tiistai 30. joulukuuta 2008

Paint It Black

Tänään olen kuunnellut Foo Fightersia töissä, vaikka en tiedäkään, saisiko niin tehdä, koska en tiedä, mätsääkö se firman imagoon. Tässä työpaikassa nämä imagokysymykset ovat sentään jotenkin käsissä, koska joskus olen joutunut oikeasti miettimään, onko joku nenäliinamerkki tai nenäliinat ylipäänsä jonkun firman arvojen mukaisia. Entä se paketin teippi, onko se moraalisesti linjassa arvojen kanssa? Voi helvetti. En koskaan enää häpeä syväanalyysejäni vaikka täydellisestä huulipunasta. Aion muuten laittaa punaista huulipunaa Twilight-leffan ensi-iltaan, jonne Panu on varannut mullekin lipun 2.1. Olisi aivan mahtavaa pukeutua vielä enemmän vampyyriksi, mutta taidan kuitenkin pitäytyä normaaleissa, vain hiukan vampyyrimaisissa ratkaisuissa.

Nukuin viime yönkin jurakaudella. Näin kaikki katkonaiset unipätkäni samaa painajaista, jossa kaikki firman käyntikortit olivat loppuneet enkä tiennyt, mistä niitä tilataan. Aina vain lisää ihmisiä huusi karhuperheen tapaan; "missä ovat vitun käyntikorttini??", naamani muuttuessa vain punaisemmaksi ja kyttäkainaloiden levitessä hurjaa vauhtia. Unen lopussa olivat jo hihatkin märät, ja niistä tippui hikeä, enkä uskonut taaskaan olevani firman imagon mukainen.

Tänään siivooja kysyi multa, tiedänkö millainen moppi on. Meinasin kysyä siltä takaisin, että tietääkö se miten rekan takasilta avataan tai onko se lapannut paskaa, sillä vihaan tuollaista elitismisyytteistä vittuilua yli kaiken. Enkä koe ansaitsevani sitä vain siksi, että olen pukeutunut pukukoodin mukaisesti. Se on kumma juttu, kuinka tuolla tavalla osoittaa oikeastaan halveksuntaa itseään ja ammattiaan kohtaan. Mun mielestä ihmistä ei muuta se, mitä se tekee työkseen, moikkaan yhtä iloisesti siivoojia kuin toimitusjohtajaa. Lisäksi on mahtavaa, kun näkee, että joku ihminen selvästi nauttii työstään, oli se sitten rakettitiedettä tai perseiden pyyhkimistä. Ylipäätään jengin kannattaisi yrittää nähdä se kokonaiskuva; ne salaatit, joita supertärkeät miljoonadiilien tekijät palavereissa syövät, on tehty aineksista, jotka joku on putiikkiin rekalla tuonut, kun joku on ne pellosta kerännyt. Jos joku vaihe otetaan pois, ei tule salaattia eikä miljoonadiiliä. Idiootit.

Tänään menen ostamaan tarvikkeet huomista varten. Ajattelin tehdä ysärityylisiä cocktailtikkuja, joissa on vaikka lihapullia, juustoa, kirsikkatomaatteja ja viinirypäleitä, ja niiden lisäksi jonkun juustolautashenkisen viritelmän siksi, että pääsen kokeilemaan lahjaksi saatuja juustoveitsiä ja -lautasta. Sitten aion kuunnella ehkä HIMiä koko illan muiden vastalauseista piittaamatta. Ajattelin myös laittaa kiharat ja jonkun soman nutunkin. Mulla on hyvin vahva mustaan pukeutumisen kausi menossa, tekisi mieli mustata tukkakin taas, mutta toisaalta tämä harmaa ajaa melkein muutoksen asian ja tästä pääsee sitten vaaleaksi huomattavasti helpommin. Se on muuten kumma, kuinka harmaalla tukalla tuntuu, että voi meikata huomattavasti enemmän kuin valkoisella, se syö sitä meikkiä ihan hurjasti, vaikka absoluuttinen sävyero on aika pieni. Ei haittaa, kiva vaan kuun saa räimiä reilulla kädellä kaikkea; meikata kuin Ville Valo. Oi Ville, aion mainita sen näköjään jokaisessa merkinnässä tästä lähin.

maanantai 29. joulukuuta 2008

And from there I crawl beneath Lucifer's claws just for one last kiss

Olin lauantaina katsomassa HIMiä. Olisin jo eilen blogannut siitä, jos en olisi ollut a.) edelleen niin fileissä ja b.) niin darrassa ettei sanotuksi saa.

Onneksi olin siellä Mierolaisen kanssa, koska sain totutella katselemalla sen luona live-dvd:itä. HIM on kaikista soitin- ja lauluorkestereista se, jota mun on vaikea katsoa siksi, että meinaan alkaa itkemään. Tämä johtuneen ensinnä Ville Valosta, toiseksi näteistä biiseistä ja kolmanneksi siitä, että olen kuunnellut niitä liikuttavissa yhteyksissä. Ennen pidin HIMin lyriikoita vähän turhan mahtipontisina, mutta nykyisin ne ovat suurilta osin muodostuneet mielessäni hienoiksi, nerokkaiksi ja suorastaan briljanteiksi. Ville puolestaan on jotenkin niin vampyyrimaisen kuuma ja sen puheäänikin on sillä tavalla käheä ja notkea, että housut niinsanotusti pyörii jalassa. Marry me, Ville! Mä teen hyvää ruokaakin! Ja voin kuulustella biisien sanoja sulta!

Kuitenkin siis, ennen keikkaa tamppasin pikku saapikkaitani innosta ja nyin Mierolaista hupparista sekä puristelin sen käsistä rystyset sijoiltaan. Villellä oli lila pipo ja lavalla oli paljon blindereita (aina kun oppii uuden sanan, kannattaa sitä käyttää lauseessa, jotta se jää paremmin mieleen). Ville unohti kerran sanat, ja nauroi ihanasti. Ville lauloi monta lempilauluani, ja ns. encoressa "Sleepwalking Past Homen", jota en odottanut kuulevani. Saatoin päästää muutaman kyyneleen, mutta ne kimmelsivät vain kristallinkirkkaina poskillani kilpaa laukun timanttisoljen kanssa, enkä siis ryystänyt nikotellen räkää vaan hillitsin hienosti itseni.

Loosessa tapasimme Panun ja Kalevalabätlääjän, ja join pellin niin kiinni, etten enää pystynyt puhumaan. Siltikään tarjoilua seurueellemme ei lopetettu, vaikka todistin kahdelle muulle seurueelle niin käyvän. Syötiin Panun kanssa ranskalaisia bussimatka kotiin, ja ilmeisesti looppasin kertoen koko matkan samoja juttuja, mikä on aina sille toiselle aivan eri siistiä.

Lisäksi nyt alan olla vahvasti jonkun tipattoman tammikuun tai alkuvuoden kannalla, sillä nykyisin mulle tulee niin kamala krapula, että meinaan kuolla. Sen uusin, tai oikeastaan comebackin tehnyt ulottuvuus on se, että herään seuraavana aamuna kukonlaulun aikaan, enkä saa enää unta. Se vaikeuttaa elämää ihan tosissaan, kun on univelkainen. Kun siihen vielä lisätään se, ettei voi vannoa, ettei oksenna ihan kohta sekä tappopäänsärky, niin olen ihan poissa pelistä koko päivän. Seuraavankin, juuri tuon univelan takia. Kurjaa tästä tekee se, että tykkään olla humalassa ja olen siinä useimmiten hyvin iloinen ja antelias, ja nyt en viitsi enää tehdä itseäni iloiseksi. Ehkä joku on salaa laittanut muhun jotain antabusjohdannaista?

tiistai 23. joulukuuta 2008

This is where the magic begins

Epäilinkin, että tarvitsen vain sen, että joulu on ihan oikeasti täällä, että alan voida paremmin.

