä, kun sain kuulla, että nukun suu hyvin kiinni. Yritin myös etsiä itseäni mitatakseni vaikka viivotinta, mutta siitä huolimatta, että pengoin epäilyttävän pontevasti kaikkien kolmen lapsen huoneet, en löytänyt mitään. Paitsi yhden, josta oli lohkaistu numerot pois. Millä nämä lapset käyvät koulua, kysyn vaan, eivät ainakaan viivottimella selvästikään. Toisten tavaroiden penkomisesta tulee aina aika tirkisteleväinen ja jopa rikollinen olo, mutta silti teen niin toisinaan, koska se myös on kiehtovaa ja paljastavaa. Olen siis sairas sika.

Jatka pyörimistä, pyörimistä, pyörimistä

Voin kertoa, ettei unirytmiään kannata muuttaa kertaheitolla lähes päinvastaiseksi, sillä siinä taantuu mieli samassa suhteessa kun silmäpussit lisääntyvät. Muuten pidän kovasti kuorma-autoilusta, ja seuraavissa lauseissa on perusteita tälle väitteelle. Siinä saa monipuolista fyysistä harjoitetta, nostella, kantaa, vetää, pinota, hypähdellä ja kahlata lumessa, eli siis siinä laihtuu. Kuorma-auton ajo-ominaisuudet ovat oikein hyvät, ja alan oppia peruuttamaan myös ilman panikoitumista. Setäkuskit ovat kohteliaita ja huomaavaisia, sekä saan osakseni vilpitöntä ihailua aina, kun onnistun jossain. Siinä saa, tai siis on pakko pitää funktionaalisia vaatteita, eli ei tarvitse palella joissain typerissä muotivetimissä ja saada noidannuolta. Ruoka on hyvää sellaisissa paikoissa, missä me käydään syömässä. Lisäksi mun pomo on pitkästä aikaa vilpittömästi vähiten vituttava ihminen, en tajua kuinka joku saattaa olla niin mukava rehellisellä tavalla.

Nyt majailen sunnuntaihin asti Ponilaaksossa, mahdollisesti kokoajan ihan Punkin kanssa kahden. Mä haluisin nähdä mun kavereita ja jutella niiden kanssa; mieluiten sellaisia syvällisiä keskusteluja, juoda vähän viiniä ja syödä lammaspaistia, sitten lämmittää saunan ja juoda yhden jääkylmän bissen. Se on kummaa, kuinka tilanteet vaihtelee, toisinaan näkee joka päivä vaikka kuinka monta ihanaa ihmistä ja joskus ei taas tsiljoonaan (tsiljoona on mun lempi lukusana, vaikken tarkalleen tiedä kuinka paljon se on, mutta paljon) vuoteen nää ketään. Jos näkee kovasti vaivaa tapaamisen eteen, ja etenkin jos itse on ollut se kinuava osapuoli, alkaa ainakin itseäni usein huolettaa se, että mitä jos sitten väsähdänkin odottamisesta ja tapaamisen hetkellä vaan vittuilen. Koska sellainen mä joskus olen.

Jaksan aina ilostua melkein kyyneliin siitä, jos joku liikenteessä ajaa oikein erityisen hyvin; ryhmittyy pois tieltä vastaantulijoiden kaistalle, jos kukaan ei tule vastaan, siirtyy jonossa eteenpäin, jos näkee etten mahdu kokonaan sille kaistalle tai ihan vaan vaikka käyttää vilkkua oikein sekä etenee sujuvasti tasaista nopeutta. Näiden ylistämiseen pitäisi olla joku netti- tai mobiilipalvelu, jonne saisi lähettää rekisterinumeron ynnä kiitoksen siitä, kun joku ei kerrankin mennyt päin persettä ja polttanut hihoja, sillä koska se on niin harvinaista, pitäisi se ehdottomasti saattaa ihmisten tietoon.

Ätsiuh

Mä olen viettänyt viime päivät Tylypahkassa, koska lämmittelen uusinta suomenkielistä Potteria varten lukemalla kaksi edellistä (tosin englanniksi, plääh, niissä on niin hyvä suomennos). Mähän olen siis toistolukija: musta on ihana lukea tai katsoa jotain, minkä tunnen kuin omat taskuni: Woody Allenia katsellessa tuntuu, kuin istuisi kavereiden, vaikkakin hieman omalaatuisten kanssa kahvilla, Buffy The Vampire Slayer ei ikinä menetä hohtoaan ja Gilmore Girlsit voi katsoa ihan niin monta kertaaa kuin haluaa, eikä yhtään ärsytä. Ei ärsytä, uskokaa pois.

Välillä, kun multa kysyy kuulumisia, mä meinaan kertoa jotain, mitä Buffyssa on tapahtunut siinä viimeisessä jaksossa jonka katsoin (öö, eipä kummempia, erosin vampyyripoikaystävästäni ja tapoin ihmissuden....). Mä tiedän, että mun pitäisi hankkia elämä tai ainakin jotkut isot painot, jotka pitää mut tiukemmin kiinni todellisuudessa, mutta kun, öö, no, ei huvita. Täällä on loskaa kadut täynnä, tili tyhjänä ja opinnäytetyö junnaa, kuka voi syyttää tyttöä, joka karkaa Sunnydalen kautta Tylypahkaan?

Lisäksi mä olen kehittänyt itselleni flunssaa, mikä ärsyttää mua aikalailla. Mä olen tosi harvoin kipeä, tosin tänä vuonna olen ollut tavallista enemmän. Aina kun mä olen kipeä, mä menen hirmuiseen paniikkiin, vedän hirveän läjän vitamiineja ja auringonhattu-uutetta ja tyrnimehua (yök) ja kaikenmaailman luontaistuotteita, laitan villasukat ja vikisen kuin rotta loukussa. Mä oikeasti inhoan olla kipeä, eikä mun kohdalla ole edes sitä ihanuutta, että saisi lojua hyvällä omallatunnolla kun on flunssainen (mä kun lojun niin paljon muutenkin).

Rahat ovat muuten nyt loppu. Finito, caput, slut, finit. Hitto vie. Mutta koska maailma on ihme paikka, minulle tuli tänään sitten soitto kaverinkaverinkaverilta, joka tarvitsi apua viikonlopuksi ja lupasi maksaa palkankin heti käteen (niin paljon kuin olenkin sitä mieltä, että yhteiskunnassa pitää pelata sen ehdoilla, niin tällä kertaa on vain yksinkertaisesti pakko tukea harmaata taloutta, koska sitä rahaa on saatava eikä tilirahaa ole tulossa yli viikkoon). Erittäin hieno yhteensattuma, etten sanoisi. Nyt täytyy vain toivoa, etten ole viikonloppuna aivan sairaan kipeänä, koska mentävä on vaikka päässä olisi iso reikä.

Mä muuten juuri yksi päivä tajusin ,että vaikka mä olen aina ollut sitä mieltä, ettei mulla ole mottoa, niin kyllä mulla onkin, ja se on, tadaa: "Kaikki järjestyy, ainakin jos vähän järjestää." Hmmph, ei ehkä maailman hienoin tai syvällisin, mutta maailman eniten totta: kaikki jotenkin aina tuntuu järjestyvän, niin isot kuin pienetkin asiat, vaikkei yhtään tuntuisi siltä aluksi (tai vaikkei se järjestyminen ehkä tapahtuisi juuri sillä tavalla, kuin olisi halunnut). Toinen voisi olla "Kyllä sitä rahaa jostain tulee". Viimeksi tämä tuli todistettua, kun viestittelin töissä ollessani frendini kanssa ja olisin halunnut lähteä ulos, muttei ollut yhtään rahaa. Sitten joku asiakas jätti lompakkonsa siihen (ei, senkin törkyiset siat, en varastanut hänen rahojaan!), soitin perään ja asiakas tuli takaisin ja jätti minulle ison tipin (olen töissä paikassa, missä ei ole tippikäytäntöä siis). Eli tytöt pääsi ulos vetämään persheet.

Eilen laskin sitten ammattikoulumatikkaa, mikä oli paitsi turhauttavaa ja vittumaista, myös ratkiriemukasta, sitten kun sen makuun pääsi. Olen tosin melko varma, etten pääsisi yhtään lukion matikankoetta enää läpi. Ei juuri mitään muistikuvia siitä, miten derivoidaan, ei mitään hajua, mihin liittyy öö, integraalilaskenta (ei tosin kyllä paljon kiinnostakaan). Nykyään hieman harmittaa, että päätin kuudennella lakata opiskelemasta matikkaa ja lukiossakin vain "tentin" lyhyen matikan (eli edellisenä iltana luin sen verran, ettei tarvinnut uusia mutta en myöskään oppinut mitään). Inhottava myöntää, mutta ne opettajat, jotka väittivät, että matikkaa tarvitaan oikeastikin vaikka missä, olivat oikeassa.

Tänään olen pienen siivoilun ja aivastelun lisäksi tehnyt lempiruokaani eli sitä mitä kaapista löytyy, koska rahat siis tosiaan ovat loppuneet. Lopputuloksena on ihania sämpylöitä puurohiutaleista ja oliiveista ja porkkanasta sekä peruna-porkkana-linssi-soijarouhe-sipulilaatikkoa.

Nyt nukkumaan, ja huomenna toivoakseni töihin. Sairasloma ei kerrankin kutsu yhtään.

Workin' In The Coalmines, Goin' Down Down

Ensinnäkin mä haluaisin sanoa, että blogin taso on noussut kuin lehmän häntä käänteisesti sen jälkeen kun itse hankin elämän (=monta työvuoroa; elämä=työ according to Panu jonka isä oli yrittäjä): otsikkoon on eksynyt jo Lambrettaakin. On se vaan niin hienoa. NIIN hienoa. Mä toivon NIIN paljon, että mä voisin nokittaa ton jollain yhtä vinkeällä systeemillä, mutta ei.

Huomaa kyllä, että blogin syrjiminen sitten tosiaankin JOHTUI siitä olemisesta IRL, josta viimeksi keskusteltiin: en ole pelannut GH:ta moneen päivään (en sen jälkeen kun Pörri tuli kotiin torstaina), enkä SILTIKÄÄN ole ollut lähelläkään blogia. Missä sitten olen ollut? No, töissä (joka päivä, monta tuntia!!), kavereiden kanssa kahveilla, keikalla, äidin luona syömässä, lukemassa, sotkemassa kämppää ja kiroilemassa julkisia liikennevälineitä sekä välillä antamassa aivojen harhailla opinnäytetyön suuntaan - eli siis viettänyt perus ei-nettiin-addiktoituneen nuoren naisen elämää miinus seksi, viina ja shoppailu. (No voi plääh, eli jäljelle jää, mitä, verot, flunssa ja menkat?) Ihan mukavaa, muttei tietenkään peittoa bittiavaruutta. (Eikä Guitar Herota, mutta sitä en odottanutkaan.)

Koska töissä on ollut sikahiljaista (röh), olen oppinut paljon uusia asioita: sen, että Johanna Tukiainen (Dolls-tanssija, jolle Kanerva lähetti viestejä) on heitetty kotoaan avomiehensä toimesta (Seiska). Sen, että suurin osa soista löydetyistä, muumioituneista ihmisistä oli uhrattuja, ei sinne hukkuneita – ja että vanhimmat heistä ovat n. 2000 vuotta vanhoja . Ai niin, ja että varpaat säilyvät hyvin, miinus tosin kynnet, mutta kädet taas katoavat. Ihme juttu(Historia). Lisäksi opin aivan liikaa asioita Vietnamin sodasta ja My Lain kylästä ja alkoi taas ahdistaa ihan sikana nuo jenkkisotilaat tuolla ympäri maailmaa (tai sotilaat yleensä, ks. Stanfordin vankilakokeilu, josta myös opin, tosin lähinnä lisää, koska olen joskus muinoin ehkä hieman vahingossa lukenut jossain sosiaalipsykaa…) (Tieteen kuvalehti). Opin myös, että Viagra vähentää marsujen jetlagia, mikä uutinen varmasti otetaan innolla vastaan paljon matkustavien miesmarsujen keskuudessa (joko Tiede tai Tieteen kuvalehti). Senkin opin, että Intiassa on kolme vallitsevaa tapaa, jolla leski käryää (tai en tiedä käryääkö enää kuin jossain ihan metikössä), joita en jaksa tässä eritellä, mutta joihin kaikkiin liittyvät Betelpähkinät (kuten arvasinkin: päihteillä on osuutta asiaan) (Historia?). Opin, että Suomen talouskasvu on kahtena aikaisempana vuotena ollut kuusi prosenttia (tai yksikköä, en ole varma enkä jaksa googlata), mutta viimeisenä vain kolme, ja että taantumasta puhutaan, kun valtiolla on ollut kaksi peräkkäistä miinusmerkkistä vuotta (Veli) - nämäkin asiat tiesin, mutten muistanut, mikä on ihan sama asia tietenkin.

Ja koska teitä kaikkia varmasti kiinnostaa ihan sikana, niin kerronpa tässä, että olen ilman mitään asiantuntemusta - tosin jonkin verran tervettä järkeä kuitenkin on - sitä mieltä että sieltä ei hitossakaan ole tulossa mitään lamaa, sitä taantumaakaan tuskin kukaan tulee huomaamaan ja että on vain hyvä juttu, ettei taloudellinen kasvu jatku loputtomiin, koska sillä on muunlaiset hintansa. Mähän itse asiassa salaa toivoisin, että pikkuinen taantuma tulisi: mä haluaisin juoda halvinta punkkua mun kaikkien muiden köyhien kavereiden kanssa, kierrättää kirjoja ja muodistaa porukalla vanhoja vaatteita, toivoisin että nää kaikki urat ja lomamatkat ja vaatteet ja vuosi vuodelta isommat ja kiiltävämmät klubit ja kallimmat ravintolat RÄJÄHTÄISI niin saisi rauhassa olla. Ihan ainoa asia, mikä mua köyhyydessä jurppii, on se, että kaikki muut on ihan sika paljon enemmän varoissaan, joten kukaan ei köyhäile mun kanssa (paitsi Nuu, mutta kohta sekin hankkii jonkun hienon markkinointiuran ja jättää mut yksin leipäjonoon....). Mä tykkäsin niistä ajoista, kun oltiin kaikki aina ihan PA. (Juu, tiedän itsekin ihan hyvin, että on vähän aikuistumisissue, ei voi mitään. )

Juu en siis toivo yrittäjien itsemurhia ja taattuja lainoja joita ei ikinä voi maksaa takaisin ja alkoholisimia ja masennusta ja epätoivoa....mutta joo, jotain rotia.

Opin myös, että jos lapsi on tositosi vammainen, sen voi antaa pois jonkun toiseen kotiin kasvatettavaksi eikä siitä tarvitse tuntea huonoa omatuntoa, koska se on ”omien rajojen tuntemista” ja ”oman inhimillisyytensä tunnistamista” (en itse asiassa ole samaa enkä eri mieltä, kunhan vaan kerroin) (Red). Opin, että Katie Holmes on käynyt tyttökoulua, mikä selittää jotain muttei kaikkea. Opin myös, että Moskovan kallein kuntoklubi maksaa 3000 euroa vuodessa, ja sain itseni kiinni ajatuksesta "no ei se nyt niin paljon ole siitä että saa treenata rauhassa ja tilavasti".

Vapaa-aikanani olen oppinut taas paljon kannabiksen kasvatuksesta. (Weeds, kolmas tuotantokausi. Ottaen muuten huomioon, miten ärsyttävästi se päänosanesittäjä hyppii ja kiemurtelee, on tosi ihme, että se ei ole musta yhtään ärsyttävä vaan vain SYMPAATTINEN - Hyvä jumala muuten Mary Kate Olsen taas onkin ärsyttävä…vaikka sillä onkin nätti tukka.)

Lisäksi olen tehnyt ekotekoja: päätin ryhtyä värjäämään hiukseni luonnonmukaisesti sekä käyttämään luonnonmukaisia pesuaineita – teesini on, että vaikka ne ovatkin kalliita kuin öö, jumalten viinit, niiden kanssa tulee läträttyä vähemmän, kun ne ovat niin kalliita. Saa nähdä, mikä on tulos. Ajattelin myös siirtyä mahdollisuuksien rajoissa luomuun ruokailussa, minkä suhteen teesini on jälleen sama. Ostinkin jo yhden kappaleen luomukesäkurpitsaa, kolme sipulia ja jonkun ihme hamppumakkaran. Löysin muuten sitten myös itseäni huomattavasti onnellisempien kanojen munia Kampin Ruohonjuuresta, Jee! Ja niitä myydään vielä kappaleittain, tuplajee! Eli heti kun pääsen yli munaällötyksestäni jonka aiheutti Julma-Henri, voin jälleen syödä munia hyvällä omallatunnolla! Sitten kutsun teidät kaikki luomumunakkaalle.

Koska hiusten värjääminen luonnomukaisesti tarkoittaa käytännössä hennaa ja muita epämääräisesti kannabiksenomaisesti (sanoo kämppis) tuoksahtavia yrttejä, tukka tuoksuu nyt lähinnä lannalle, mutta kiiltää kuin timangit auringossa. Vielä kun saisi värin tarttumaan tuonne juureenkin, sekä olemaan sotkematta koko kämppää, niin a vot. (Kokeilut jatkuvat, jahka jostain ilmestyy rahaa – ellei joku halua tukea mun pyrkimyksiäni, laittakaa viestiä jos näin on, niin pistän tilinumeron!)

Pyhien iloisin asia oli se, kun pöydällemme oli ilmestynyt ihania, pyöryläisiä sienen muotoisia leivoksia, ja sydän jätti yhden lyönnin väliin: nehän on niitä, mitä mä aina söin Pietarissa. (Aina suhteessa siihen lyhyeen aikaan jonka siellä siis olin.) Nam. Niitä oli minulle yksi omakin, ne olivat tulleet Latviasta asti minua ilahduttamaan.

Lisäksi kämppikseni koodinimi "professori" lupasi opettaa minua soittamaan kitaraa heti huomenna. Vastapalvelukseksi mä opetan sille suomalaisia runoja, viimeksi sellaisen, missä hirvi kiipesi pitkin kalliota.

Mä en oikeasti usko että mun pitäisi blogata.

Ystäviä haetaan

Otsikon sanoilla oli joku reppana googlannut ja päässyt tänne. Me voidaan kyllä olla sun kavereita, jos tarjoot?

Myös nimellä Virpi Kätkä pääsee tänne. Siistii? Meillä oli muuten Fridan kanssa uskomaton virpikätkämäisten vaatteiden löytämisen myötätuuli, kun oltiin valmistautumassa Tampesterissa Kornin keikkaan; kai tämäkin on jonkinlainen merkki jostain.

Vikavirtasuojan kytkentä, digiboksin ylikuumeneminen ja vessanraikastimet ovat myös aika hauskoja. Kun Minkin kirjoituksista aina haetaan alastomana Annaa ja Panua, meiltäpä haetaan Tuuli Matinsalo+naked. Yksi, mistä olin itse henkilökohtaisesti erityisen huvittunut, on sanapari uhkasi hypätä; kuka taas oikeasti googlaa näin? Vaihtoehtoisia lähestymistapoja johonkin tarjoavat vammaisuus seksi sekä ratsastuksenopettaja+pedofiili. Plan B skeittilaudat ei valitettavasti löydy täältä, eikä pupen tatuoija, saati sana hippi. Alan jo suunnitella iltapukuani, sillä ilmeisesti perusteilla on googlen mukaan myös Panu Awards elokuville, ja aion kyllä päästää kunnia- eli VIP-vieraaksi ja valita seuralaisekseni jonkin komean rokkarin. Tästä huonolla aasinsillalla päästään sanoihin Ville Valo linnanjuhlat, josta olen oikein ylpeä. Lärvilauta liha on jännittävä yhdistelmä, ja kotiseutuhengessä on tällä kertaa googlattu Leppävaara häiriköinti, josta emme tietenkään taas tiedä mitään. Kolarin puhelinyhtiö ja Alepa mainonta häkellyttivät tietyllä tapaa myös.

Huisaa on, että provokatiivisista otsikoista ei ole poikinut kuin pari hassua avainsanaparia, jotka ovat vielä niinkin tylsiä kuin naked poker ja free porn poker. Plääh, sanon minä, mikä taas onkaan yllytyksen palkka, niin; ei mikään.

Which bone in her body should I break first?

No jopas onkin ollut päivitystaukoa. Kirjoittaminen on sellainen juttu, että sitä ei voi oikein pakottaa, tai jos niin tekee, on tulos useimmiten varsin väkinäinen. Itsehän kirjoitan soopaa ihan oletusarvollisesti, mutta vain silloin kun se soljuu kuin itsestään, ainakin yleensä.

Mustasukkaisuus on yksi elämän monista kaksiteräisistä miekoista. Voi olla sairaalloisen mustasukkainen, mutta myös täydellinen mustasukattomuus on tietyllä tapaa jos ei nyt sairasta, niin ainakin outoa ja epäinhimillistä. Juurikin sellainen kultainen keskitie olisi monien asioiden tapaan tässäkin se ideaalein, sellainen kevyt mustasukkaisuus, joka olemassa olollaan muistuttaa, että oikeasti pitää kovasti jostakusta. Taas oleminen sinä henkilönä, josta ollaan mustasukkainen, on ihannetilanteessa imartelevaa ja söpöä; on mukava tietää, että joku tosiaan välittää kovasti ja tahtoo pitää itsellään.

Itsehän olin jo melkein sekä itkupotkuraivarin että kirjesalaisuuden rikkomisen partaalla, kun Pörrille oli joku juurikin läppänä lähettänyt pinkin kirjekuoren, jonka päällä osoite luki lunnasvaatimustyyliin lehdestä leikatuin kirjaimin. Osui, ja upposi. Oikeastaan en nyt aivan infernaalisissa panareissa ollut kuitenkaan, mutta ehdin miettiä sitää kamalan monta päivää, ennenkuin Pörri pääsi lomille, ja juuri tämä muuttuja t (aika) taisi olla tärkein tekijä. Muutoin en koskaan ole ollut kauhean mustasukkainen tyyppi, tai sitten vain hallitsen sen näyttämisen erinomaisen hyvin; niin tuntuu myös siltä, kuin pystyisi kätkemään tietynlaista heikkoutta. Jos taas pyöritellään tämäkin juttu ylösalaisin, niin en kyllä kestäisi parisuhteen toiselta osapuolelta kamalaa mustasukkaisuutta, ja lisäksi muutenkin sellaisen ihmisen kanssa seurustelu ei vain olisi mahdollista ilman, että tekisin sen hulluksi; mun bilekäytös vaan on sellaista, että toisinaan kaulailen, halaan, silitän, sheikkaan ja suukottelen. Siksi olisi kidutusta sitä toista kohtaan pakottaa se katselemaan sellaista, sillä voin luvata, että olen kyllä enemmän kuin kovasti yrittänyt opetella sivistynyttä ja pidättyväistä juhlintaa, mutta ensinnä se ei ole yhtään niin hauskaa, ja toiseksi en onnistu edes siinä kovin usein. Ominaisuuksiaan on kovin hankala muuttaa ainakaan sataprosenttisesti tai täysin, ja joskus on ehkei nyt kenties viisaampaa mutta ainakin realistisempaa vain hyväksyä niiden olemassaolo ja mennä ulos, sekä ennenkaikkea pitää hauskaa.

Tämän päivän ehkä hauskin juttu oli se, kun kuulin yhden ystäväni auton olevan nimeltään Elisabeth. Huomaan myös, että temperamentilleni ei kaikista parhaiten sovi sananselityspeli Alias, sillä olen siinä paitsi todella hyvä, myös erittäin kilpailuviettinen, joten esimerkiksi säännöistä keskustellessa vittuilen oikeastaan pelkästään ja kaikille. Myös menestyksen hetkellä voisin ehkä tuulettaa hiukan pidättyväisemmin ja olla olematta ilmiselvän vahingoniloinen.

When you were young

Koska olen ollut pahassa, siis jopa tavallista huomattavasti pahemmassa taloudellisessa ahdingossa viime aikoina, bongasin brändikirjojen palautusmatkalla erään työpaikkailmoituksen ja reippaana tyttönä soitin sinne. Tänään kävin elämäni ensimmäisessä työhaastattelussa, joka tapahtui huoltoaseman kahviossa, hienommin sanottuna liikkuvassa toimistossa siis. Nytpä siis alan kuskata leivoksia ja jotain muovisälää ympäriinsä jonkinlaisella paketti- ja kuorma-auton risteytyksellä, ja olen hyvin, hyvin innoissani. Pidän siitä varmasti, aion kuunnella musiikkia kovaa sekä ekstrabonuksena siinä autossa on navigaattori, joten en katoa heti ensimmäisenä työpäivänäni, kuten sitä ilman olisi mitä todennäköisimmin käynyt. Aloitin haastattelun muuten näppärästi kättelemällä haastattelijan jälkeen jotain aivan randomhenkilöä, joka sattui olemaan sopivasti seuraavana rivissä, mutta kai se vain osoitti minun olevan sosiaalinen ja kontaktiaottava.

Kuten Panu jo informoikin, olemme pahassa Guitar Hero-koukussa, ja pidän jatkuvasti peukaloita pystyssä, jotta joku lainaisi meille myös ensimmäisen ja toisen niistä, koska tuo kolmonen on jo hakattu läpi. Meitä hiukan nauratti, kun eräänä iltana noin kello 23 keitimme kahvia, jotta jaksaisimme pelata. Kaikennäköistä sitä voi ihmiselle tapahtua opinnäytetyötä tehdessä, kuten esimerkiksi muuttua nörtähtäväksi teinipojaksi. Päässäni soi Pat Benatar, Slayer sekä battlebiisit, Panu kertoikin jo mahtavasta voittokulustamme niissä, mutta tämän laatuiset asiat on hyvä mainita vaikka vähän useamminkin.

Hit me with your best shot, I am the THE guitar heroine

Tosielämä eli oleminen IRL on viime aikoina tullut bloginpidon ja minun (etten jopa sanoisi meidän?) väliseen tilaan.

Olen viettänyt alkuviikon kahlaamalla brändisuossa mutta ennen kaikkea kiertämällä bändini kanssa; takana on jo mm. Japani ja Iso-Britannia ja erinäisiä niin hienoja venueita, että te tavalliset pulliaiset ette voi kuvitellakaan! Viikon huippukohtiin kuului se, kun soitin kilpaa Tom Morellon kanssa ja voitin, jonka jälkeen vetäisimme yhdessä "Bulls on Paraden". Tiedän, että Tomppaa varmasti hieman nolotti, kun tämmöinen nuori tytönhuiskale peittosi sen, mutta ne voi toisaalta Slashin kanssa lohdutella toisiaan, koska Nuu taas peittosi Slashin ihan kuusi-nolla. Siinä on kulkaa raittiuslupaus varmasti koetuksella, itse kullakin.

Huomasin myös, että sormeni joskus menevät ihan keskenään flow-tilaan, jolloin ne irtoavat ruumiista enkä ohjaa niitä enää lainkaan, vaan ne vain menevät, ihan kuin joku iso tyyppi vetelisi jostain korkealta naruista - se on toisaalta ihan ainoa järjellinen syy siihen, että todella sain vetäistyä läpi Slayerin "Raining Blood"in sen jälkeen kuin sekä minut että Nuu oli buuattu lavalta useaan otteeseen surkeina soittajina. Sitten se yhtäkkiä vain humpsahti. Kiitos, iso tyyppi naruinesi.

Harmi ettei kiertueesta jäänyt juuri mitään käteen, koska emme tietenkään, rockbändi kun olemme, pysty hillitsemään itseämme, vaan meidän on joka keikalla sytyteltävä autoja palamaan, tuhottava hotellihuoneita, varastettava tauluja ja öö, pistettävä kasvihuoneita palasiksi (???).

(Pitäisi muuten vissiin alkaa käymään salilla taas: käsilihakset ovat aivan hirmuisen kipeät, pelaamisesta!)

Nuulta muuten löytyi sitten tiistaina taskusta se Zippo, mitä jatkoilla lauantai-aamuna porukalla etsittiin: "hups!". Lisäksi se sairas kleptomaani on raahannut kotiin Dieselin miesten neuleen. Minä taas varastin joltakulta askin mallua. Ottaen huomioon, ettemme tunteneet taas oikein ketään, on hieno sattuma, että taskusta löytyi edes yksi paikallaolijan kirjoittama lappu jossa on nimi, numero ja hymiö. Eli eikun palauttelemaan.

Hyvät ihmiset, älkää kutsuko meitä kotiinne!

Huomenna menen Helsinkiin, ostan Buffyja, opettelen neljännen kielen (Guitar Hero-kitarassa) sekä menen "käväisemään" kaverin klubilla. Meillä on myös bänditreenit. Meidän bändin nimi tulee sitten yhdestä brändikirjailijasta (bändi - brändi - liian lähellä ollakseen sattumaan). Uusia ehdotuksia otetaan kyllä vastaan joltakulta katu-uskottavalta.

Jos jollain on muuten lainata Guitar Herot 1 ja 2, olisimme erittäin onnellisia! Mä en yksinkertaisesti MALTA ODOTTAA että pääsen soittamana Ziggy Stardustin!