Tänään nauroin, kun entinen työkaverini oli kasvattanut tosi rumat viikset ja ilostuin siitä, kun osasinkin vielä ajaa rekkaa. Tätä ennen olin lähetellyt tärkeitä sähköposteja, ja kun pahoittelin myöhästymistä rekan vaihdosta, kosken oikeastaan oikein tiennyt, mitä liitteitä niihin piti laittaa, totesi tämä ex-duunikaveri että mulla on tapana selvitä ihan kaikesta ja osata lopulta kaikki. Se on paljon sanottu noilta rekkapojilta tytölle mistä tahansa aiheesta. Kävin äidin luona syömässä satumaista jouluruokaa, läsnä olivat mun ja Pörrin lisäksi Sandells ja Nahkis, ja kaikki meni hyvin. Vaihdoin Mrs. Smithin kanssa lahjoja, ja sain kuulla, että sillä on kaikki paremmin.

Ostin Punkille kaupan suurimman luun ja se alkoi heti sen saatuaan jäystää sitä onnellinen ilme koirannaamallaan. Löysin myös aivan ihastuttavan nutun ja kiiltolegginsit HIMin keikalle, ja ne olivat vielä alennettuun, törkeän matalaan hintaan kaupan. Löysin myös upean kultamekon, jossa voin mennä mihin vain juhliin, sekä ruskean pääkallopipon, joten enää mun ei tarvitse varastaa Mierolaisen pipoja käyttölainaan.

Ostin landelle jotain ultimate-ulkotulia, joiden ympärille aion rakennella jotain lumilyhtyviritelmiä, joita kaikki voivat ihastella. Olen myös hyvin tyytyväinen kaikkiin ostamiini lahjoihin, ne kaikki ovat sellaisia, että kernaasti pitäisin ne itsekin. Liikutuin, kun sain rekkapomoltani minihajuveden ja siihen täsmäävän vartalovoiteen sekä lahjakortin spa'han; sen on täytynyt todella miettiä sitä, sillä en usko, että pojat saivat samanlaisia.

Nyt korjaan paha albiino -tukkaani jollain typerällä "luonnollisella" vaalean sävyllä, vaikka huomasinkin, että se näyttää räikeältä vain vakavien vaatteiden kanssa. Tavallisissa vaatteissani näytin vain rokilta ja viileältä, tukka olikin vain rakastamaani platinansävyä; se vain ei tosiaan täsmää jakkupuvun kanssa. En usko, että kompromissi on kuitenkaan liian suuri.

Niin että tervetuloa vain, joulu. Olen valmis. Ja joulun jälkeen aion jatkaa näin, että kaikki on hyvin.

maanantai 22. joulukuuta 2008

Who are you? -I'm the party pooper.

Tänään sain ostettua kaikki lahjat kaikille, keille ne pitikin ostaa. Muut ostin ihan oikeista kaupoista, paitsi yhden huuto.netistä, ja olen aivan shokkitilassa, kun myyjämies ei ole vieläkään vastannut sähköpostiini, puheluuni eikä tekstiviestiini. Jos se yrittää pimittää ne liput, pukeudun Jokeriksi ja vaanin sitä viikkoja, kunnes se sekoaa ja tappaa itsensä niillä lipuilla. I know where you live, man! (Toisaalta huuto.netin mukaan "yhteydenotoissa tulee olla kärsivällinen", sillä myyjä voi olla vaikka "parin päivän työmatkalla" tai huorissa tai sen kädet ovat irronneet. Eli huomenna vasta soitan uudelleen, ja ehkä lähetän ihan pari hyväntuulista ja huoletonta tekstaria johonkin tähän tyyliin: "kuule, mun isä on poliisi ja itsekin oon psyykkisesti aika epästabiili eli jos niitä saatanan lippuja ei oo huomennÄH..")

Koin tänään myös äkillistä himoa tatuointeja kohtaan ja vietin runsaasti aikaa googlaten kuvia Ryan Dunnista ja Ville Valosta. Suurimmalle osalle sivuista webmaster on evännyt pääsyn, se ilonpilaaja. Eikä niitä kuvia oikein nää niistä thumbnaileista. En tajua, miksi haluaisin kamalasti tatuointeja joka paikkaan, mutta kuitenkin haluaisin ne niin, että ne voi peittää. Esimerkiksi jos joskus menen naimisiin, niin en halua että niitä näkyisi, mutta kuitenkin musta olisi kaikista muista syistä mukavaa tatuoida olkapäät ja rintakehä. Jotenkin tuntuu aika turhamaiselle ja ajallisesti pienelle syylle, mutta tunnen sen hyvin voimakkaana. Kai sydämen ääntä on kuunneltava, vaikka se onkin vähän rytmihäiriöinen ja usein myös sillä on aika jänniä mielipiteitä. Ratkaisuna tähän olen kuitenkin päättänyt alkaa tatuoida Pörriä, mutta se ei tunnu kovin innostuneelle, vaikka olen luvannut ostaa niitä lahjaksi ja muistaa rasvailla niitä koko paranemisvaiheen.

Huomenna töiden jälkeen mun täytyy hakea rekka, koska ajelen yhden lauantain. Itse asiassa juuri sen lauantain, johon mulla on ne liput, joista en ole kuullut vielä. Pitäisiköhän laittaa yksi meili, varmistaa että se eka meni perille? Se on muuten tosi vittumaista, jos ei ole ehtinyt vastata ja joku pistää heti perään; "tarkistin vain saitko meilini, tai no tietty sait senkin laiska, laiska paskalainen, muttet kuitenkaan edes ymmärtänyt kysymyÄH". Niin, mutta siis mua hiukan jännittää, että osaanko edes enää ajaa, ja muistanko edes sitä reittiä. Kokemuksen syvällä rintaäänellä tiedän nimittäin kertoa, ettei tarvi paljoa söhlätä, kun kaikkeen on jo tärväytynyt kolminkertainen aika. Saan kuulemma myös joululahjan. Ja hienoa on saada raitista ilmaa, jotta sitten voi mennä tuhoamaan ruumistaan sinne keikalle posket terveenä rusottaen ja lihakset maitohapoilla. Olisipa siellä vielä ne kivoimmat pojat ajamassa ja kunpa en olisi ihan toivottoman huono ja törmäisi johonkin.

En muuten suosittele hiuksien äärimmäistä blondaamista ja kulmakarvojen värjäystä samana päivänä, sillä silloin naaman alueella muuttuu liikaa värejä ja näkee itsensä sinä Matrixin pahana albiinona. Se ei ole kaunis näky se. Lisäksi muutenkin rusketus täsmää tällaisen ruotsiblondin tukan kanssa paljon paremmin kuin talvisen läpikuultava kalmaniho.