Dusan Mandic

Törmäsin juuri opinnäytetyötä tehdessäni maailman ehkä siisteimpään sukunimeen, joka on Lievetmursu. Oikeasti, miettikää nyt ja sanotaan se vielä, LIEVETMURSU. Aion niin vaihtaa nimeni tuoksi vielä joskus, olisi aivan mahtavaa tavuttaa sitä kaikille ja katsella niiden pidättelevän nauruaan. Ehkä pakotan Pörrinkin vaihtamaan itsensä Pörri Lievetmursuksi, ja se saa luvan kasvattaa sellaiset mursuviikset sen kunniaksi. Myös Panu Lievetmursu sointuu yllättävän hyvin, samoin Kesäminkki Lievetmursu. Mikäköhän toinen sukunimi sopisi maksimaalisen sairaalla tavalla tavuviivalla yhdistettäväksi Lievetmursuun? Itse mietin pumpernikkeliä, mutta se ei taida olla sukunimi, ja edustaa aika eri tyylisuuntaa. Tässäpäs taas erinomaisen hyvin keksittyä korvaavaa mietintää, vaikka pakko rauhoittaa Panua sen verran, että mulla on jo yli sivu paskaa ja jäsentelemätöntä tekstiä, wuhuu! Nauroin myös ääneen kun Panu oli heittänyt mua Facebookissa Simon Cowellilla; kostoksi lähdin Panun kanssa Hollywoodiin golden ticketillä.

Tulisipa joku ystäväni tänään yllätysvierailulle punkkupullon kanssa, voisin antaa korvauksena puolikkaan suklaajuustokakun. Tänään en aio poistua kotoa, joten mikään korvaava suorite ei käy, sellaisia on siis aivan turha ehdotella, vaikka ajatus toki niissäkin olisi joko kaunis tai sitten likainen.

Standing On The Shoulder Of Giants

Olen tänään katsellut Ville Valon kuvia ja miettinyt, että juodaanhan sitä paremmissakin piireissä, ja on ihan ok, vaikka joutuisi vieroitukseen. Eilen voin erittäin huonosti, ja kaikeksi onneksi oli Pörrin syntymäpäiväkutsut, joissa nieleskelin kakkua kyyneleitä ja oksennusta pidätellen. Oli sellainen hyvä ihminen-fiilis, kaikki napissa ja voita molemmin puolin ellei jopa kanteissakin, tai kupeilla, en tiedä.

Tänään ja kai eilenkin mua on häirinnyt eniten se, että yhden Floramainoksen alkumusiikki kuulostaa ihan LKG:n "Fuck Roution" alulta pimputuksineen. Tässä häiritsevintä on ehkä se, että puhutulla mainoksella on jotain tekemistä jonkin sortin hyväntekeväisyyden kanssa, en vain koskaan ole jaksanut katsoa sitä loppuun ensinnä siksi, että häkellyn siitä musiikista, ja toiseksi siksi, että se on aika pitkä ja tylsähkö, ja sitten taas LKG:n biisissä puhutaan jotain keppihevosten tunkemisesta perseeseen ja toisten raahaamisesta auton perässä.

Tänään ja osittain jo eilen opin, että olen aika huono Guitar Herossa, ja siksi hiukan boikotoin sitä, sillä jos harjoituksissa on nopeusvaihtoehtoina full speed - slow - slower - slowest, enkä sillä alimmallakaan osu joka nuottiin, on pelissä oltava joku perustavanlaatuinen vika. Musiikin ovat tosin hyviä rokkiklassikoita, mutta siitä kitarasta kuuluu todella ärsyttävä ääni, jos yrittää nukkua ja joku toinen pelaa.

Otsikkohan on nyt pakollinen viittaus Oasikseen, jota tosiaan ei perjantaina soitettu. Taisin kyllä laulaa hiukan, muttei muistella sitä.

Vielä loppuun tahtoisin spekuloida sitä kummallisuutta, kuinka rahojen ollessa aivan loppu, niin että itse on niinsanotusti peeaa, voi aina lähteä baariin ja saada itselleen järjestymään kovat kännit. Jos pyytäisin jotakuta ostamaan mulle näinä köyhistelykausina esimerkiksi viisi kiloa perunoita, uskon että porukka olisi huomattavasti vastahakoisempaa kuin siinä tapauksessa, että pyytäisin 25 euron viinipulloa. Se on tavallaan kauhean mukavaa, koska sitten hetken voi taas esittää olevansa sellaisia fiktiivisiä adjektiiveja kuin rikas, suosittu, hauska ja kaunis, mutta toisaalta sitten se seuraava päivä on aika kurja, koska ei saata toteuttaa mielihaluistaan montakaan. Toisaalta tällä kertaa en valita, mulla oli suklaakakkua ja tulista kinkkupastaa, ja kuten todettua, en edes niin paljoa pidä pizzasta, mutta pidän sen hankkimisen mahdollistavasta taloudellisesta tilanteesta kuitenkin. Lisäksi The Killersin Sam's Town on aivan mahtavan ihana levy, kuunneltiin sitä Panun kanssa torstaina, kun mentiin yöllä ostamaan jäätelöä, ja huokailtiin. Huokailtiin myös perjantaina, kai se on joku teema taas, mutta se tosiaan ei tarkoita, että oltaisiin menossa huoraamaan, vaan se on ihan vain tapa, ellei jopa refleksi. Taitaa olla parempi lopettaa tähän nyt kyllä, sammakot ovat vapaina, se kattila taitaa vuotaa.

Olipas hienoa herätä tänään! Jee!

The truth lies between the first and the 40th drink

No niin, jälleen eräs teoriani on todistettu käytännössä: olen aina epäillyt, että bileiden jälkeiset pahat olot ovat toisensa pois sulkevia. Jos on hirmuinen henkinen olo ja maailma tekee loppuaan, kroppa olisi valmis maratoonille (kuten minulla normaalisti). Nyt taas, kun kroppa vetelee viimeisiään ja on jo kenties osittain muumioitunut, morkkiksesta ei ole häivääkään; hitto että oli hauskaa mutta hyi hitto että on huono olo. Yök. Kaikin tavoin. Kaikilla osilla ruumista on outo olo. Jopa varpailla (ja korvanlehdillä).

Mutta siis hei mä otan tän mieluummin any day kuin sen ihastuttavan fiiliksen, josta saan normaalisti nauttia: päässä pyörivät vain sanat itsemurha ja AA-kerho ja ainoa järjellinen ratkaisu kaikkeen tuntuu itsemurhan lisäksi olevan se, että ottaa loparit töistä, lopettaa koulun eikä koskaan enää näe yhtään ihmisolentoa, koska asuu jossain tundralla.

Eilistä voisi kuvata sanalla monipuolinen. (Joo, voisi sitä muillakin sanoilla kuvata, mutta en kerro millä.) Alkuilta meni kavereiden keikkaa fiilistellessä ja erinomaisen jytkeen tahtiin nytkyessä. Nuun kanssa olimme reippaita, ja vaikka laskut huutavat maksajaansa, joimme kaksi pulloa punkkua (baarissapa tietenkin, tosijuppi ei kotona aloittele!), jonka jälkeen koiraystäni isukki tuli paikalle ja osti pullon skumppista, jonka jälkeen Keuliva Kesis tuli paikalle, osti hänkin pullon punkkua, mutta testamenttasi sen yli puolikkaana meille. Tämän lisäksi oli tietenkin juotava pari shottia, jotta pääsi eroon kaikista siitä ahdistavasta turhasta tiedosta, joka päässä painaa (nimi, osoite, kortin PIN-koodi, oma sotu ja äidin nimi).

Illan ehdottomia kohokohtia olivat Hurtta ja stara-ohjelman pieneen valkoiseen koirulaiseen tutustuminen (sekin on selvästi bile-eläin) sekä se, kun viimein rohkaisin mieleni, ja kävin kysymässä eräältä herralta, onko hän mahdollisesti erään ihailemani brändikirjan kirjoittaja. No ei tietenkään ollut, mutta alalla kuitenkin, ja päätti antaa mulle ilmaista konsultointia, minkä tarpeessa siinä vaiheessa yötä luonnollisesti aloin ehkä hieman ollakin.

Kuten hyvissä hippaloissa aina, tutustuin hirmuiseen läjään kivoja, ratkiriemukkaita, turhia ja tyhjänpäiväisiä ihmisiä, joiden olemassaololla ei ole elämäni kannalta muuta käytännön merkitystä kuin se, että he todennäköisesti tarjoilevat minulle ehkä shotin seuraavan kerran kun nähdään (näytän vetävän puoleeni tällaista toimintaa).

Koska baari meni kiinni jo kahdelta ja olimme reippaina tyttöinä tuhonneet rahavarat, päätimme jatkaa maksojemme järjestelmällistä tuhoamista kotihippaloissa, joista emme tunteneet, hetkinen, no kuin yhden pojan oikeastaan. Hauskaa oli, tupakkaa paloi, tarjoilu pelasi ja tuli istuttua paljon sylikkäin. Perus jatkokivaa, siis. Kukaan ei soittanut Oasista Nuun toistuvista pyynnöistä huolimatta, mutta olimme molemmat yhtä mieltä siitä, että olimme tosi kauniita ja rakastettavia. Onneksi muistimme myös kertoa sen toisillemme usein, koska vaikka vanha kansa mitä sanoisi, kehuja ei ole koskaan liikaa.

Jos eilen tunsinkin itseni kuolemattomaksi, tänään kuoleman läsnäolo on selkeästi havaittavissa.
Onneksi on jo tilastollisen todennäköisyyden mukaan erittäin epätodennäköistä, että alle kolmikymppinen tyyppi saa sydänkohtauksen kankkusesta (ja on tilastollisesti myös epätodennäköistä, että juuri minä olisin se poikkeama tai se, joka mahtuu siihen pikkuruiseen virhemarginaaliin).

Vähänkös odotan huomista, kun on selvä olo, kaupassa käynti ei pelota, ja lenkki ei ole uhka vaan mahdollisuus.

Varoitus muuten huomisesta: huomenna tulevat noidat! Ja vaikka kuinka olisi ihanaa antaa niille söpöille pienille syylänenille ihanat läjät karkkia ja olla omasta naapurustosta se täti tai setä jolta saa parhaat karkit, tiedän ettei kukaan teistä kuitenkaan ole hankkinut mitään oikeaa jaettavaa niille raukoille, joten: verhot kiinni ja ovikello irti. (Ettekä todellakaan avaa sitä ja anna niille ekaa asiaa mikä tulee mieleen: olen edelleen jatkuvassa hämmennyksen tilassa siitä hieman nuhjuisesta posliinikissasta, joka noitasäkkiiini eräänä pääsiäisenä 600 vuotta sitten laitettiin. Ei näin.)

Old Brainless Farts of America (and Young Brainless Twats of Finland)

Mä haluaisin nyt kertoa teille jotain kuluttajakäyttäytymisestä, Amerikan ihmemaasta ja ihmisrodun idiotismista. Nämä helmet tarjoilee ahdistavan, tällä hetkellä n. kahden sivun pituisen opinnäytetyönriekaleen taustatutkimusmateriaali, olkaa hyvät:

Olipa kerran vuonna 1885 herra nimeltä John Stith Pemberton, joka päätti alkaa valmistaa hienoa ja varmasti viihdyttävää ja nautinnollista tuotetta nimeltä cocavine, Pemberton's French Wine Coca. Tästä ei tarvitse sanoa muuta, kuin että hyvät olivat varmasti bileet: kyseinen tavara oli paitsi alkoholi- myös erittäin kokaiinipitoista. Ja sitä kokaiinia ei sitten ollut oikeastikaan mitenkään vähän.

Ajan hengen mukaan tämä tuote, josta meni varmasti sekaisin kuin, öö, seinäkello (ken tietää mistä tämä ilmaisu tulee, speak now or forever hold your peace!), tuli pian terveystuote, jota myytiin apteekeissa, missäpä muuallakaan. Pemberton väitti sen parantavan vaikka mitä: morfiiniaddiktion, päänsäryn, impotenssin ja monia muita asioita, joita en jaksa kirjoittaa kun ne ovat sanoina vaikeita enkä tiedä mitä ne tarkoittaa ja ne on vielä ENGLANNIKSI. (Silly ol' me, mähän olin aina ennemminkin kuvitellut kokaiinin aiheuttavan em. oireita....)

Tämä tarina on itseasiassa niin hieno, että ihme, ettei Scorsese ole tehnyt tästä vielä leffaa: koska Pemberton-paralla itsellään oli niin mittava morfiiniprobleemi ettei siihen edes Coca Cola auttanut se myi lisenssit tuotteeseensa kahdelle muulle tyypille, joista toisella, Charleylla, oli alkoholiongelma silläkin. No eipä siitä sen kummempaa, jotain ne väärenteli toistensa nimmareita ja jotain, joku poltti jossain vaiheessa kaikki paperit, ettei kukaan tietäisi sitäkään vähää, mitä ne pienissä päihdeongelmaisissa päissään muistivat. Hieno tarina kaiken kaikkiaan.

No niin, tämä historiallisesta taustasta, nyt tulee pointti, jonka ydinsisältö on periaatteessa: hankkikaa nyt jenkit elämä, oikeasti!

1980-luvulla Cokiksen kaverit huomasivat, että asiakkaiden mielestä Pepsi oli parempaa (en tajua, ei voi tajuta, hyi nyt shatana - mutta tämä nyt onkin tämmöinen kissat vs. koirat -asia), joten ne päättivät muuttaa Coca Colan reseptiä ja lanseerasivat sälän, jonka nimi oli New Coke. Arvatkaas, mitä jenkit teki? Oikeasti?

Ne sekosi. Tyyppi nimeltä Gay Mullins perusti yhdistyksen nimeltä "Old Cola Drinkers of America" ja sitä tukemaan puhelinnumeron, johon vihaiset kuluttajat saivat purkaa raivoaan. Pääkonttoriin tuli noin 1500 puhelua päivässä ja kirjaimellisesti rekkalasteittain raivoa uhkuvaa postia. Loppukaneetti: "American consumers also learned a lesson - just how much the Coke brand really meant to them. As a result of Coke's marketing fiasco, it is doubtful that either side will take the other for granted from now on."

Käsi ylös, joka epäilee, että näin ei kävisi missään muualla kuin Amerikanmaalla? Oikeasti? Aparheid on vielä valloillaan ja Mandela linnassa, Berliinin muuri paikallaan ja kylmä sota voimissaan, ja mitä ne tekee: perustelee jotain limunjuontikerhoja.

Hankkikaa nyt oikeasti elämä!

Koska USA on markkinoinnin mallimaa, sieltä tulee myös erittäin paljon päteviä brändi- ja yleensäkin markkinointiopuksia, minkä vuoksi pääseekin ihastelemaan sitä, kuinka ne käyttävät sanaa "rakastaa" tai "rakkaus" jopa sellaisen asian kuin tuoteuskollisuuden kohdalla. Tosi vierasta suomalaiselle (joka ei sano edes vaimolle "rakas" ennenkuin kahden kaljan jälkeen) ajattelin ensin, mutta hetken itsensätutkiskelun jälkeen:

Eipäs olekaan. Luoja, kuinka mä rakastan mun iPodia. Mä en osaa ollenkaan kuvitella ostavani minkäänlaista muuta mp3-soitinta, ikinä. (Vaikka se onkin ollut hieman kipeänä.) Toinen on Subway. Mä olin itsekin melkein barrikadeilla, kun viime vuonna meni kaksi kuukautta ilman, että sain vegepihvisubia, kun vegepihvit olivat loppu. Voisin myös ehkä laittaa puhelun menemään, jos Ben & Jerry's poistaisi kookos-mantelijäätelöstä mantelit. Mä en myöskään pitänyt siitä, että Body Shop myytiin L'Orealille. Yritin boikotoida sitä sitkeästi, mutten pystynyt. Mä rakastan niiden niitä halpoja hajuvesiä.

No can do. Mainonnan orja, markkinoinnin huora, brändiviestinnän pikku marakatti. (Eikä mulla ole havaintoakaan mitkä ovat tämän hetken kuumat maailmanpoliittiset kysymykset, tai mikä 2000-luvun ensimmäisen kymmenyksen kappaleen nimi tulee lastenlasten historiankirjoissa olemaan, tai mitä maailmanhistorian kohdalla tulee lukemaan edes tänä vuonna. Oikeasti, miksei mulle tulee mileen mitään muuta kuin Susan Kuronen ja Ilkka Kanerva? - joiden muuten oikeasti olisi aika löytää toisensa.)

Vanha nahka pankolla

Eilen, kun olin erään kurssin ensimmäisellä tunnilla (siis oikeasti, argh, ääk ja IIK, jouduin menemään vielä yhdelle KURSSILLE!), eteeni istui minua selkeästi vanhempi naishenkilö FARKKUASUSSA (farkkuasuhan on se, hyvä nuoret, mitä vanhat tätsyt pitää, kun ne luulee olevansa trendikkäitä, ja määritelmään olennaisesti sisältyy sekä ylä- ja alaosa farkkukangasta että siihen yhdistetty punaiseksi värjätty tukka) kääntyi minua kohti ja sanoi: onpa kiva, että täällä on muitakin vanhempia.

VANHEMPIA!

Vanhempia kuin mikä? Vanhempia kuin taivas? Vanhempia kuin eilisellä kurssilla? MUIDEN OPISKELIJOIDEN VANHEMPIA?!!!! (Nostaa käden otsalleen ja pyörtyy.)

Joutu säntäämään heti vessaan tarkastamaan, onko naamalle tapahtunut jotain radikaalia (esim. että se olisi aamulla kaupassa vaihtunut jonkun mummon kanssa: mummo olisi vahingossa ottanut mun, mä mummon.) Ei. Öö, no kledjut oli aika konservatiiviset, ja no, ehkä mä vähän pukeudun kuin keski-ikäinen kuvaamataidonopettaja - tosin mä olen aina pukeutunut! (Toisin kuín Nuu, joka on ikuinen tyttö, mä en koskaan ole tyttö ollutkaan.) Mä muistan kuinka mun täti sanoi mulle kun mä olin 12 ja sen kanssa vaateliikkeessä, että "ostetaan sulle nyt jotain, missä näytät vähän ikäiseltäsi" ja mä vaan katsoin halveksuvasti: se, että nelikymppinen täti haluaa näyttää teinarilta ei tarkoita, että minunkin pitäisi. (Mä käytin myös kerran kuudennella tyttöporukalla "shoppaillessamme" eräästä takista termiä "epäryhdikäs". Sain kuullla siitä hetken pätkää, sattuihan olemaan aika, jolloin kaikki pukeutuivat kuin Kurt Cobain.)

Lapsena oli muuten ihana käydä vaateostoksilla iskän kanssa, joka ei hiffannut mistään mitään ja inhosi vaatekauppoja, joten hämääntyi ostamaan mitä ihanimpia epäkäytännöllisyyksiä vain päästäkseen hittoon sieltä rättihelvetistä; kaikken lämpimimmin muistelen polvipituisia, korollisia mustia kiiltonahkasaappaita, jotka muilutin kärryihin Anttilan naistenosastolta neljäsluokkalaisena, ja jotka äiti yritti viimeiseen asti palauttaa, kunnes kirmasin ulos tepastelemaan niillä niin, ettei niitä voinut enää palauttaa. Ähäkutti!

Oho, sivuraide. Moi.

Niin siis tästä vanhuudesta. Sanonpa vielä kerran "argh". Heti kun liksa tulee a) värjään tukan vihreäksi b) laitan kaikki lävärit naamaan takaisin plus pari lisää c) laitatan tatuoinnin otsaan d) ostan semmoisen ison kultaisen kannabislehden ja ripustan sen kaulaan sekä d) alan kuuntelemaan kovaan ääneen isoista Mikki Hiiri-kuulokkeista j-rockia.

Laitan ehkä myös kuvia irc-galleriaan, lisään sivulleni ihkusälää ja ostan Habbosetelin. (Oi muuten sitä riemun hetkeä joitakin vuosia sitten, kun HabboHotelli oli aika ei-niin-tunnettu paikka, ja kaverin siinä 12-vee tytär kertoi hengailevansa netissä paikassa nimeltä Happohotelli. Tuli muuten tätsyille kiire koneelle tsekkaamaan tenavien meiningit: silloin kun ME oltiin nuoria, happo oli psykedeelinen huume, eikä mikään mesta, mistä voi ostaa aidolla rahalla virtuaalisen kultakalamaljan.)

Siinä muuten teille viikon huumeviittaus Panulta. Ne ovat vähentyneet huomattavasti viime aikoina, non? Alan ilmeisesti olla virtuaalisesti kuivilla.

Kirjoitin eilen oikeasti opinnäytetyötä vähän. Se oli omituista ja hirveää. Täällä kämpässä haisee tosi pahalle, mä en löydä mun CDON:in laskuja, ja luukusta vaan tipahtelee koko ajan lisää levyjä. Myös laskuja tulee sen verran, että taidankin mennä tästä teippaamaan luukun kiinni. Ja ehkä siivoamaan.

Omituista muuten, että pari vuotta sitten sain hirveän kriisin, kun silmien alta löytyi ryppyjä. Nyt en löydä niitä enää mistään. Onkohan tämä nyt se syy, miksi kaiken maailman hirveät mustasilmäpussiset karvasyyläiset vanhat noidat ja möröt pystyy elämään itsensä kanssa: kun ne katsoo peiliin, ne näkee sen, miltä ne näytti 20-vuotiaina (juuri saaneina ja täydessä meikissä vielä todennäköisesti).

Ja kun ne katsoo sitä hirvittävää oliota, joka makaa kaljapullo kädessä telkkarin edessä osamaksusohvalla, ne näkee, mitäpä muutakaan kuin sadun prinssin.

Mun mielestä joissain tapauksissa eutanasia pitäisi olla sallittua.

Asumisprioriteetit ja sen sellaiset

Tänään ruokapöydässä puhuimme kaikennäköistä. Yksi niistä asioista oli asunnon koko, joka sikisi ilmoille jotenkin kummallisesti wowittamisesta ja jakomielitaudista puhuttaessa. Eräs koulutoverini, sievä ja viaton tyttönen, kertoi kuinka haluaisi muuttaa suurempaan kämppään kuin 20 neliön yksiönsä ihan Helsingin keskustassa, sillä hänen poikaystävänsä viettää siellä myös runsaasti aikaa, ja kämppä alkaa tuntua pieneltä. Okei, 20 neliötä on oikeasti aika vähän tilaa, mutta oma vuokrakämppäni on 31 neliöinen yksiö, enkä oikeastaan voisi kuvitellakaan tarvitsevani enempää tilaa. Avomieheni Pörri koitti viimeksi kotona ollessaan sönkätä jotain suuremmasta kämpästä, mutta itse näen sen olevan aika kaukana. Näin kahteen pekkaan tätä vuokraa maksaessa jää rahaa varsin hyvin myös muihin aktiviteetteihin, joten sinänsä ei olisi mitään järkeä tässä kohtaa muttaa kalliimpivuokraiseen kämppään, tai mikä pahinta, ottaa joku asuntolaina. Puimme tätä Panun kanssa ollessamme ajelulla, ja todellakin nuorena kannattaa asua edullisesti, jotta voi matkustella ja sikailla sen aikaa kun siihen pystyy, eikä rajata mahdollisuuksia edellisiin maksamalla itsensä kipeäksi yhdestä ekstrahuoneesta, jolla ei sitäpaitsi tee välttämättä mitään.

Tottakai olisi kivaa asua kartanossa, en mä sillä, mutta näin realiteetit huomioiden olen vakaasti sitä mieltä, että tämä tila piisaa ainakin siihen asti, että olen vakkarityössä ja saanut tulevan uuden autoni maksettua kokonaan pois. Lisäksi hyvinkin mieluusti olisin niin varoissani, että saattaisin tasaisin väliajoin, jopa hetken mielijohteesta ainakin taloudellisesta aspektista lähteä jonnekin. Matkustelu on sellainen, jota mieluusti tekisin enemmänkin, ja olenkin jo päättänyt, että seuraavaksi matkustan Euroopan ulkopuolelle. Toki hyvää ja pahaa sekä erilaistakin on mahdollista löytää vaikka kuinka läheltä, mutta tahdonpa silti. Vaikka saatoinkin hiukan matkakuumeisena hairahtua näin sivupolulle, niin tilasta vielä sen verran, että tila tarvitsee myös ihmisensä. On lähestulkoon kammottavaa olla yksin jossain talossa, joka on tarkoitettu viidelle ihmiselle, kaikki käyttämättä jäänyt tila jotenkin huokuu kylmyyttä ja ylimääräisyyttä; tyhjät huoneet ovat myös herkkään mieleeni varsin pelottavia vaanimispaikkoja. Esimerkiksi Ponilaaksossa on älytön lukaali, jossa tosiaan asuu normaalisti se viisi ihmistä. Kun isäntäväki on paikalla, tuntuu kuin talossa olisi lämpimämpi, siellä ei kaiu, vaan normaalit elämänäänet soljuvat pehmeinä seinissä. Samassa talossa yksin ollessani se on pelottava, kuuluu natinaa ja räsähdyksiä, tuntuu kuin synkkä hämärä söisi valojen voimat. Vaikken ehkä koskaan lapsia halua, ovat ne tässä suhteessa omiaan tuomaan iloa ja ääntä, mutta onneksi ne on myös mahdollista korvata noin 20 koiralla, jonka uskon kohdallani olevan todennäköisempi vaihtoehto.

Vielä palatakseni itseeni ja kämppääni, on yksi huone siitäkin kiva, että parisuhteen toisen osapuolen kanssa tulee oltua pakostakin oikein tiiviisti yhdessä. Mä en ole yhtään sellainen, että kokisin tarvetta päästä välillä omiin oloihini ainakaan tässä suhteessa, ja kai se on jokin sen oikean merkkikin, mutta tosiaan nautin siitä että ollaan samassa huoneessa, voi kuulla toisen puheen vaivatta ja voi kysyä jotain asiaa heti, kun se tulee mieleen, eikä tarvi lähteä länsisiipeen etsimään porukkaa. Vaikka meidän kämpässä kahvat välillä irtoilevat vanhoista ovista ja rappaukset karisee, ovat vanhat talot mieleeni huomattavasti viehättävämpiä kuin uudet. Niissä on kulumia ja karheutta, yleensä ne eivät ole uusien kollegoidensa tapaan täysin vaaleita, geometrisiä ja liiallisen streriilin tuntuisia, vaan niissä on elämisen jälkiä, kuten ihmisissäkin on, ne ovat sympaattisia, maanläheisiä ja kiehtovalla tavalla kauniita. Fiksujen pistorasioiden sijoittelun ja oikein kaltevoitettujen kylpyhuoneiden lattioidenkin menettämisen uhalla valitsisin aina mielummin vanhan talon, niissä myös kolkkous ja vertauskuvallinen kylmyys ovat luonnostaan pienemmät; okei, ikkunoista ja ovista vetää se oikea kylmyys mahdollisesti hyvinkin tuimasti, mutta sen estämiseen on sentään keinot.

Ärrinpurrin

Olisi pitänyt arvata, että kun eilen oli ihan normaalia eikä maailmanloppua tullut, niin tiistai on sitten ihan suoraan hellmouthista.

Ensinnäkin mä heräsin aamulla siihen kun a) joku hajotti jossain seinää tms. b) joku porasi johonkin eri seinään norsunmentävää reikää c) kämppis huusi kylppärissä "voi paska!". Lisäksi joku oli tehnyt jotain, mikä sai parvekkeemme (ja kaikki sen kalusteet) näyttämään siltä, kuin jättimäisellä, levottomasti ympäriinsä säntäilevällä lokilla olisi ollut ripuli. Mä en oikeasti osaa päätellä, mitä on tapahtunut, mutta näyttäisi hieman siltä, kuin joku olisi yrittänyt maalata jotain yläkerrassa ilman mainittavaa osaamista. (Jos tämä liittyy tähän parvekkeiden kuntotarkastukseen, vedän jonkun oikeuteen: kukaan ei ole maininnut sanallakaan siitä, että parvekkeeet roiskitaan täyteen jotain valkoista ja ettei sinne kannata laittaa parhaita mustia duunivaatteitaan tuulettumaan. Ei niin että olisin laittanut, mutta olisin voinut.)

Koulun kirjastossa mulle kieltäydyttiin lainaamasta mitään, koska mulla oli sakkoja, eikä mukana käteistä, jolla niitä maksaa. Ihme juttu sinänsä, että eilen, kun sitä käteistä oli ja kävin kysymässä, voisinko maksaa jotain, todettiin, ettei mitään sakkoja ole. Vitun ammattitaidottomat äpärät.

Myöskään tilaamani Buffy-sarjakuva ei ollut tullut (öm, ei siis koulun kirjastoon vaan Kukunoriin), ja kävi ilmi, etteivät Helsingin sarjakuvaliikkeiden työntekijät todellakaan ainakaan aktiivisesti harrasta asiakaspalvelukoulutuksissa ravaamista: kun ensimmäisestä (jossa muuten oltiin ihan kivoja) ei löytynyt, soitin toiseen. "Olisko Buffya?" "En tiedä, enkä voi mennä katsomaan varastosta, kun olen yksin." "Aha, no mitäs tehdään?" En tiedä." "No johan nyt on vittu, et teillä on sitä, mutta mä en nyt sitten voi jotenkin saada sitä?" "En tiedä, voi ollakin. No, jos mä tästä myymälän puolelta tarkastan. (No voi herranen aika ai et sitä voi olla myymälänkin puolella?) Ainoa vaan, että mä tarvitsen siihen kaksi kättä." "Siis täh?" "Että mä en voi puhua sun kanssa puhelimessa ja tarkistaa samalla, onko sitä Buffy-sarjista tossa hyllyssä."