Nyt siis tarvitsisi enää nähdä lahjottavat ihmiset ennen joulua, joka on makoilun ja unen luvattua aikaa. Niin ja saada ne lipÄHH

sunnuntai 21. joulukuuta 2008

For you I'd bleed myself dry

Mä tahtoisin löytää uuden lempiblogin. Ei siksi, etten pitäisi hurjan paljon niistä, joita luen nyt, vaan siksi, että koska en enää bloggaa itse niin paljon enkä tsättäile kommenttitiloissa, mulle jää enemmän aikaa oikeasti lukea ja kaivata päivityksiä. Nykyisin luenkin jopa paria muotiblogia, vaikken kehtaakaan niitä tuohon linkittää; koska niitä päivitetään hemmetin usein. En vain oikein ole sitä tyyppiä, että jaksaisin samaistua mustien tunikoiden jännien saumojen vertailuun tai välittää, millaiset korot ovat trendikkäät ensi kesänä, koska oikeastaan en oikein välitä siitä, mikä on muotia. Pidän muodin katselemisesta kuitenkin, etenkin tuollaisten oikeiden ihmisten muodin, ja toisinaan saan siitä ideoita. Mulla on sellainen vika, etten itse keksi mitään siistejä juttuja, mutta sitten jos nään jotain siistejä juttuja, niin tiedän että ne on siistejä. Sama juttu on siinä, etten oikein voisi suunnitella kokonaista tosta vaan, sillä mun pitää nähdä kaikki valittavissa olevat tamineet, ja niistä sitten valita se kokonaisuus. Siksi olenkin saatanan huono asustamaan, sillä en vain mitenkään ole voinut nähdä kaikkia maailman asusteita; voisi jopa sanoa, että mielessä pysyvien nähtyjen asusteiden määrä on melko suppea, ja siksi usein pukeudunkin johonkin vanhaan nuttuun. Muita syitä vanhanuttuiluun on toki se, ettei muuta ole puhtaana tai mikään muu ei mahdu päälle.

Viime aikoina olen syönyt lähinnä suklaata, mikä on itselleni epätyypillistä. Tyypillisenä näkisin voileipien tai pastan syömisen. Enemmän yllättyisin oikeastaan vaan siitä, että vetäisin jogurttia jatkuvalla syötöllä. Toinen jännittävä asia on se, että olen oppinut, etten osaa laulaa käytännössä ollenkaan. Olen aina autossa biisien mukana laulaessani ja kaatokännissä karaokessa ollut sitä mieltä, että se menee ihan tunnistettavasti, mutta Lips-laulupeli todisti täysin toisin. Oikein itseänikin sattuu päähän, kun kuuntelen sitä jäätävää vinkuräppiä, mitä pääsee ulos suustani tahtomattani. Noita pelejähän voi huijata, ja olenkin oppinut vingahtelemaan sillä tavalla oikein, että peli ilmoittaa mun olevan "universumi" jollain kolmella miljoonalla pisteellä, mutta kyllä se kuulostaa pahalla. En laula enää ikinä kenenkään muun kuin Panun kuulleen (Panu muuten on "koko kansan suosikki", repikää siitä).

Koitin tänään olla jouluostoksilla, mutta löysin vain itselleni uuden paljeteilla päällystetyn meikkilaukun kuudella eurolla ja hassut nauhalliset korkokengät, jotka maksoivat 25 euroa. Hyviä kauppoja ja ihania esineitä, mutta ne ei nyt auta tähän. Ennenkuin ehdin löytää mitään, mitä oli tarkoitus ostaa, soitti eräs ystäväni, Mrs. Smith, hyvin järkyttyneen kuuloisena, ja jouduin lähtemään bisselle sen kanssa. On hassua, kuinka meillä onkaan lopulta saman tyylinen äitisuhde, tietyllä tapaa ehkä maailman vaikein ja tärkein samaan aikaan. Tiesin täsmälleen miltä Mrs. Smithistä tuntui, ja tulin hyvin myötäsurulliseksi. Kun tulin kotiin, Pörri oli itselleen hyvin epätyypillisesti kaivanut kaikki joulukoristeet kaapeista ja asetellut ne viisaisiin ja nokkeliin paikkoihin. Tuntui tosi hyvälle; tuntui sille, että tulin kotiin ja rakastin sitä.

Loppuun vielä linkki biisistä, jonka Mierolainen soitti mulle, ja joka oli jotenkin oudolla tavalla hypnoottinen siten, ettei pitkään aikaa mikään biisi ole ollut. Se on tässä.

lauantai 20. joulukuuta 2008

My heart's on graveyard, baby

Eilinen meni ryyppäämiseksi. Töissä oli vähän rankkaa, jonka takia en empinyt hetkeäkään, kun Miero soitti ja pyysi seurakseen Looseen. Eikä siellä sitten mennyt aikaakaan, kun olin iloisen sopimattomassa humalassa pukeutuneena jakkupukuun ja kalliisiin saappaisiin. Tunasin kyllä jakkupukua sen verran, että laitoin kaulukseen HIMin pinssin. Panu tuli myös, ja menimme Mierolle katselemaan keikkataltiointeja ja juomaan shotteja, joista jälkimmäinen oli erinomaisen järkevää. Heavy Corneriin menoa varten letitin Mieron hiukset ja tepastelimme siis kolmisin sinne. Aika piakkoin kai sen jälkeen aloin olla niin naamat, että oli pakko lähteä pois; Panu jatkoi urheasti matkaansa kohti jotain keikkaa, sinne koskaan kuitenkaan ilmeisesti pääsemättä, me taas Mieron kanssa mentiin sen luo. Sitten taisin nukahtaa. Aamulla Miero arvasi ilmiömäisesti kellonajan ja minä näytin Jonne Aaronille eilisissä meikeissä ja out-of-bed -tukassa. Sekoiltiin mäkkijonossa, juotiin mustikkakeittoa ja kuunneltiin HIMiä, ja aamu oli mitä täydellisin, vaikka tärisytti ja nieleskelytti vähän.

Hankittujen joululahjojen saldo on edelleen nolla, mutta mieli on vähän parempi sentään. Nyt vain spekuloin vahvasti sitä, että jaksaisinko tänään mennä vähän jo luvatuille yksille, vai käpertyisinkö vain saunanpuhtaana peiton alle vampyyrikirjan kanssa. Ei mikään helppo päätös.

keskiviikko 17. joulukuuta 2008

Type-O-negative

Joskus on niitä päiviä, kun tuntuu vaan kaikki pahalle. Tuntuu, kuin jokainen kommentti olisi suoraa kritiikkiä persoonaani ja kaikkea sitä mitä edustan kohtaan, mikään ei oikeastaan ole kauhean hyvin ja asiat vain niin sanotusti läpsivät naamaan. Koitin jopa parantaa oloani shoppailemalla H&M:n nettikaupan alessa, mutta edes mieluisat ja naurettavan taloudelliset ostokset eivät parantaneet oloani, mikä on melkein tavatonta. Tunnen oloni riittämättömäksi, kiittämättömäksi ja sellaiseksi, etten pärjää edes omassa henkilökohtaisessa sarjassani kuin korkeintaan säälittävästi. Epäreilua on myös se, etten voi kohdentaa tätä oloa johonkin tai keksiä mitään, mistä voisin sitä oikein syyttää; se vain on.

Lisäksi en ole ostanut vielä yhtään joululahjaa. Tai no, olen äidille ja Pupelle, mutta ne ostin jo niin kauan sitten ettei niitä lasketa. Jouluun on vielä aika monta yötä, mutta en todellakaan näe aikatauluissani ennen aattoa oikein sellaista hetkeä, että ehtisinkään niitä ostaa. Nytkin jo tingin nukkumisesta huomattavissa määrin.

Pitäisi vain kai lukea Stephenie Meyerin vampyyrikirjan kolmososa loppuun ja heti perään nelososa ja olla ihastunut Jacob Blackiin. Muita iloisia asioita ovat tällä hetkellä työ ja duunikaverit, jotka ovat ottaneet tavaksi kutsua mua muruksi ja kullaksi, sekä kotona olevat Punkki ja Pörri, joita ilman aurinko ei paista tällä hetkellä symbolisesti ollenkaan. On vain rankkaa, kun juuri keskellä suorituskeskeistä ajanjaksoa on niin väsynyt, ettei jaksa edes värjätä tukkaa tai silittää vaatteita, ja sitten niiden ja muiden asioiden tekemättä jättäminen harmittaa aina vain enemmän. Auttakaa.

sunnuntai 14. joulukuuta 2008

Minionnenpäivä

Tästä päivästä muodostui sittenkin lopulta aika hyvä, johtuen näistä asioista:

-Panun kanssa nautittu ateria melkein naapuriin avatussa intialaisessa ravintolassa. Tilanne oli win-win, sillä tarjosin safkat korvauksena Panun seurasta, sillä oloni oli vainoharhainen enkä olisi yksin uskaltanut mennä, sillä pelkäsin tajuttomasti, että alan änkyttää, punastella ja lopulta olisin sännännyt kompastellen autoon takaisin itkemään.