Kävelin sit paikalle, koska olin vain noin kilsan päässä, ja kuulosti siltä, että tyypillä on elämässä muutenkin ihan tarpeeksi vaikeata ilman, että mä alan avautumaan sille asiakaspalvelun saloista. Heti kun tulen sisään ja kysyn: "No löytyikö Buffya?", tyyppi toteaan ykskantaan: "Ei." Myymälä on tyhjä. Ei ristin sielua. En edes uskalla ehdottaa, että tyyppi laittaisi mut ulos ja oven lukkoon ja hilpaisisi nopeasti sinne varastoon, vaan poistun paikalta iso musta pilvi pään päällä.

Että kiitti vain vitusti.

Onneksi tokassa paikassa Buffy oli paikalla, tosin ei sellaisena kuin olin sen käsittänyt: se ei sisältänyt kaikkia kolmeatoista jo julkaistua sarjista, vaan ainoastaan viisi. Lisäksi olin niin väsynyt, että epäilin, että minua huijattiin (ei huijattu, kertoi google, mutta olisi voitu.) Addiktio voitti, joten ostin ylihintaisen ja alisisältöisen Buffyn sedältä, joka kertoi, että sarjakuvaliikettä pitämällä ei elä Helsingissä (no shit, Sherlock?), ja että hän saa rahansa saneeraamalla taloja. Se ehdotti, että menisin hakemaan pankista lainaa parisataatuhatta ja ostaisin sen liikkeen tavaroineen siltä pois. Lisäksi se kertoi, ettei lue sarjiksia, ja kun eräs asiakas totesi jonkin olevan kallista, hän kertoi anekdootin omasta elämästään, joka käytännössä sanoi: "ei se ole kallista, sä oot vaan köyhä."

Mutta kiitti silti ihan kauheasti, uusi Buffy, jee. Tuntuu, kuin jo kerran kuolleeksi todettu ystävä alkaisikin yhtäkkiä yskiä, kun tarina, jonka luulin jo loppuneen saakin jatkoa.

Hyppäsin sitten Kampin asemalta bussiin, jolla kestää noin triplasti pidempään kuin junalla, koska halusin käpertyä penkille lukemaan mukavasti Buffyn ja jengin kuulumiset. VIRHE. Tottakai takapenkille tuli kaksi ärsyttävintä, kovaäänisintä ja vahvasti jollekkin vaniljateiniparfyymille haisevinta teiniä ikinä. Meinasin oikeasti jossain vaiheessa kääntyä avautumaan, että nyt se pää on pidettävä kiinni tai täti lyö!, mutta en voinut, koska se parfyymipilvi oksetti mua niin kovasti. Oikeasti. Mä en tajua, miten joku pystyy asumaan noiden hirviöiden kanssa. Tai opettamaan niitä. Tai hitto vie, olemaan niiden vanhempi ja puolustamaan niitä maailman pahuudelta.

Tämän kaiken lisäksi huvittelin maksamalla laskuja, mikä on aina hauskaa, koska mun rahat/menot ratio ei ole koskaan ollut paskempi. Kostin Elisan vittumaisuuden jättämällä puhelinlaskun maksamatta. Mä tiedän, että te laskutatte väärin, senkin paskiaiset! Siltikin käyttörahaa jäi tosi hintsusti = saman verran kuin aina ennenkin, eli olemattoman vähän. Onneksi mä olen vähätarpeinen, jos on pakko. (Ja Como sur tocornal on halpaa.) Onneksi mä itse asiassa nautin varattomuudesta, kunhan vain pääsen törsäämään edes kerran kuussa (palkkapäivänä siis). Sitä tuntee olevansa elossa kun kokkaa survival-safkaa kuivavarastoista ja kävelee Helsingin rajalle, ettei tarvitse maksaa seutulippua. Tätä se on, kun elämä on muuttunut liian helpoksi, eivätkä villieläimet enää jahtaa, eikä mitään tarvitse itsekään jahdata, että saisi ruokaa.

Korsi, joka katkaisi kamelin selän, viimeinen pisara ja naula arkkuun oli sitten huomio, että helvetin Ruisrock ja pirun Konemetsä on taas rukattu samalle saatanan viikonlopulle (ei, en aio kiroilla yhtään vähempää, pää kiinni!). Meinasi tulla itku, itkuraivari suorastaan. Ihan uskomatonta. Ainoa, mikä puuttuu on se, että Tuska olisi vielä samana viikonloppuna, ja mun ystävät vielä pukkaisi sille viikonlopulle häänsä. (Apua, täytyykin muuten soittaa niille heti koska niin tässä justiinsa käy!) Ihan hirveetä, koska en viime kesänä päässyt Konemetsään ja olen jo puoli vuotta odottanut sitä kuin kissa hiirenkolon edessä. Toisaalta, vaikka Ruissi onkin semmoinen saamarin rahastuskalja-aitaus, jossa menee kuusi miljoonaa euroa rahaa vaikka suurimman osan ajasta vain jonottaa, siellä on tänä vuonna vaan oikeasti ihan lyömätön lainappi. Siis ihan sikana parempi kuin esim. Hulstfredissa tai Roskildessa (no, okei, tasoissa Roskilden kanssa) mun mielestä tänä vuonna (vielä ainakaan) on. Tämän lisäksi kaikki muut suomifestarit ovat luonnollisesti tänä vuonna ihan kuraa (Provinssissa ei ole yhtään ainutta mitään, mitä jaksaisi kuunnella jos ei ole sammunut - tai siis no on, muttei mitään erityisen säväyttävää, jota en olisi jo miljoonaan kertaan nähnyt -Ilosaareen ei ilmeisesti aiotakaan kiinnittää mitään muuta kuin suomalaispändejä, ja no, ei siinä mitään, suomessahan on hyviä pändejä, mutta hitto että ne on nähty).

Mä en kestä. Mä en pysty tekemään tätä päätöstä. Mä en suostu, enkä pysty enkä kykene. En en en en ja en.

Mä meen varmaan töihin enkä lähde mihinkään ja vittuilen asiakkaille koko päivän ja ne hetket kun niitä ei ole, käperryn takahuoneen lattialle itkemään kurjaa kohtaloani.

Käsien sotkeminen puhdistaa mieltä

Se on kummallista, kuinka joskus hermostun toden teolla tavatessani jonkun. Siihen riittää se, etten ole alunperin varautunut tapaamaan ko. henkilöä ko. paikassa, niin että mukana on ellei nyt aivan uniikki niin ainakin harvinaislaatuinen sattuma. Myös se, että on aikalailla mietteliäs, väsynyt tai ylipäätään hiukan omissa ajatuksissaan ja omassa maailmassaan, on omiaan saamaan minut epävarmaksi ja nimenomaan hermostuneeksi. Tosin tähän vaikuttaa eittämättä myös mielenlaatu, joitain ihmisiä ei mikään saa järkytettyä niiden itsevarmuusalueelta, vaan ne ovat aina hyvätapaisia, rauhallisen ryhdikkäitä ja normaalikäytöksisiä. Toiset taas häkeltyessään alkavat kiemurrella, steppailla, väännellä käsiään, haroa hiuksiaan ja höpöttää omituisesti. Tähän tilaan voi siis tosiaan päästä ihan kenen tahansa kanssa, ei ehkä toki suunnilleen viiden parhaimman ystävän kanssa, joiden seurassa olo on aina luottavainen, eli siis hermostumisen aikaansaamiseksi ei edes tarvitse olla ihastunut tai tilanteessa, jossa olisi tehtävä vaikutus, noin niinkuin esimerkiksi.

Tuntemattomien ihmisten kanssa on helposti myös hermostunut, varsinkin jos ensivaikutelma ei ole ollut liian miellyttävä tai ehkä ennen kaikkea rohkaiseva. Jotkut ihmiset keskittyvät keskustelussa siihen, että yrittävät saada toisen sanomaan jotain tyhmää tai tyhmän kuuloista, käsittävät tahallaan joko kirjaimellisesti tai sitten erittäin itseään palvelevan tulkitsevasti. En muista mistä luin joskus, että jos jonkun sanomisia tarkastelee läheltä ja vieläpä kohtuullisen pitkällä aikavälillä, alkavat ne väkisinkin ainakin vaikuttaa tyhmiltä, ja näinhän se oikeastaan onkin juuri; tulkintakysymys. Vaikka keskustelukumppanina olisikin joku vilpitön, jonka vilpittömyydestä ei vielä ole takeita, jään ainakin itse useimmiten varpailleni ja pidän puheissani käsijarrun päällä, sillä liian monesti minut on saatu tuntemaan itseni hölmöksi lörpöttelijäksi. Se on ikävää, sillä minusta keskusteluissa kriittisyys tulisi tulla esille paitsi tietenkin rakentavana ja perusteltuna, myös lähinnä keskustelun aiheita eikä niinkään henkilökohtaisesti keskustelukumppania kohtaan. Peloissani olen tylsää ja niin varmistelevaa puheseuraa, että kaikilla menee mielenkiinto, mieluiten näissä tilanteissa myös napsutan kuulakärkikynää ärsyttävästi päälle-pois alati kiihtyvällä vauhdilla. Saatan myös syödä kynsilakat sormistani, liu'uttaa kännykän kantta edestakaisin tai vääntelehtiä kummallisesti. Miksi ne joskus kiusaa?

Tänään on taas ollut käsiensotkemis- eli mielenpuhdistuspäivä. Olen mieluusti tehnyt kaikkia askareita, joihin ei niinkään vaadita ajattelua; imuroin auton ja pyyhin sen sisäpinnat, pyykkäsin lakanat, imuroin ja pesin kylpyhuoneen. Siivoaminen on erityisen mukavaa silloin, kun työn tulos on selkeästi nähtävissä, mieluimmin tietysti ero saa olla jopa huomattava, joilloin tekemisessä on aivan selvästi ollut mieltä. Myös päivällä paistanut aurinko houkutteli kävelemään Punkin kanssa oikein pitkän aamulenkin, ilma oli raikas ja kevääntuoksuinen. Tarkoituksena oli käydä vielä pumpissa, mutta erittäin suuresti tapojeni vastaisesti olin katsonut ajan väärin, joten kävinkin vain solariumissa valmistautumassa Barcelonan matkaan. Asioiden tekeminen on hyvästä, ja siksi itserakkaasti otsikoinkin omalla tokaisullani joka tätä omalla kohdallani ainakin hyvin kuvastaa.

She lives in a house she's stupid as a mouse (eli kuinka kirjoittaa pitkä blogi, jos ei ole yhtään mitään kerrottavaa)

Hmmmm. (Nautinnollinen hyminä.) Löysin vanhan lempilevyn, Sueden "Head Musicin" ja sieltä vanhan lempibiisinkin, siellä se oli, hautautuneena. Koska ko. levyn kannet ovat hukkuneet jo aikapäiviä sitten, se majailee aina vähän siellä sun täällä, vähän minkä sattuu levyn kanssa väärissä kuorissa, mikä aiheuttaa sen, etten välillä aikoihin näe sitä. Mutta siellä se silti on, ja voi sitä riemua, kun haluaa kuunnella jotain Suzanne Vegaa (Nuu, se on muuten tosiaan siellä se wordi Suzannessa!) tms., ja alta paljastuukin lempilevy. Tai siis yksi niistä.

Mähän oon jotenkin niin yksinkertainen, että kun mä pidän jostain biisistä tai levystä (useimmiten tietenkin maksimaalisen autistisen vaikutelman aikaansaamiseksi kyse on yhdestä biisistä) mun pitää kuunnella sitä joku kuusi viikkoa putkeen, mikä on tosi raskasta kämppiksille, ja muistan, että tuon biisin aikaan tehosoitossa olivat myös Placebon "Commercial for Levi", The Avalanchesin "Frontier Psychiatrists", Molokon "Fun for me" sekä The Ones:ien "Flawless" - mutta sillon asuinkin harvinaisen sävyisän nuoren naisen kämppiksenä, terkkuja vaan, PuluPulu!

(PuluPulu kesti mitä vaan sekä uskomattoman määrän viinaa, sekä jakoi sinisilmäisen naiivin katsantokantani elämään: yhdessä olemme mm. lainanneet rahaa naapurin juopolle mustalaiselle, joka lupasi laittaa rahat "kohta takaisin" sekä ottaneet alakerran sekakäyttäjäyksinhuoltajan kolme lasta hoitoon "pariksi tunniksi kun äiti vähän käväisee jossain" ja miettineet seuraavana aamuna jakoa: kumpi ottaa mitkäkin lapset mukaan töihin, ja mitä tehdään, jos ko. äippä ei enää koskaan palaa. )

Mulla ja PuluPululla oli yhdessä vaiheessa (meillä oli aika vaihtuva kokoelma kämppiksiä) kämppiksenä uskomattoman komea herrasmieslurjus, jolla oli tapana kuunnella suihkussa itseään puunatessaan repeatilla Outkastin "So fresh, So clean"-biisiä. Se oli muuten jo vähän kornia.

Nythän mä olen löytänyt sitten lisää itseni kaltaisia toistokuuntelijoita: kämppis koodinimi "professori" nimittäin on ihan samanlainen. Se on kuunnellut yhtä klassisen musiikin (etten sanoisi jopa ooppera- ?) biisiä nyt repeatillä pari viikkoa. KOVAA. (Täysillä jopa etten sanoisi - onneksi kaikilla meillä, jotka kävimme Lepakossa ennen kuin laki desibelirajoista tuli, on vain vähän menetettävää.) Onneksi on tosi hieno biisi. Oikein kylmät väreet menee pitkin poikin. (Artistin nimeä en siltikään voi kertoa, koska vaikka kuinka kysyisin sitä, se ei pysy päässäni. Mulla on joku oopperablokki siinä kohdassa aivoa, joka vastaa klassisen musiikin nimistä.)

Se on NIIN ansainnut mun respektin tolla jatkuvalla saman biisin soittamisellaan. Kyllä sielu lepää, kun tuttu biisi soi kymmenettä kertaa samana iltana. Hmmmm.

On muuten ihan samanlainen tuo toinenkin kämppis, tai ehkä matkalla samanlaiseksi. Yksi ilta se äityi soittelemaan Arin "Angels Are Calling"-biisin akustista versioita ja Dj Orkidean miksiä Bye Bye Beautifulista aika jumiutuneella tasolla. Minusta se on hyvä merkki ihmisessä, kun se ei saa tarpeekseen niin millään. Terve merkki, ja noin. (Ja kivoja biisejähän nuokin ovat.)