-kuumassa suihkussa nautittu tasoittava bisse.

-makoilu solmussa ryijymatolla ja Pörrin pelaamisen maksimaalinen häirintä keinoja kaihtamatta.

-pikkukoira Punkki, joka meni uusien saappaiden laatikkoon nukkumaan ja silppuamaan hampaillaan sitä noin lantin kokoisiksi paloiksi, joita on nyt ympäri kämppää.

-se, ettei kukaan ole vielä huutanut korkeampaa hintaa HIMin Nosturin lipuista, joita halajan päästäkseni sinne Mierolaisen kanssa.

Mulla on nykyään aika outoja ruokahimoja. Tänään halusin välttämättä keitettyjä porkkanoita. En ehkä uskalla koskaan hankkiutua raskaaksi, sillä silloinhan himot vielä entisestään omituistuvat. Siinä siunatussa tilassa olisin varmaan sietämätön ja söisin hyvin, hyvin vastenmielisiä juttuja.

Menneisyyden ote

Eilen törmäsin menneisyyteen, ja vaikka luulin, ettei sitä enää ole olemassa, törmäsin niin kovaa että tärisin. Joistain ihmisistä jäänyt jälki on vain niin vahva, suorastaan parantumaton ruhje, ettei niistä vain voi olla menemättä tolaltaan. Ei, vaikka aikaa olisi mennyt tsiljoona vuotta ja kaikki olisi hyvin, tilanne ihan eri ja itsekin melkein eri ihminen. Jotenkin se kaikki tulee takaisin, ja vihaan sitä, ainakin tällä intensiteetillä. Muutenkin sellaiset asiat, joita ei voi hallita, ovat inhottavia. Asiat, jotka vain tuntee ja melkein haistaa ja maistaa, ja vaikkei mikään ole niinkuin ennen, niin on kuitenkin. Kuitenkin kaikki on, vaikka mikään ei ole. En haluaisi, että mikään on, tai että kaikki olisi. Oikeastaan en haluaisi edes että olisi mitenkään, koska lopulta kaikki ovat tämän tiimoilta pilaantuneet, eikä oikeastaan siksi mikään voikaan olla mitenkään. On kuitenkin häiritsevää, kuinka joku vain olemalla viiltää koko ruumiin halki ja tuntuu syövän kaikki sisukset, veren valuessa suupielistä, ymmärtämätön hymy huulilla. Mitään ei tapahtunut oikeasti eikä mitään oikeastaan ehkä ole tapahtunut silloinkaan, mutta se tunne, ettei voi unohtaa, syö läpi vatsasta kuin rotta, jos sen päällä olevaa metallisankoa kuumennetaan. Asiaa ei myöskään helpota se, etten saa unta; ihan niinkuin silloin ja siitähän kaikki lähti. Joitain ihmisiä ei vain saisi koskaan tavata, koska jotkut asiat ovat laimentumattomia ja vahingollisia. Niitä ei voi käsitellä, niitä pitää vain vältellä, jos ei halua aina uudestaan kaivaa sieluaan ulos ja pyöritellä asioita, joita ei oikeastaan ehkä koskaan ollutkaan.

sunnuntai 7. joulukuuta 2008

If you don't dream big what's the use in dreaming?

Ajattelin ostaa melkein kahden sadan euron saappaat. Sellaiset oikeasti pelkistetyt, kaikkien asujen kanssa käyvät laadukkaat aikuisten saappaat. En ole koskaan ostanut mitään niin kallista vaatekategoriaan laajasti kuuluvaa esinettä, mutta ehkä nyt olisi aika. Olen aivan varma, että ne maksaisivat itsensä takaisin monena aamuna, kun voisin vetää ne jalkaan ja olla sekä tyylikäs että jäätymättä. Lisäksi oikeasti on parempi investoida johonkin pysyvään, oikeaan fyysiseen tavaraan eikä vaan antaa rahan haihtua krapulan myötä taivaan tuuliin, koska se on sitten se, mihin ne rahat polttaisin, jos en näitä ostaisi. Odotan kuitenkin lopullisen päätöksen tekemistä huomiseen, siltä varalta että olen edelleen esimerkiksi alkoholin vaikutuksen alaisena.

Ne saappaat on siis kalliit, mutta ne ovat myöskin täydelliset, ja täydellisyys on sellaista, mistä pidän omassa toiminnassani. Ei mennä täydellisyyden määritelmään nyt, se on hyvin henkilösidonnaista, eli puhunkin kunkin subjektiivisesti kokemasta täydellisyydestä. Toisinaan, kun ympärillä on paljon ihmisiä, jotka pitävät musta, koen oloni hyväksi ja hyvännäköiseksi, toisinaan jopa itsevarmaksi. Kuitenkin toisinaan sellaisten ihmisten kanssa olen tuntenut itseni jotenkin valheelliseksi; sillä tapaa, etteivät ne tunnu näkevän sitä huonoutta, mikä mussa on kolikon kääntöpuolena. Onneksi tässäkin on se, että ne oikeat ja läheisimmät ihmiset tietävät myös ne, ne tietävät kaiken, ja niiden kanssa ei tarvitse yrittää olla muuta eikä ajatella antavansa tavallaan liian hyvää kuvaa itsestään. Se on kummallinen tunne, koska pääsääntöisestihän kaikki yrittävät tehdä juuri sitä; en tajua, miksi se vaivaa mua toisinaan niin. On kauhean vaikeaa tietää, mitä muut ajattelevat ja arvostavat, tai mitä ne oikeastaan pohjimmiltaan tarkoittavatkaan. Yksi mun suurimmista peloista on näyttää tyhmälle ihmisten silmissä; varmaankin niiden oikeiden ja aidoimpien läheisten kanssa tämän pelon puute on se asia, josta tietää, että ne ovat niitä oikeita.

Se, että joku sanoo juuri oikeita asioita, on ehkä maailman hienointa. Joku pieni asia arkisesti sohvalla maaten, katsomassa linnanjuhlia sen toiveesta, voi kuulostaa juuri sille, miksi siihen on rakastunut. Silloin toisinaan toivoo, että olisi ollut ja tulisi olemaan parempi ihminen, tai ainakin osaisi vetää edes jonkun hetken yhtä täydellisesti kun se toinen, jotta saisi sille saman olon. Joskus täytyy katsoa asioita eri suunnasta ja käydä henkisesti, tai toisinaan ihan vain vertauskuvallisesti vähän kauempana, jotta taas näkee selkeästi sen, miksi tahtoo palata kotiin ja pysyä siellä.

The title is brought to you by the brilliant David Cook.

Kato vittu Googlesta

Pitkästä aikaa on hyvä ottaa katsaus hakusanoihin.

sopiva karkkimäärä. Tälle lienee jokaisella oma henkilökohtainen mittari. Mulla se esimerkiksi ei koskaan mene tappiin, vaan liika vasta on sopivasti.

bondagea sitomista. Jee, vihdoinkin jotaion muuta kuin homo- ja pissapornoa!

googlaa sherlock tuli jotai paskaa. Aika jännästi sanottu, en ihan tiedä mitä tässä haetaan.

insane sana kiitos ja hei. Tää on varmaan saman henkilön googlaama kuin toi edellinen.

itsensämyyjät. Onko tää niinkun nätimmin sanottu kun huora tai prostituutti?

kauhean tuhma pikka. Niin, mä en oikein noista pikoista tiedä mitä ne on.

kuinka ostaa eettinen muna ja city. Ja tällänenkin. Ihmiset on outoja.

nenämahaletkun vaihtoehdot. Ihan suoraa ja yhtä tehokasta vaihtoehtoa sille ei taida olla; ne vaihtoehdot on enemmänkin sellaisia ennaltaehkäiseviä luonteeltaan.

niina tapio isot tissit. Mä en oo koskaan oikein miettinyt, onko sillä? Ainakin se on muuten aika leveä, ja sellaisessa ruumiinrakenteessa tissit on usein isohkot. Täytyy katsoa tänään.

tissit tosi isot tissit. Tää on aika hiekkakakkulorumainen ja söpö :)

lauantai 6. joulukuuta 2008

Who the fuck is Jenny Woo?