Se on terve jos se leikkii, maaninen jos se ei lopeta.

Tänään on ollut taas perus maanantai. Alan tottua siihen, että aina on alkuviikon nuutunut olo, mutta että uusia bileitä alkaa suunnittelemaan jo heti tiistaina kun henki kulkee ilmankin että hengittämiseen keskittyy. Otan selvästi kiinni viime syksyä, jolloin en käynyt käytännössä lainkaan ulkona (hmm, talosta, eikun öö, huoneesta). Nyt maistuu bileet, kaikki on hauskaa eikä yhtään semmoista letaalia tempomista, vaan ihan oikeaa kivanpitoa. (Koska välillä oikeasti tulee pidettyä viinaa ilman kivaakin, ihan vaan juoppouttaan. Nyt ei ole näin.)

Ainoa mikä jäi kaivelemaan oli se, että olin liian väsynyt lauantaina tekemään kunnon meikit - tarkoitus oli vääntää oikein semmoiset vanhanajan reivimaskit glittereineen ja noin. Lopputulos olikin sitten se, että näytin vain tosi vanhalta ja väsyneeltä gootilta, mikä harmitti mua tosi paljon. Maailmassa on nykyään niin vähän paikkoja, mihin saa meikata sielunsa kyllyydestä (voi että mua vituttaa tää vallalla oleva luonnollinen muoti!), että ei haluaisi niitä tilaisuuksia missata. Hmphh. Onneksi muuten oli hienot bileet, ja skumppapullon jälkeen alkoi meikitkin olla ns. yks hailee.

(Mun äiti ehdotti muuten, että mun pitäisi lukea maskeeraajaksi, ja sitten voisin käydä vaikka jonkin pikku yrityskurssin ja perustaa toiminimen. Oli kyllä hetken hiljaisuus siinä kohden - kunnes kysyin, että mitäköhän se luulee, että mä opiskelen tällä hetkellä? Kun sen mielestä tarvitsisin jonkin YRITYSKURSSIN ryhtyäkseni maskeeraajaksi? Vitsi se on pihalla. Ei hyvä jumala. Se varmaan luulee, että mä luen hortonomiksi tai joksikin. Tai hevoshierojaksi. Tai vitun lääkäriksi.

Välillä musta tuntuu, että se vedättää mua noilla jutuillaan, ja naureskelee sitten joillekkin frendeilleen että "oisitte nähny sen ilmeen kun ehdotin yrittäjäkurssia!")

Tässä päivässä oli hauskinta se, kun siivosin laukkuni (sieltä löytyi mm. seuraavat asiat: kaksi sipulia, kolme kirjaa, oopperan ja kolmen eri teatterin ohjelmistot, kaatissäkki-nameja vapautuneina pohjalle, tuhat lottokuponkia, kolme silmälasikoteloa ja yhdet silmälasit, semmoinen tarrakangasjuttu, millä saa helposti auki tölkkejä sekä yksi Prinsessa-lehden kylkiäisenä tullut koru, jollaisesta olisin pienenä villiintynyt täysin, ja joka vieläkin kutkuttaa jotain prinsessahermoa aina kun sen nään). Kun olin tyhjentänyt kaikki kamat keittiön pöydälle, kävelin parvekkeelle ja pudistelin kaiken sen röökinpurun, sipulinkuorisilpun ja teroittimen sisällysroskan maahan (tokasta kerroksesta, toim. huom.) - tajuten oitis, että samalla jostain laukun taikataskusta satelivat maahan myös Visa-korttini ja lempihuulipuna. Tuli niin kiire juosta alas ennen kuin joku köyhä opiskelijanplanttu nappaa mun omaisuuden, etten muistanut parvekkeen kynnystä vaan vedin hetkeksi pitkälleen keittiön lattialle ennen ulos säntäystä.

Nyt sattuu siis polveen.

Kivointa taas oli se, että Nuu palasi, mikä tarkoittaa, että Punkkikin palasi. (Nuukin on ihan kiva, ei siinä mitään, ei tosin ihan yhtä soma. Ja Nuun paikalla olo kyllä helpottaa mun arkea, no, mm. siksi, että on kiva kun asiat ei juuri muutu ja siksi, että on aina lounasseuraa ja jos telkkarista tulee jotain hyvää, voi mennä sen luo katsomaan sen. ) Joistain voisi varmaan olla outoa, että rakastaa jonkun toisen lemmikkieläintä niin paljon kuin minä Punkkis-setää, mutta minkäs sitä ihminen tunteilleen voi. Mun mielestä Punkkis vaan on niin kovin ymmärtäväinen ja ihastuttava, ja mitä enemmän mä menetän uskoani ja kiinnostustani ihmisrotuun, sitä enemmän uskoni ja kiinnostukseni tähän nelijalkaiseen rotuun kasvaa. Kun mä olen vanha, mä varmaan muutan johonkin pelottavan Nuu-vanhuksen naapuriin, ja pihalla voidaan sitten kerran vuodessa tapella äänekkäästi jostain matontamppausajoista tai jostain, ja salaa olla sitä mieltä, että meidän omat 20 koiraa on kaikin tavoin parempia, komeampia ja fiksumpia kuin toisen 20 koiraa. (Ja kun me kuollaan, ne koirat syö meiltä naamat.)

En mä itse asiassa ole mitenkään pettynyt ihmisrotuun, päin vastoin. Mitä enemmän mä niitä tapaan, sitä enemmän mä olen sitä mieltä, että niillä on hyvät mielessä.

Mutta koirat on siitä ihania, että niillä ei ole mielessä oikeastaan mitään sen kummempia. Vois vaikka syödä. Vois nuolaista vähän naamaa. Juosta tuon lapsen perään. Haistella tuota narttua. Juu, vois vähän haukkua. Ehkä vähän murista, kantaa tuon lelun tuohon tuon jalkoihin ja vähän kuonolla tökkiä. Nyt vois vähän ehkä leikkiä.

On vaan niin ihanaa, kun ei tarvitse kelata mitään.

Vuf.

Tervetuloa takaisin, Nuu ja Punkki.

(Oon muuten aina ollut sitä mieltä, että blogit ovat ehkä maailman turhanpäiväisin ja narsistisin tapa viettää aikaa, eikä tämä meidän blogi kyllä missään nimessä ole millään tavalla muuttanut mun mieltäni tässä asiassa: senpä takia onkin hienoa, että olen saanut houkuteltua blogimaailmaan uuden tähden: tervetuloa "pitkätukkainen ystäväni"! - bear with me, hänellä ei ole vielä bloginimeä, mutta muistakaa tämä: tulette vielä kuulemaan hänestä!)

Free poker naked Paris Hilton gay porn

Jälleen on aika listata hauskoja hakusanoja. Nyt kun olin estynyt niitä kyttäämään tunnin välein, on niitä jopa kerinnyt kertyä, joten saatan tehdä aina yhtä ilostuttavan bulletoidun listan. Tadaa, nauttikaa, aion jopa malttaa mieleni ja olla kommentoimatta yhtäkään niistä. (Paitsi, että olen hyvin iloinen, että jopa virheellisesti kirjoitetulla punkun nimellä saa meidän sivuilta hintatiedot ja suositukset. Nuunis ja Panu, alkkisten apuna.)

• hirttäytyminen
• "sain sisääni"
• "como sur tocornal"
• costume mouse
• eraser vs. yojalka
• hikka hauskaa
• hivin alkuoireet
• hyvät kännit
• lämpötila Prahassa huhtikuussa
• mielenterveys julkkikset
• menestyksen tiellä
• päivän aforismi
• Jussi Lampi ulosotto

Scheisse! Keine kanine!

Mistä aloittaisinkaan. Koska toisinaan pitää olla jännä, aion aloittaa matkan puimisen lopusta, tai oikeastaan jopa tästä tilanteesta. Jalkateräni on kauttaaltaan sininen, muttei lainkaan kipeä enää; käveleminen parantaa. Matkatavarat oli löydetty tänään, ja ne kuljetettiin oikein kotiin asti; onnistuin kyllä avaamaan oven hyvin kummallisissa ja vähissä ja väärinpäin olevissa vaatteissa, jotka nykäisin nopeasti ylleni, yrittäen suojautua siveelliseksi rimpuilevalla koiralla, mutta lähettipoika vain hymyili tietäväisesti. Anteeksi.

Koska ruotsinlaivojen seisovat pöydät ovat nykyisin vain varjoja entisestään, suosittelen ehdottomasti matkaa Saksaan meritse. Ruoka paitsi oli todella maukasta, sitä oli riittävästi ja koko ajan. Menomatka menikin kolmen tunnin pätkissä nukkuen ja syöden aivan mykistäviä määriä; olisi saattanut muuten ollakin tylsää, ellei koko aikaa olisi voinut hiukan pahoin vatsanahan ollessa hyvin pingoittuneessa tilassa. Ajomatkaa oli 26 tunnin laivamatkan jälkeen vielä viitisen tuntia, ja kellon näyttäessä aamuyötä en taas saattanut millään muistaa, miksi ihmeessä harrastan tätä paskaa. Perille kuitenkin päästiin ja aika iloisestikin, ratsu tosin sai kauheat räpärit, kun poistimme siltä myssyn päästä, tiedä sitten miksi, kai myssyn äänieristys olikin osoittautunut erinomaiseksi.

Pari päivää olimme Pupen kanssa rikkaissa Gyllenburg -fiiliksessä, kun kampasimme heppaa ja tepastelimme sen kanssa tiluksilla potkuja ketterästi väistellen, kun se alkoi saada takaisin kahden vuorokauden syömä- ja juomattomuuden (tämä on tarkoituksellinen, haha, hauska sanaleikki) aikana menettämiään voimia. Söimme mielettömän hyvin, huisin speksi oli ehkä ravintola, johon pääsi suoraan tallista, ja jossa jokainen suupala sai kasvoille hallitsemattoman hymyn. Puppekin oppi juomaan kaljaa, molemmat tilattiin tasaisin väliajoin automaattisesti "two Heineken", se on kyllä ihan uusi suosikki. Lisäksi Pupen kanssa traditionaalisesti saimme kuulla autojen tööttäystä, vislauksia ja pusuääniä koko matkan, kun kävelimme lähimpään kylään ostamaan porkkanoita ja tussikyniä. Lanseerauksensa koki myös tietynlaista ihmistyyppiä, asennetta tai yleistä hauskuutta kuvaava termi "Boombastic", se on nyt niin päällä että älkää hermostuko jos laulan Shaggya ja meinaan kuolla nauruun keskenäni. Siihen kuuluu myös kävelytyyli.

Lähtöpäivä alkoi jo aikamoisena seikkailuna, kun tankkasimme juna-asemalla aikatauluja hollanninkielellä sen jälkeen, kun olimme saaneet ohjeet ajaa hiukan suurempaan kaupunkiin ostamaan liput, sillä kirottuihin automaatteihin kävivät vain jotkin harvinaiset ja ennenkaikkea ilmeisen typerät maksukortit, sekä kolikot, joita meillä yllättäen ei ollut kolmen kympin edestä. Sama tosin toistui siellä isommassakin kaupungissa, ei sieltäkään lippua käynyt ostaminen kuin automaatista, mutta niissä oli jo kolikoiden kuvankin päällä ruksit. Kuulimme jo alkavaa verisuonten poksahtelua päistämme, kunnes ihastuttavan hipahtava pariskunta osti meille typerällä kortillaan liput käteistämme vastaan. Siispä matkaan, joka kesti noin tunnin ja jonka koko keston vastapäätämme istui huumausaineita käyttävän näköinen mieshenkilö tuijottaen silmääkään räpäyttämättä meitä vuorotellen. Sepä hauskaa. Kun juna puksautti itsensä Amsterdamiin asti, päätimme hyvinä lapsina etsiä äitikarhulle tuliaisia sekä itsellemme ruokaa. Koska olemme seikkailuhenkisiä nuorukaisia, emme olleet lainkaan tutustuneet esim. karttoihin tai muuhun opasmateriaaliin, ja suunta oli harkittu tulos stetson-menetelmästä. Jossain kohtaa, kun olimme nähneet näyteikkunoissa vuorotellen taikasieniä ja mitälie-siemeniä sekä nahkanaamareita ja käsivarren paksuisia dildoja, totesimme, että tämä on varmaan sitä Punaisten Lyhtyjen aluetta. Menimme siis syömään wrappeja ja juomaan Heinekenia sattumalta erittäin siistiin paikkaan, jossa ei ollut minkäänlaista eroottista vivahdetta, tai sitten se oli jo niin kinky, ettei mekään sitä tajuttu. Tepastelimme ravinnosta virkistyneinä edelleen ympäriinsä, mutta löysimme aina vain itsemme takaisin lyhtyjen pariin, joten luovutimme tuliaisten osalta ja menimme irkkupubiin katsomaan jalkapalloa, juomaan Heinekenia ja juttelemaan baarimikon kanssa filosofisesti suomenkielestä ja ahneudesta.

Koska päivä oli ollut jo varsin jännittävä sekä innostavakin jossain määrin, päätimme ajaa lentokentälle vuokra-ajurilla, jonka auto tuoksui Old Spicen ja vanhan tupakan sekoitukselle. Kentällä oli ihan mukavaa, ja muistimme ostaa tuliaisia, jotka olivat huomattavasti sovinnaisempia kuin ne kaikki kummat esineet, joita Damin kapeilla kujilla ikkunat pullottivat. Huvitimme ihmisiä makoilemalla pitkin kenttää reput pään alla musiikkia kuunnellen, ja mainittava on myös hyvin eriskummalliset kaksi mieshenkilöä, joista en kuuden tunnin tarkkailunkaan jälkeen saanut selville mitään. En sitä, mitä kieltä ne puhuivat, olivatko ne yhdessä; mutta sen kyllä huomasin, kuinka ihastuttavan leveät hartiat ja luonnollisen vahvat käsivarret sillä toisella oli; lisäksi olisin kovasti halunnut kuulla tarinan sen takaraivossa näkyvästä arvesta ja saada selville, iskikö se suklaanruskeaa silmäänsä paraatihymyn kera mulle vai sille seuralaiselleen. Taisimme juoda hiukan Heinekenia ja saada esimerkillisen näppärästi selville tarkalleen miten lennämme ensin Köpikseen ja siitä edelleen Helsinkiin. Mutta kuinkas sitten kävikään? (Tämä on lempilauseeni yhdestä hattivattikirjasta, jota äiti luki pienenä minulle, ja se onkin osoittautunut erinomaisen käyttökelpoiseksi ellei jopa briljantiksi). Lentohan oli yli tunnin myöhässä, mutta pilotti kai jotenkin kaahasi, joten jouduimme viime minuutteihin asti olemaan epätietoisia siitä, pääsemmekö jatkamaan Köpiksestä vielä samana päivänä vai jäämään sinne yöksi. Kun Pupen kanssa hölkkäraahauduimme Helsinginlennon porteille veri- ja likavanat jäljessämme, taisteli siinä jo joku hippi pääsystään koneeseen, jolloin tunsin kyyneleen valuvan tahmeaa poskeani alas. Tahtoisin vain kotiin, ajattelin, ja siinä samassa myös kaskua yrittänyttä ei laiteta, jonka rohkaisemana kysäisin eräältä setäihmisieltä, josko sopisimme koneeseen. Nuorruin noin kymmenen vuotta, kun setä osoitti sateenkaarella ja kolibreilla päällystettyä tietä koneeseen, ihan noin vain, ja toivotti vielä hyvää matkaa; kukaan ei ole koskaan varmaan ollut meitä iloisempi lennon myöhästymisestä. Loppumatkan kramppasimme Pupen kanssa kollektiivisesti ja saimme veritulpat molempiin jalkoihin, sekä varmaankin myös johonkin kohtaan aivoissa, sillä kun matkatavarat selvisivät hävinneiksi, olimme tapojemme vastaisesti säyseitä sekä ymmärtäväisiä. Oikeastaan olikin kivempi näin, että joku toinen kantoi ne kotiin asti.

The Soundtrack of Our Lives

Olen siitä onnellinen ihminen, että minua on aina siunattu hyvillä ystävillä, sekä määrällisesti että laadullisesti paljolla. Muistan, kuinka koulukaverini joskus kännipäissään ihaili vahvuuttani ja hyvää itsetuntoani (oi niitä aikoja) ja kuinka vastasin, että kun tilanne on vaikea, kuvittelen ystäväni taakseni seisomaan leveänä rintamana, joka ei välitä siitä, miten huonosti ko. tilanne menee, tai miten huonosti mikään tilanne, sillä he aina ovat minun ystäviäni ja minä olen aina heille hyvä sellaisena kuin olen. (Paitsi silloin, kun vitutan heitä, mutta siltikin pohjimmiltani olen.)

Myöhemmin on tietenkin tullut vastaan tilanteita, jossa ei mikään hyväntahtoinen rintama auta: lopulta olemme kuitenkin yksin, ja on asioita, joihin ei auta kukaan, joka ei pääse sisään, kokonaan sisään, aivoihin ja sydämeen ja sieluun - eikä kukaan pääse. On kuitenkin niin monta asiaa, joille ihmisen vaillinaisessa sanavarastossa ei ole sanoja, niin monta asiaa, joita ei edes pysty ilmaisemaan ruumiillaan ja ilmeillään. Silloin ruumiista tulee häkki, johon kukaan ei enää nää, mutta siihen tottuu. Onhan kuitenkin hyvä ymmärtää, että lopulta olemme kuitenkin yksin.

Sen ymmärtäminen tekee myös omasta itsestä jotenkin rakkaamman.

Olemme myös selvästi siirtymässä siitä vaiheesta, kun ystävät ovat kaikki kaikessa, siihen vaiheeseen, jossa he ovat ihana asia olemassa, mutta eivät se henki ja elämä, happi ja vesi. (Viitaten keskusteluun Mierolaisen kanssa: blossi räppärille.) Olemme kääntymässä sisäänpäin, moni perhettään tai parisuhdettaan kohti, moni kohti omaa itseään. Eikä sekään tunnu pahalta, kun sen tajuaa. Kun se kuuluu tähän juttuun.

Paitsi tietenkin, jos ympärillä soi se musiikki, joka on toiminut soundtrackina elämällemme. Silloin uhkaa tulla tippa silmään, varsinkin, kun on tämmöinen herkkis. Varsinkin, jos kaikki muut ovat jossain muualla. Varsinkin kun on vähän kännissä, ja silmälasit ovat kotona, ja koko ajan on näkevinään jonkun, joka ei ole siellä.

Meillä oli tapana parikymppisinä klubbaajina motivoida bileseurueestamme hairahtuneet lampaat, jotka kuvittelivat jäävänsä kotiin sen sijaan, että olisivat lähteneet nuohoamaan kanssamme rähjäisiä luolia, isoja, avaria klubeja ja hämäriä jatkoja seuraavalla motivaatiopuheella: Kuvittele, kuinka sä tanssit eturivissä ja kädet katossa ja maailman paras biisi tulee ja sä katsot sun ympärille ja sä katsot vasemmalle, ja sä näät sun ystävät siinä tanssimassa, kädet yhtä korkealla, ja sä katsot oikealle, ja sä näät sun ystäviä sielläkin.

Ei saa hei nauraa nyt! Se toimi aina. Vaikka olisi ollut seuraavana päivänä mitä. Mä näen sen nytkin jos mä haluan. Mä näen J:n, jonka polkkatukka hulmuaa sen kasvojen ympärillä kun se tanssii ja hymyilee mulle, mä näen V:n, jolla on omituinen tapa tanssia kädet nyrkille puristettuina ja korkealle kohotettuina, mä näen M:n, jonka kädet sinkoilevat joka suuntaan niin, että tuntuu, ettei ole mahdollista, että hän ikinä lopettaa. (Mä tiedän, että mun ystävien muistoissa mä aina hymyilen, koska niin mä teen, kun mä tanssin.) Mä näen H:n, joka ei silloin vielä aina sammunut. Sua mä en A nyt nää, koska sä oot jossain huitelemassa.

Näen mä paljon muitakin. Ja sinistä valoa.

Olin siis eilen tosiaan hieman klubbaamassa, olihan launtai ja olenhan minä Panu. Kyseinen baareilu oli kuitenkin siitä tärkeä, että ko. DJ on paitsi aivan omaa laatuaan viihdyttäjä (tyyppi kasaa edelleen setit kuin novellin: alku, keskiosa, loppu, pari käännettä välissä), myös, no, katsokaa otsikosta.

Meidän nuoruuden taustamusan soittaja.

This is my church, this is where I heal my hurt. Se hetki, kun mä kadotan itseni musiikkiin, enkä muista, millainen mun ruumis on, tai millainen mä olen, vaan muutun tyhjäksi kuoreksi, jonka voi täyttää musiikilla, on se juttu, mitä mä haen. Sille mä elän, vaikka en mä aina muista, että mä elän sille, koska elän mä niin monelle muullekin asialle. Eikä se ole vain siellä, konemusiikin pyhätöissä, on se muuallakin. On se Tavastialla, on se varsinkin Roskilden mutavelliniityillä. On se Provinssissakin, pienillä lavoilla. Ja kesäisissä metsissä, niityillä, Alppipuistossa auringon paisteessa. Ja jäähallilla, siellä se oli ensimmäisen kerran, kun saimme 11-vuotiaina ruinattua pääsyn Roxetten keikalle, ja luvan olla yhteentoista, YHTEENTOISTA. Se, kun musiikki vain tulee, ja minä väistyn.

Mä elän hyvällä keikalla viikkoja, ja hyvä keikka myös tuo mussa aina esiin ajatuksia.

Eilen ne ajatukset olivat jälleen (taas alkaa tää kolmenkympinkriisi-rutina, mutta tää on mun blogi, saan rutista jos haluan - ellei Nuu kiellä!) ajatuksia vanhenemisesta ja vapaiden, vallattomien aikojen lopusta, vastuusta ja eteenpäin menemisestä, mutta myös kuolevaisuudesta ja hetkellisyydestä, ja no, kai kaikki joskus miettii että: Miten tässä on käynyt näin?

Eilen mä tanssin satojen ihmisten keskellä, seuranani lähinnä motivaatiomantran haamut. Ja ei, eivät he ole kuolleet. (Eivät he, mutta: X, joka et koskaan ymmärtänyt ihmisen ruumiin yksityisyyden rajoja päissäsi ollessasi ja viimeisen kerran nähdessämmekin suutelit suulle keskellä Mannerheimintietä, Y, jonka kanssa join niin monta shottia liikaa, Ö, joka...niin. Eivät kaikki.)

Osaa ei vain muuten vain enää ole. Ei minuakaan, enkä haluaisikaan että on. Minä kun olen jo joku ihan muu, joku vielä parempi.

Illan lopussa sain jälleen todistaa, kuinka helvetin paljon rakkaus joskus sattuu. Hatunnosto lajille nimeltä ihminen, jotka jaksaa kerta kerran jälkeen yrittää noin mahdottoman prokkiksen kanssa.

Exhibit A

Benjamin Kunkelin kirjan "Jumissa" takakannessa lukevat sanat "uuden sukupolven romaani päättämättömyydestä" ja takana "onko hän meidän aikamme J. D. Salinger?"

Kannessa käytetään myös sanaa sukupolviromaani.

Lähtökohtaisesti lähestyinkin tällaista kirjaa kuin Oscar-ehdokkaana ollutta elokuvaa: varovaisesti kuin kasaa löyhkäävää paskaa.

Mutta todistaakseni sen, että Kunkkeli todella SAATTAA olla aika hyvin napannut kiinni zeitgeistista ja EHKÄ osaa aika hyvin kuvata kolmekymppisten (tajusin muuten tänään erästä nuoret vs. aikuiset raha-asiaa tutkiessani, etten ole lähelläkään kolmeakymppiä. Ha HAa. No, hiton paljon lähempänä kolmekymppiä kuin kahtakymppiä kyllä. Mutten varsinaisesti kuitenkaan MAALISSA kuten kaikki tuntuvat olevan) tuntoja, aion vetäistä nyt angstiblogin (vaikka ei edes angstita, ihan vaan, hmm. huvin ja urheilun vuoksi, kuten meilläpäin nuorna sanottiin...)käyttäen ainoastaan lainauksia Kunkelin kirjasta. Vähän samaan tapaan kun hevikliseerunossa siis. Here goes:

Epäilen, että sielu säikkyy puhelinta, eikä saa millonkaan rauhaa sen lähettyvillä. Usein kun jonkun puhelin soi kaupungilla, puolenkymmentä ihmistä kaivaa omansa esiin ja katsoo, hälyttääkö juuri se, ja jonkun silmissä välähtää aina silloin paniikki.

Oli suorastaan rauhoittavaa päätyä ajatuksissaan samaan umpikujaan yö yön perästä.

((Näin) oli käynyt kerran kun olin ollut ulkomailla ja muut olivat kyselleet matkastani. Selostukseni olivat alkaneet muistuttaa toisiaan ja keskittyä johonkin tiettyyn vaikutelmaan, hienoon paikkaan tai huvittavaan tapahtumaan, kunnes ne olivat olleet täysin yhteneviä ja korvanneet muistoni. ) Pelkäsin, että siinä vaiheessa kun kaikki havaintoni olisivat vaipuneet unholaan jäljelle olisi jäänyt vain jonkinlainen klisee. Kun kuolisin, pyhä Pietari kysyisi: "No, millaista siellä maapallolla oli?" Minä vastaisin: "Se oli hieno paikka, ja ruoka oli hyvää. Olin osan aikaa sairaana. Mutta kaikki ihmiset olivat tosi kivoja."

En silti pitänyt itseäni typeränä vaan pelkästään hitaana ja arvelin, että olin ollut aina samanlainen. Verkkainen ajansulatuskykyni ei välttämättä kyennyt käsittelemään modernia elämää - tai postmoderniahan se on kaikesta päätellen ollut jo jonkin aikaa - tehokkaasti. Välillä minusta tuntui, etten pystynyt pitämään lukua edes siitä vähästä, mitä oli tapahtunut minulle itselleni. Ihmisiä ja paikkoja oli ollut jo liikaa.

Olin edennyt päivästä toiseen epävarmasti aivan kuin olisin ollut tuulessa keinuvalla riippusillalla ja rotkon molemmat seinämät - menneisyys ja tulevaisuus - olisivat olleet sumun peitossa. Yhtäkkiä minusta oli lakannut tuntumasta, että elämälläni oli alku ja loppu (....) ja niinpä oli ollut hämmästyttävää huomata, että kaikki näyttivät pitävän minua vakaana ja luotettavana nuorena miehenä. (Onneksi nimeni on Panu niin tämäkin kohta sopii.)

Öisin minulla saattoi olla paha olo, koska tyydyin keskinkertaisuuteeni, mutta kun keinahtelin perustoimistotuolillani tietokoneen ääressä, minusta tuntui jostain syystä, että jos vain jatkaisin tätä (...) suojatyötä ja paiskisin hommia asianmukaisen ahkerasti, en olisi syypää mihinkään, mitä itselleni tai maailmalleni tapahtuisi.

Mutta minusta vaikutti usein töissä, missä tunsin olevani rento mutta en vapaa (ja) ylikoulutettu (...), että yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen ja ihmisen henkisiin voimavaroihin uskovat kauhistelevat syyttä suotta suoritusportaan ahdinkoa. Totta kyllä, meidän palkkamme oli huono, luontaisetumme olemattomat, etenemismahdollisuutmme kiistanalaiset ja työnantajamme suhtautuminen piileviin kykyihimme miltei halveksuvaa. Mutta miten suunnattoman, lähestulkoon turruttavan rauhan sitä saavuttakaan, kun tekee työtä das Manin hyväksi!

Kun valvoin yöllä, minusta tuntui usein, että olin sosiologian riekale, joka oli kulkeutunut tuulen mukana juuri sinne minne oli pitänytkin. Mutta se tieto että kliseet ovat kliseitä ei auta pakenemaan niitä. Siinäkin tapauksessa joutuu kokemaan kokemuksensa aivan kuin ne olisivat jotain täysin uutta.

Ja kaiken kukkuraksi tunsin, että minulla oli vaikutusvaltaa - että pitelin ohjia käsissäni - koska valvoin pidempään kuin muut.

---------
I rest my case

Yksin

Koska Nuu on poissa ja minä tunnen tehneeni jo tarpeeksi kaikenlaista tyhmää yhdelle viikolle, päätin suunnata viettämään päivää ytimen humuun. Mun mielestä Espoossa asumisen paras puoli on se, että nyt voin tulla viettämään ihania hiljaisia vapaapäiviä keskustaan, eivätkä ne paikat, joissa haluan hengata, ole enää työ- tai kauppamatkani varrella, vaan, no, vapaapäiväpaikkoja.

Musta tuntuu kuin mä olisin ulkomailla.