Mussa ei ole ainoatakaan alkoholistigeeniä, sillä mulle tulee aina aivan jäätävä darra. Kai tääkin peritytyy, äiti kertoi, että se oksentaa kaikista morfiinijohdannaisista lääkkeistäkin. Nykyisin olo on jo niin huono, ettei toisinaan tee edes mieli juoda, kun tietää, että seuraavana päivänä on niin paskana kaikella tapaa. Siihen ei myöskään auta se, ettei saa nukutuksi; tai ei ehdi nukkua, kun ilta vain tuntuu jatkuvan ikuisesti.

Tämä aamu oli ehkä nöyryyttävin ikinä. Istuin aamiaispöydässä entisen työkaverini ja tämän isän kanssa pienenpienessä paljettikoltussa ja vanhoissa meikeissä, löyhkäten viinalle. Sen jälkeen autoin pakkaamaan autoon enduropyöriä ja muita tamineita piikkikorkojen upotessa maahan, nykien samalla helmaa pakaroiden päälle. Sitten vietin ihanat puolituntiset kahdella juna-asemalla jäätävässä tuulessa täristen vilusta ja unenpuutteesta. Kotiin päästyäni seisoin puoli tuntia kuumassa suihkussa ja siirryin lämmittelemään syväjäätyneitä lihojani Pörriin.

En tajua, kuinka aina päädynkään näin fiktiivisiin seikkailuihin aikeiden ollessa ihan vain normaalit. Kai tää tästä taas, nyt menen saunaan. Oli kyllä hyvät juhlat, Minkki on järjestäjä vailla vertaa.

perjantai 5. joulukuuta 2008

Shopping disease

Tänään aamulla olin muka-nokkela ja terveellishenkinen, kun pilkoin työmatkalle porkkanoita ja kirsikkatomaatteja rasiaan naposteltavaksi aamiaiseksi samalla, kun kiidän kohti pääkaupunkia. Tästä seurasi kuitenkin se, että olin varmaan aika lähellä saada turpaan, kun rouskutin porkkanaa vittuuntuneen hiljaisessa junassa, näin vain kuinka ihmisten silmät alkoivat kiilua ja ne kiristelivät hampaitaan saaden aikaan melkein metallisia ääniä. Käänsin kuitenkin Volbeatia kovemmalle luureissa ja hymyilin paljastaen porkkananpalaiset hampaani. En siltikään saanut turpaan.

Eilen siis löysin Minkin syntymäpäiväkutsuille aivan täydellisen leningin. Tai se on niin lyhyt ja kimaltava, etten tiedä, voiko sitä ihan perinteisessä merkityksessä kutsua leningiksi, mutta leninkinä minä sitä aion käyttää. Itsehän olin jo viiltämässä ranteita, kun en ollut löytänyt mitään nuttua, ja siitä johtuen käyttäydyin kaupoissa hyvin tuloksettomasti; luikin tuskaisena ne ympäri käsiäni väännellen, ei mitään, ei yhtään leninkiä, enkä edes katsonut ympärilleni. Onneksi eilen ennen työpaikkajengin yhteistä illanviettoa sain kauppoihin seurakseni meidän yhden päällikön, joka assisteerasi mua juosten kimaltavalta mekolta toiselle; entä tää? tää on hieno? mites tää?. Lopulta löysinkin edukkaasti juuri niin överin mekon kuin olin halunnutkin, mikä oli mahtavaa. Toinen hyvä shoppailuapu on oikeasti miehet; ne voi valjastaa etsimään vaikka harmaata jakkua, ja ne skannaa pikaisesti kaikki kaupan jakut. Tämä on siitä kätevää, että itse aina poikkean tehtävästä, jos harakkamaisesti viehätyn jostain kimaltavasta, ja sitten olen jo unohtanut, mitä etsinkään alunperin. Miehet pitää kaidalla jakkutiellä ja kannustavat valitsemaan, jotta pääsevät itse kaupasta pois, ja se on ihan hyvä, että pienen merenneidon lailla hillumisen sijasta toiminta on toisinaan tuloksellista.

Keskustassa on edelleen ihanan paljon poliiseja.

torstai 4. joulukuuta 2008

Yksi niistä päivistä

Edellisen postauksen hurjasta kommenttiniagarasta innostuneena bloggaan taas. Tällä kertaa tosin varmaankin jotain niin yhdentekevää, ettei kellään ole mitään sanottavaa. Vaikka, ehkä pitäisi kirjoittaa tomaateista, sillä se tuntuu ainakin erään toisen viestimen mukaan herättävän spekulaatiota esimerkiksi siitä, olenko raskaana. Vastaus on ei, enkä myöskään ole kaksineuvoinen, jos sitä joku joskus on miettinyt.

Tänään oli Helsingissä se joku Etyj-kokous, joka puurosi liikenteen kuin sitrusmehu kermaliköörin. Itse pakenin paikalleen jämähtäneestä bussista kadulle, mutta aina kun pyrin kohti spårapysäkkiä, huusi joku poliisi "SEIS" nimitellen jalankulkijaksi ja huitoi jollain valomiekalla. Siispä teputin ponnekkaasti päkiäni tunnottomaksi, kunnes pääsin spåraan, joka oli niin täynnä, etten voinut olla koskematta ihmisiin joka puolelta. Pysäkillä tätä odotellessani pääsin myös uutisiin kertomaan, kuinka paljon tulen myöhästymään töistä, ja taas yliarvioin itseni; oikeasti en myöhästynyt yhtään niin paljoa.

Tänään olen angstannut tulevia juhlia ja sitä, ettei mulle ole niihin päällepantavaksi kuin jotain vanhoja nuttuja. Käytännössä siis olen repinyt vaatekaapin kokonaan alas ja sotkenut sen jalkoihini, josta Punkki on sotkemista jatkanut menestyksekkäästi survinjaloillaan. Olen myös angstannut likaista tukkaani, täytyy killeriblondata sitä selvästi kovemmin, jos se vielä noin jaksaa pullikoida. Nyt angstauttaa näiden lisäksi krooninen väsymys, ja siitä johtuva innottomuus; joka saattaa ollakin syy kahdelle ensimmäiselle angstiaiheelle.

Mulla on kivoja kavereita kyllä. Lisäksi koen hurjaa paloa listata tämän hetken lempilevyni. Ja voittajat ovat:
1. palkinto: Kings of Leon: Only By The Night
2. palkinto: Metallica: Death Magnetic
3. palkinto: Danko Jones: We Sweat Blood
4. palkinto: The Sounds: Living In America
5. palkinto: Oasis: Dig Out Your Soul

tiistai 2. joulukuuta 2008

Tilanne ei ratkaise vaan se, kuinka siihen suhtaudutaan

Paitsi, että Juhani Tamminen on komea mies, pidän siitä myös siksi, että se toisinaan laukoo hauskoja lauseita. Kerran ainakin se on lausunut myös viisaan lauselman, ja laitoin sen tuohon otsikkoon, koska koin tästä tosi hyvän esimerkin tänään. Kun odotin kaupassa käytyäni bussia, satoi vettä, joka sinänsä ei yllätä ketään. Seisoin pidellen turkasen painavaa kauppakassia, joka oli pakattu liian täyteen ja huonosti siten, että se oli hyvin satunnaisen monikulmion mallinen. Tunsin oloni hyvin, hyvin kurjaksi ja vihasin kauppoja ja busseja ja sadetta ja Suomea, siis olin ihan raivona kun kyyristelin markiiisin alla, joka ei estänyt sadetta vyörymästä päälleni. Noh, sitten pääsin kotiin. Paiskasin kauppakassit nurkkaan ja valjastin Punkin lenkille lähtöä varten. Punkki löysi heti portaiden alta kepin, jota se kantoi suussaan mölisten ja loikkien, ja kohta havahduin siihen, että hypin vakavissa korkkareissani vesilätäköissä Punkin riemuksi ja jahtasin sitä juosten kulmikkaasti kumarassa kädet suoraan eteen ojennettuina. Tässä kohtaa sade oli pelkästään hauskaa ja tunnelmallista, ja hypähtelin hyräillen päässäni looppaavaa Donna e mobilea. Tilanne siis oli sama, mutta suhtautuminen muuttui. Noin niinkuin vertauskuvallisesti ainakin.

Vastasin muuten tänään työpuhelimeen helvetin kuuluvasti huutamalla firman nettiosoitteen. Kun pääsin "pistefi"-kohtaan, punastuin ja kirkaisin, korjaten sen smoothisti sanomalla "EIKÄKÖ! hyvää päivää". Onneksi siellä ei ollut kukaan asiakas vaan joku onneton puhelinmyyjä.

Eilen olimme Panun kanssa katsomassa Verdin säveltämän oopperan nimeltä Rigoletto. Pidin siitä kovasti, itse narri oli sympaattinen ja muistutti suuresti mun ja Panun opinnäytetyön ohjaajaa. Mulla oli mielessä analysoida tätä järkevästi ja tipautella kiinnostavia detaljeja sekä pohtia niiden linkittymistä nykyhetkeen, mutten taidakaan. Panun kanssa kuitenkin spekuloimme Hesehamppareiden ääressä sitä, että miksiköhän Mantovan herttua valehteli Gildalle olevansa lovena, ja tänä aamuna Panu laittoi mulle tekstarin, joka on aivan varmasti totuus. Näin Panu kirjoitti (eikä toivottavasti pahastu tästä plagioinnista): mä en tiedä oonksmä vähän naiivi, mutta tais se Gualtier(?) tms olla oikeesti rakastunut siihen Gildaan, mut se ei uskonu et se rakastais sitä, joten: kännit, "nainen on ailahtelevainen" -biisi ja punatukkanen hutsu. Pelkuruus on etenkin jollain tapaa mahdottomantuntuisen rakkauden pahin vihollinen.

torstai 27. marraskuuta 2008

Bo-bo-boring

Mieleni on viime aikoina vallannut kaksi asiaa. Ensimmäinen on aika turhamainen, nimittäin firman pikkujouluihin sopivan asukokonaisuuden löytäminen. Onneksi olen tajunnut kääntyä kahden luotettavimman stylistini, nimittäin äidin ja Panun, puoleen. Nuttu mulla jo on, se jonka Miero auttoi mua ostamaan, sitten äiti osti laukun ja sukkikset ja Panu lainaa korut ja kynsilakan. Niin kengätkin on, en ole vielä päättänyt laitanko korkeammat vai matalammat korkkarit. Hiukset on vähän ongelma, joten taidan laittaa ne siten kuin ne aina ovat. Kävin tänään solariumissakin.

Toinen asia on ratsastuksellinen. Paukis on toiminut varsin hyvin ja vähentänyt pyörimistä potkien huomattavissa määrin, mutta silti sen kanssa mun ajoitus on ihan hakusessa. En yhtään tiedä, mistä pitäisi milloinkin vetää tai mihin lyödä, mutta ei varmaan auta kuin yrittää niin kauan, että alkaa tulla hajua siihen hommaan.

Muuta ei sitten olekaan tapahtunut oikeastaan. Paitsi se, että saan yrittää valmistua koulusta vielä vuoden, ja se, että tiedän tulevaisuudessa eli tammikuun jälkeenkin saavani jatkaa nykyisissä työtehtävissäni. Se tuntuu mukavalle. Ainakin vielä näin ennen pikkujouluja, koska en vielä ole yrjönnyt kenenkään päälle, laulanut karaokea poronsarvipäähineessä enkä stripannut pöydällä pudoten sieltä.

sunnuntai 23. marraskuuta 2008

Easy like a Sunday morning

Ja millainen aamu olikaan. Niin kaunis, että myrskyn oli väistämättä noustava, niinkuin se nousikin. Valjastin valkean (voi miksei se oikeasti voi olla valkea, tuntuu kuin eläisin valheessa) ratsuni ja torveeni puhaltaen kannustin sen laukkaan kohti sotatannerta. On sanottava, että Paukis on suurten tunteiden ratsu; tänään se käyttäytyi niin normaalisti ja teki kaikki asiat, että olin purskahtaa itkuun ja koutsinkin naama venähti vähän kun tilitin tärisevällä äänellä "what would I do without you" kaulaillen samalla hämillään olevaa Paukista. Mutta sitten, myrsky nousi, niinkuin nurkissa pahaenteisesti vinkunut tuuli oli omalla kielellään vannonut.

Tässä päivässä muuta parasta on ollut uusi, valurautaisen näköinen kenkäteline, johon mahtuvat jopa kaikki meidän kengät. Saatiin myös uusi jalkalamppu, jonka valossa näin lakata kynteni pitkästä aikaa mustiksi. Söin lounaaksi pyttipannua ja päivälliseksi kalapuikkoja kermaviilikastikkeella ja perunamuusilla. Pesin pikkuisen koiran, koska se haisi pissalle, ja nauroin kun se sinkoili ja hepuloi ympäriinsä taistelupossu suussaan. Pyyhin kylpyhuoneen kaikki tasot ja järjestelin hyllyt. Imuroin lattiat, asettelin matot suoraan ja viikkasin lattialla normaalisti säilyttämäni vaatteet kaappiin. Sytytin kaikkialle kynttilöitä, yhden sellaisenkin, mihin voi laittaa päällä olevaan maljaan vettä ja eteeristä öljyä, joka tuoksuu kookokselle. Nyt taas kaikki on aika hyvin, ja aion napostella telkkarin ääressä kirsikkatomaatteja ja vihreää teetä, turvassa omalla sohvalla, myrskyn paukkuessa tunnelmallisesti ovien takana.

lauantai 22. marraskuuta 2008

Tosi paha TRL-lauantai

Jokainen varmaan tietää, kuinka valokuvissa toisinaan onnistuu näyttämään kuka tahansa tosi rumalle. Julkkiksistahan näitä on vaikka kuinka paljon, esimerkkinä nyt niinkin helppo kuin Britney, josta on arkena saatu sellaisia otoksia, ettei niissä uskoisi olevan saman tsubun kuin levyjen kansissa. Normaalipainon ja terveyden kannattajana en itse ole tällaisista otoksista itsestäni kovinkaan huolissani yleensä, vaan ymmärrän kuvakulmien vääristykset ja asentojen merkitykset, mutta viime aikoina on joka paikassa tullut vastaan niin pahaa matskua että se ei voi enää olla sattumaa.