Mä oikeasti rakastan viettää aikaa yksin. Mä hykertelen päivätolkulla etukäteen, kun mulla on tiedossa minä-päivä. Silloin mä herään pirteänä ja iloisena, koska tiedän, ettei mikään tule rasittamaan minua ja tiedossa on vain ihanuuksia. Mun minä-päivät koostuu päämäärättömästä haahuilusta, antikvariaattien haistelusta ja liian monien kirjojen ostamisesta, turhan roinan shoppaamisesta (tänään uusi kaitaliina keittiöön, no haloo, kevät tulee, pitää olla kevätliina! sekä hieno pinkistä ja liilasta huovasta tehty oviverho, joka menee ikkunaan heti kun on siivottu), kalliista kahvittelusta ja ehkä jopa leivonnaisesta, syömässä käymisestä, leffasta ja Kiasmasta, joka on ehdoton hauskuus numero yksi. Gallerioissa on usein kivempaa sälää, mutta Kiasmassa on vähän samat edut kuin ostoskeskuksissa verrattuna jonnekkin Uudenmaankadun tienoille kasaantuneisiin pikkuputiikkeihin: kaikki on kätevästi yhden katon alla, eikä tarvitse olla ulkona - mikä Suomessa vaan nyt valitettavasti on lähes aina hyvä asia. (Paitsi kesällä.)

Päivän kruunaa leffan jälkeen todennäköisesti lasi punkkua ja hyvä kirja jossain, missä soi musiikki mutta jossa pystyy silti lukemaan.

Onnellinen, tyytyväinen ja yksin.

Mä pidän ihmisistä, mutta musta tuntuu, että parhaiten mä näen yksin. Mä kuulen paremmin kun mä olen yksin, mun ajatukset on selkeämmät, kun mä olen yksin. Mä olen jotenkin enemmän läsnä kun mä olen yksin.

(Yksinolo on luonnollisesti kivaa vain silloin, kun sen saa itse valita; kun lähtee yksin metsään ja kieltäytyy kymmenistä kutsuista hienoihin juhliin...ilman niitä juhlia koko metsä on ihan perseestä. Yksinäisyyshän on ihan järkyttävää, ja silloin metsästä on vain ruumiin piilottajaksi.)

Mutta hei. Vitsi on kivaa sitten kertoa seurassa, mitä näki, ja kuulla, mitä muut näki ja nauraa sille, mitä kaikkea sitä ihminen voi nähdäkään.

Oikein ihastuttavaa talvipäivää teille kaikille. Älkää käyttäkö julkisia jos on kiire, ne on aivan sairaan myöhässä.

Some unholy war (strategia tulee kreikan sanasta stratego)

Tänään Nuu lähti Eurooppaan ottamaan turpaan hevoselta. Se on viitannut omaan kuolemaansa ainakin kaksi (ehkä jopa kolme?) kertaa tällä viikolla, joten toivotaan, ettei sillä ole ennustajanlahjoja ja että sillä skitsolla konilla on huono sihti. (Onneksi se on käsittääkseni aika kamoissa. Se hevonen.) Lähestyvän kuolemansa suhteen Nuu tuntuu tosin lähinnä olevan huolissaan siitä, miten opinnäytetyö tehdään, jos se on kuollut. Mä oon yrittänyt vakuutella sille, että jos se kuolee, mulla on oikeasti muutakin ajateltavaa, kuin joku opinnäytetyö (kuten se, kuka saa DVD-soittimen).

Tänään oli tapaaminen eli tukka kiilsi ja oli melkein siististi, korvissa oli pienet korvikset ja naamassa jotain outoa (ystävällinen hymy?). Tapaaminen sai minut jälleen muistamaan, miksi tämä ala aiheuttaa minulle suunnattomia pelkotiloja ja alkoholisoitumista: markkinointi-ihmiset ovat ihan hulluja, eivätkä aina edes hyvällä tavalla. Lisäksi erilaisten kielikuvien käyttö oli taas sillä tasolla, että jokainen esim. taloushallinnon ihminen olisi ottanut semmoisen kahvilusikan ja skalpeerannut sillä itsensä; okei, sammakot ovat kattilassa. Okei, ne sammakon ulkopuolella olevat sammakot näkevät paremmin kattilasammakoiden tilanteen kuin ne sammakkoparat itse, okei, mutta tarpeeksi pitkään kun on käytetty jotain näinkin absurdia metaforaa, sitä alkaa vain miettiä: mitä tämä meidän keskustelumme itse asiassa alun perin koski?, eikä keksi muuta vastausta kuin: sammakoita.

Tapaaminen oli oikeastaan kaikin tavoin intensiivinen, ja olisin varmasti useasti ryöminyt pöydän alle piiloon ja suojannut itseäni kahvikupilla, mikäli en edellisessä työpaikassani olisi säännöllisesti päässyt todistamaan, kuinka erinäiset korkea-arvoiset markkinointihenkilöt paiskovat toisiaan henkisesti kukkamaljakoilla. (Ja jäivät henkiin.)

Onneksi Nuukin on no, tosi paljon lähempänä seitsemän kuin kolmen minuutin munaa mitä tähän asiaan tulee. Me on sukellettu tän alan suhteen suoraan syvään päähän, jos sallinette paskan vertauksen. (Ja hörpätty.)

Markkinointi-ihmiset ovat suppealla kokemuksellani oikeastaan kuvattavissa edellä käytetyllä sanalla: intensiivinen. Kai se johtuu siitä, kun se on niin epäeksaktia hommaa, joka perustuu oikeastaan pelkästään intuitioon ja MUTU-fiilikseen (ja epämääräisten teorioiden epämääräiseen opiskeluun, teoriassa). No, ei nyt pelkästään, mutta no, ihan hitosti. Ei niin, että mä mitään vielä oikeastaan tietäisin, mutta hei, tältä musta nyt tuntuu ja eiköhän tämä riitä!

Mä en aina ole ihan varma, pystynkö mä. Markkinointi tuntuu olevan itsevarmojen ja röyhkeiden ihmisten ala, mutta no jaa, hitostako mä tiedän, mikä muiden fiilis itsestään on sen typerän kalliisti värjätyn tukan alla. Saahan mustakin kuulemma välillä itsevarman ja röyhkeän kuvan. (Mutta eihän töissä voi AINA kännissä olla?)

Heh, kämppis tuli just ovelle ja soitti ovikelloa. Kun kysyin siltä, miten se oli päässyt sisään käytävään ilman avaimia, se näytti hetken miettivältä ja totesi "hyvä kysymys."

Vielä muuten tapaamisesta. Se siis meni hyvin. Lopulta. Uskoisin, että kaikille jäi hyvä fiilis, ja se on minusta usein tärkeintä. Meillä on myös jonkin sortin action plan. Mielessäni alkaa luonnollisesti muotoutua myös plan B.

Sen lisäksi olen taas ollut töissä. Ei mitään hajua, miksi haluan tämänkin kertoa. Huomenna on ihana päivä: nautintoja ja vapaata. Huomenna kirjoitan myös blogin, joka piti kirjoittaa tänään ennen kuin tämä meni tällaiseksi jaaritteluksi. Huomenna katsotaan taidetta, lojutaan ja nähdään Sweeney Todd.

To be continued.

Virran mukana, vapaaehtoisesti mutta hammasta purren

Tänään mä olen ollut pitkin poikin. Mä olen lukenut ainakin kuusisataa miljoonaa turhaa sanaa opinnäytetöistä, jotka eivät olisi ansainneet tulla enää ikinä avatuiksi ennen sitä hamaan tulevaisuuden harmaata hetkeä, kun aurinko sammuu, puut kuolevat ja kirjastoja aletaan hitaasti muuttaa vessapaperiksi.

Lisäksi mä olen tehnyt viikottaisen (itse asiassa kaksi kertaa viikossa, mutta koska en osaa sanoa tätä, öö, kaksikertaaviikottaisen? mitvit?) käyntini pääkaupunkiin, jota Mierolainen pitää jonain hämäränä hamstrausreissuna. Mitä se tietenkin onkin, muttei sen mitä se luulee vaan hyvän kiinalaisen, pokkareiden ja Ben & Jerry's kookos-mantelijäätelön. No, ainakin joskus, ainakin jonkin näistä kolmesta asiasta, joita ei meiltä maalta saa.

Tänään tuli vetäistyä täyskäsi näiden hamstrausten suhteen. Kaikki pakolliset toimenpiteet hoidettuani käyskentelin rauhoittavaan keskustakaaokseen, johon oli taas tunkenut koko kylän väki. Sekaan! (Vitsi että mä vihasin asua stadissa...) Ensimmäisenä kirjakauppaan: Nam, miten monta pokkaria, jota en ole vielä lukenut! Jes! Ja opintotukipäiväkin vielä. Tulkaa tädin syliin!

Vasta maksettuani tajusin, että munhan piti olla kirjanostolakossa. No, ihan pieni aikalaisromaani. (Benjamin Kunkel: Jumissa.) Pari aforismia, niin ohut kirja että hädin tuskin on kirja. A-hintaluokkaakin. (Stanislaw Jerzy Lec: Vastakarvaan.) Ja se kolmas oli niin vanha, ettei sitä lasketa. Ja ohut. Ja sitäpaitsi enemmänkin nuorisolle suunnattu, eli tavallaan ostin sen lahjaksi. Jollekkin nuorelle annan heti kun olen lukenut. (S.E. Hinton: Olimme kuin veljet - käsi muuten ylös te, jotka ette lukeneet yläasteella "Me kolme ja jengiä".)

(Ja kyllä, tää mun onneton yhden lajin Product Placement johtuu siitä, että yritän saada eräät kirja-alalla työskentelevät yrittäjäystäväni rahoittamaan bailaamistani vielä enemmän kuin he jo nyt tekevät lisäämällä bannerinsa saitillemme - tosin teidän pitää nyt hyvät ihmiset auttaa minua siinä käymällä täällä ahkerasti, että voin printata niille meidän google statsit ja saada ilmaiset kirjat lopuksi iäkseni. Nuulle myös. Ja Punkille luita.)

Seuraavaksi lempikinkkilääni syömään currytofua. New Bamboo Center on ollut mun lemppari siitä lähtien kun n. 10-vuotiaina discojazztyttöinä käytiin siinä kaverin kanssa syömässä silloin, kun Kansakoulunkadulla vielä oli se isoikkunainen tanssikoulu (jonka alakerrassa oli liiloilla tarroilla ikkunansa peittänyt Don't Tell Mama, joka silloin vielä tosiaan oli Don't Tell Mama, ja kiihoitti meidän pieniä likaisia mielikuvituksia hurjiin kuvitelmiin; mitähän sellaista siellä tehtiin, mitä ei voinut äidille kertoa? No, joidenkin vuosien päästä se selvisi, kun itselläkin oli ikää sisään: vaikka mitä, äiti, vaikka mitä sitä tehtiin.)

(Oon muuten vissiin tulossa vanhaksi, kun kaikki kirjoitukset on vaan jotain lapsuus- ja nuoruusmuistoja. Tosin, mistä sitä muuten tällä hetkellä kirjoittaisi? Maistuisiko syväanalyysi kuudennesta Berliininmunkista, jonka söin Nuun kanssa puoliksi tällä viikolla? Non?)

New Bamboo Centerissä on muuten tosi hassu kiinalaistäti töissä. Se on tosi tosi maanisen oloinen, vähän kuin minä kolmen batteryn (bless my soul en enää vedä sitä tavaraa!) jälkeen. Jos lautasista ei pidä kiinni, se varastaa ne haarukan alta juuri kun ruokaan on iskemäisillään kiinni ja huutaa: "Te valmis otta lasku, ei kysymysmerkkiä." Olen myös tapellut hänen kanssaan siitä, saako ystäväni syödä lautaseltani. Hänen mielestään se, että ystäväni syö viimeisen jäätelöpalloni, maksaa kaksi euroa. Minustahan se ei maksa kahta euroa, kun se on minun jäätelöpalloni, ja saan vaikka heitellä sillä hiiriä jos haluan. Mutta ei sen kanssa voi väitellä. Sanoin sitten että fine, laita mukaan niin syömme kotona. "Se on kaksi euroa." "Ai mistä?" "Rasiasta." Ihan pokkana. (Vaikka takeaway ei maksa, SEINÄLLÄ LUKEE!)

Tästä kaikesta huolimatta se täti on kuitenkin samaan aikaan vielä oikein tosi kiva. Hmmm. Ja se kyllä auttaa, että siinä vaiheessa kun tulee ongelmia on yleensä jo masu täynnä Helsingin parasta currytofua. Tosi vaikea tapella, ainakaan kovin rajusti.

(Nyt haen sen uuden aforismikirjan ja kirjoitan tähän aforismin.)

Päivän aforismi: On vaikea tietää, kuka ui virran myötä vapaaehtoisesti.

Tänään olen muuten silittänytkin, eli huomenna jos vaanii oikein tarkkaan, minut saattaa nähdä siisteissä vaatteissa ja jopa ehkä hillitysti meikattuna - mutta silmistä paistava vitutus kyllä paljastaa minut varmasti. Huomenna on siis tapaaminen.

Ai niin, tänään mua löi kirjalla itämainen munkki. Olin steissillä hengaamassa tavalliseen tapaani, kun joku tyyppi kysyi puhuko suomea, ja voinko odottaa hetken. Sanoin (vaikka kaupunkilaisen ohjekirjan sääntö numero 212 kieltääkin, mutta minä olenkin kotoisin maalta, eli refleksinomaisesti kohtelias vieraille), että joo, mutta nopeasti nyt, mitä? Se oli kalju, joo, mutta sen silmät kiilsi jotenkin kivettyneesti (huumeisesti tai kuumeisesti tai uskonnollisesti). Se sanoi: "Me ollaan itämaisia munkkeja, ja tässä on sulle luettavaa." (Heh, onkohan sitä automaattisesti itämainen munkki, jos on käynyt intiassa ja ruvennut munkiksi? eikö sitä silti ole ihan vain munkki? eikös itämainen ole itämainen?) No joo. Mutta kun en halunnut, se LÖI mua sillä kirjalla. KAHDESTI.

Uskonnollisessa koulussa kasvaneena olen tietenkin niin tottunut ottamaan raamatusta päähän, että en ollut moksiskaan, vaan jatkoin vaan matkaa. (Eikä se lyönyt kovaa.)

Mutta kovin oli kalpea itämaiseksi munkiksi. Suosittelen solkkua ennen seuraavaa rekrykeikkaa.

Ai niin muuten, näin markkinointia lukevana on pakko sanoa, että Kolumbuksen idea lepyttää uudesta laskutussysteemistä kierteelle kettuuntuneita asiakkaitaan antamalla niille 200 minuuttia puheaikaa joka kuukausi kesäkuuhun asti on oikein hyvä, mutta pakko sanoa, etten ihan ymmärrä, mitä haetaan sillä, että lähetetään siitä tiedotusviesti kello 00.58 kaksiosaisella viestillä kolmella eri kielellä? (Piip-pi-piipppiipp-pi ppiipp piip!)