Viimeinen niitti tälle oli se, kun näin tänään kuvia kaverini häistä. Yhdestä kuvasta katsoin, että kas, joku pulska poika on pukeutunut tytöksi, mutta mitä: sehän olin minä. Ihan kauhean kiiltävä transunnaama ja normaalipainoisiin ystäviini ja muihin kuvissa esiintyviin henkilöihin verrattuna näytin noin kaksi kertaa leveämmälle. Ja tasapaksulle putkilolle, ihan sievä mekko näytti rippialballe, joka on täytetty neliöllä. Koin hurjaa tarvetta poistaa kuvista kaikki tagit ja sen jälkeen itseni Facebookista, ja sen jälkeen tappaa itseni. On kauheaa, kuinka vastenmieliselle voikaan näyttää. En mene enää minnekään ikinä tai näytä naamani tai ainakaan vartaloani missään. Syön pelkkiä salaatinlehtiä tehdessäni samalla vatsalihaksia tai punnerruksia tai haarahyppyjä.

Hyi että. Tämän lisäksi en osaa ratsastaa ja olen huono sosiaalisesti sekä muutenkin pahapäinen.

Rakas päiväkirja

Kun loggasin sisään, blogger kertoi, että tällä blogilla on "1 lukija". No, onhan se enemmän kuin 0 lukijaa. En tosin tiedä, miten sekin määritellään ja mitä se käytännössä tarkoittaa.

Onneksi joudun kirjoittamaan tästä päivästä listan, sillä tunnen oloni varsin epäjäsentyneeksi ja kirjoituskyvyttömäksi.

1. demonisen hevosen hakkaaminen ja sen turkin ajelu (vaaralliset ja typerät tekemiset, jotka tällä kertaa päättyivät kuitenkin molemmat hyvin)
2. joulutorttujen syöminen (parasta päivässä)
3. fyysinen ja psyykkinen taantumatila (ehkä pysyvä tulevaisuudessa?)
4. eläinten pukeminen toppavaatteisiin (söpöys)

Yöllä heräsin siihen, kun Punkki nukkui meidän välissä pää tyynyllä, selällään, ja pitäen käpäliään suorina alhaalla kylkiään vasten. Se näytti aivan irvokkaalle ja epämuodostuneelle ihmislapselle koristessaan siinä tyytyväisenä, enkä meinannut saada silmiäni irti siitä. Muutenkin se syö monia asioita vain siksi, että ihmisetkin syövät niitä, joten veikkaan, että myös tämä nukkumisasento on vähän kopioitu. Nykyään se myös toisinaan seisoo hurjan pitkiä aikoja pitäen käsiään alhaalla, enkä silloin voi olla kuvittelematta sille Heman-teepaitaa ja pikkuista propellilippalakkia, enkä sitä, kuinka kaikki muut äidit katsoisivat Jari-Punkkia karsaasti leikkipuistossa. Jari-Punkki on vähän karvainen ja sillä on aika pitkä naama, muttei se Jari-Punkkia tunnu haittaavan eikä se välitä, vaikka sitä siitä vähän pilkataan. Jari-Punkki tosiaan etenee lähinnä konttaamalla hurjaa vauhtia, muttei me olla nähty tarpeelliseksi puuttua siihen ja pakottaa sitä kävelemään, koska se kuitenkin voittaa kaikki tarhan juoksukilpailut. Onhan Jari-Punkki vähän erikoinen, ja tosi hyvä ottamaan suullaan kopilla kiinni kaikkia pikku herkkupaloja, mutta tärkeintä meistä on ettei se sitä itseään vaivaa. Vai mitä Jari-Punkki? Jari-Punkki? Pyydystitkö sä hiiren? Ha, kuinka moni muu penska pystyy tähän?? Hieno Jari-Punkki, duktig!

torstai 20. marraskuuta 2008

Where´s your head at?

Kaikki, joiden blogeja luen, tuntuvat olevan erinomaisella tuulella. No, minäpä en. Ja aion kertoa yhden asian, mistä tämä johtuu.

Minulla on siis siskolta peritty hevonen, jota kutsutaan tässä yhteydessä vaikka Paukapääksi, eli Paukikseksi. Paukapää on kaunis kuin kuva ja sen fysiikka on erinomainen kaikkeen temppuiluun, ja siksi se osaakin kaiken, mitä hevoselle noin ylipäätään voi opettaa. Kuitenkin Paukis ei ole oikeastaan mitenkään motivoitavissa suorittamaan minkäänlaisia ihmisen toiveita. Tässä fiktiivinen keskustelu, jonka kävimme tänään.

Nuu: "Hei Paukis, eikö olisi kiva vähän juosta?"
Paukis: (niittaa paikoilleen ja potkaisee jaloillaan satunnaisiin suuntiin) -EI.
Nuu: "Kiltti Paukis, se tekisi tädin iloiseksi?"
Paukis: -EI.
Nuu: "Paukis, täti alkaa vähän hermostua, juokse nyt" (käskevään sävyyn)
Paukis: -EI.
Nuu: "Sitten joudun vähän satuttamaan sinua. Juokse!"
Paukis: (potkii pyörien samalla) -EI.
Nuu: "Saat karkkia?"
Paukis: "-EI.
Nuu: "Sitten hakkaan sut verille?"
Paukis: -EI. (potkaisee ohi kulkevan tädin hampaat kurkkuun ihan vain näytösluontoisesti ohimennen)
Nuu: "No mitä me sitten Paukis tehdään?"
Paukis: -EI.
Nuu: "Et saa ruokaa viikkoon ja laitan sinut katsomaan kun kidutan kuoliaaksi kaikki rakkaasi, joko juokset?"
Paukis: (silmää räpäyttämättä) -EI.

Nuu kihisee raivosta, Paukis ei tee mitään, kunnes yhtäkkiä tuosta vain tekee pätkän liitoravia, sen jälkeen hiukan lisättyä, nostaa laukan ja vaihtaa sarjassa; kunnes jossain kohtaa se ottaa taas umpimielisen ilmeen ja hokee ainoaa sanaa, minkä se osaa: EI.

On tänään tapahtunut muutakin. Söin sushia lounaaksi ja avasin vahingossa työkaverini huoneen oven, kun se vaihtoi vaatetta.

keskiviikko 19. marraskuuta 2008

Vie mut kotiin, James!

Vaikka väsyttää ihan kamalasti, oli tässä aamussa hyvää Battery Stripped, jota join ja yritin olla kaatamatta nahkahanskat kädessä ratikassa sekä kolumbialainen vaniljakahvi, joka on suunnilleen kilsan päässä automaattilateista paremmuudessa. Lisäksi laitoin pitkästä aikaa Donna Karanin DKNY woman -hajuvettä, ja se tuoksuu niin hyvälle, että välillä vilkuilen ympärilleni etsien hyvän tuoksun lähdettä, vaikka olenkin se itse. Pidän myös kovasti perunapiirakoista, etenkin niistä rukiisista; kerrankin terveellisempi vaihtoehto on paremman makuinen ihan vilpittömästi.

En todellakaan väitä itse olevani mukavuudenhaluton, mutta silti mielestäni mukavuudenhalulla tulee olla joku raja. Toisinaan kun kuuntelen ihmisiä, joista olisi oikeasti ihan normaalia käyttää pelkästään siivojaa ja kokkiakin kaikkien aterioiden valmistamiseen kotona, mietein, että eikö näiden mielestä ole yhtään hienoa saada itse jotain aikaan. Omaan mieleeni kokkaaminen ja siivoaminenkin yleensä on palkitsevaa, pidän siitä, että omilla pikku kätösilläni saan asioita aikaan. Lisäksi esimerkiksi hiustukkojen tonkiminen lavuaarista pitää ihmisen mukavasti maan pinnalla, ja tottuu siihen, ettei kaikki ole aina mahdollisimman puhdasta ja epä-ällöä. Hauskaa muuten oli, kun kerran lounastauolla olin valitsemassa salaatteja vitriinistä, ja tarjoilijatyttö (joka on muuten maailman kaunein ja siksi käyn aina siellä paikassa) pudotti kolikon kanapalojen joukkoon. Vieressäni ollut fiini rouva tokaisi välittömästi "USCH" ja nyrpisti hevosennaamaansa ravistellen ranteitaan ilmeisen vastenmielistyneenä, josta innostuneena valitsin tottakai kanaa, jolloin kaunis tyttö poimi kolikon sormin pois kanojen joukosta ja alkoi mättää. Rouvan naama venähti pahasti, kun taas itse hymyilin kipeäätekevän leveää hymyä ja tuijotin rouvaa räpäyttämättä. Se oli niin järkyttynyt moisesta hygieenittomasta barbaarisuudesta että sain vaivoin tukahdutettua tirskauksen, kun se kompuroi ulos putiikista. Sama juttu on, jos syön jotain jossain, ja Punkki on mukana, ja ihmiset katselevat sitä inhoten. Silloin nostan sen syliin ja syötän sille pieniä ruoankimpaleita omasta haarukastani, josta se nappaa ne hyvin sirosti. Ihmisten puistatellessa inhossa annan sen vielä nuolla naamaani, taas hymyillen ja tuijottaen räpäyttämättä, vähän vammaisella tavalla onnellisen näköisenä. (Ps. eksyin pahasti alunperin aiotusta aiheesta ja siksi lopetan nolona ja menen rangaistukseksi kampaamaan tukkaani).

tiistai 18. marraskuuta 2008

Melkein viikon puolivälissä

Kävin tänään ehkä häkellyttävimmällä kampaajakäynnillä ikinä. Kampaaja oli kosovolainen mies, joka selitti koko ajan siitä, kuinka italialaiset miehet on mammanpoikia ja kuinka on ihmeellistä, että mun tukka on märkänä kuin purkkaa kahden eri hoitoaineenkin jälkeen. Ainakin jälkimmäinen asia on kyllä fakta, ja todennäköisesti ensimmäinenkin. Hyvin se kuitenkin pätki, joten ei haittaa, ja oli se tavallaan ihan hauskaakin, en vain osannut varautua tuollaiseen.

Päivän hyvä jätkä on puolestaan K-kauppiaani, joka lähetti mulle paksun lehden, jonka nimi on helpot ja nopeat juhlaherkut. Rakastan reseptien lukemista, ja otan aina ruokakaupasta mukaan RuokaPirkan (ruotsiksi MatBirka), ja luen sitä sängyssä ja näen kauniita unia sitten. En kuitenkaan useimmiten kokkaa reseptien mukaan, mutta haen niistä vaikutteita ja ideoita. Toinen lukuprojektini on Frédéric Beigbederin kirja nimeltä 8,99€, joka kertoo mainosmaailmasta. Jo kirjan nimi on ideana mielestäni ihan mahtava, se vaihtuu aina sen mukaan, mitä se myytävän maan rahayksikössä maksaa; alkuperäiseltä nimeltään se on 99 frangia. Paitsi että tykkään huumausaineiden käyttäjien näköisistä miehistä, tykkään myös lukea sellaisia kirjoja; kevyt huumeviihde on ehdottomasti suosikkiani.

En mennyt talliin jotta ehtisin pestä pyykkiä, ja aionkin tehdä sitä vaikka kello on sata. Ei mua naapurit kiinnosta, ainakaan enempää kuin se, että saan töihin puhtaita vaatteita. On ihan tyhmää, että Pörri on iltavuorossa ja pääsee vasta kymmeneltä, koska olen vaihteeksi hyvin ihastunut siihen. Ilmennän sitä tekemällä paljon voileipiä ja hieromalla hartioita aina pyydettäessä.

sunnuntai 16. marraskuuta 2008

Through pitch black insights

Viikonloppua voisi luonnehtia sanalla vaihteleva. Perjantaina makasin töiden jälkeen koomassa kotona. Lauantain aloitin haravoimalla pihatalkoissa kolme tuntia märkiä lehtiä ja sain rakon peukaloon. Se on kipeä ja kirvelee hurjasti kastuessaan. Sitten menin talliin ja olin innoissani kun pääsin pitkästä aikaa koutsaamaan. Valmistauduin vasta eilen varmistuneisiin tupareihin huolellisesti laittamalla ihan liikaa meikkiä ja kerrankin löysin vaatteet, joista pidin. Juhlissa näin paljon tuttuja ihmisiä, kävin hyviä keskusteluja ja join pinkkiä boolia. Käytin isäntäperheen kultsin pihalla ja jättäydyin vapaaehtoisesti pois Aliaspelistä, koska humaltuneena alan käyttäytyä väkivaltaisesti ja uhkaavasti pelatessani sitä (olen tietysti myös etevin noiden lisäksi).

Lähdin jossain kohtaa poikien kanssa samaa matkaa keskustaan, jonne olin sopinut treffit Minkin kanssa. Koska ilmeisesti taksikuskeille on tullut joku uusi tiukempi säädös ylikuormasta, jouduin jäämään odottamaan seuraavaa yhden pojan kanssa, mutta ilmeisesti joku muukin halusi sen seuraavan taksin, joten jouduimme taapertamaan pihojen läpi ja aitojen yli kohti taksitolppaa. Lopulta halukas vuokra-ajuri löytyikin ja seikkailu saattoi alkaa. Tapasin Minkin kantapaikassa ja ostimme perinteisesti pullon skumppaa. Muutama tunti kiemurreltiin varsin tehokkaasti strippitangoissa, mutta sitten musiikki ei enää miellyttänyt korvaamme sitäkään vähää kuin yleensä, joten poistuimme toiseen kantikseen. Siellä saimme puhuttua auki yhden jutun, mikä oli mahtavaa, mutta itkin siihen hiukan sitten päälle, räkää ryystäen ja nikotellen kouristuksenomaisesti. Hieno yksityiskohta poistumisessani oli se, etten jaksanut jonottaa taksia, vaan päädyin käyttämään bussia; maailma pelastuu. Samaan bussiin tuli myös yhden koulukaverini poikaystävä, joka herrasmiesmäisesti auttoi mua maksamaan matkan, koska olin niin naamat etten saanut rahoja pois lompakosta. Koitin pitää kohteliasta keskustelua yllä, mutta koska en myöskään pystynyt lausumaan montaakaan konsonattia puhtaasti, oli se varmaankin enemmänkin kiusaannuttavaa. Yritys on tietenkin tärkein ja aikeeni hyvä, vaikkei se toteutuksessa ihan näkynytkään.

Eilen tuli taas esille se ongelma, että mun ystävällisyys ja normaali keskustelu näyttäytyy miehille räikeänä flirttinä ja suoranaisena lupauksena saada laittaa se mihin vain. Itse en todellakaan koe flirttaavani tai suoranaisesti pokaavani, vaan keskustelevani normaalisti, tehden jatkokysymyksiä ja kannustaen sellaisilla eleillä kuin esimerkiksi hymy tai nyökkäily. Kuitenkin tosiaan jotain tapahtuu tässä välissä, ja saan toisinaan ihmiset kiusallisen ja vääränlaisen hullaantuneeksi itseeni, syystä jota en osaa hallita mitenkään.

Tänään olen ollut hyvin hauras. Sunnuntaissa parasta on televisiomaraton, joka alkaa kuudelta Janice Dickinsonin mallitoimistolla, jatkuu sarjalla Muodin Huipulle, jota täytyy kyllä katsoa viimeiset puoli tuntia Idolsin kanssa samaan aikaan, ja lopulta yhdeksältä sen päättää Big Brother Talk Show. Fanitan muuten Pete Parkkosta ihan täysiä, enkä vähiten sen tukan takia.

maanantai 10. marraskuuta 2008

Uusiks meni, molopää

Maanantai
Tänään ostin Stockalta neljä leipäveistä, ja kuitenkin sain vain paperihaavan kuitista. Se on jo ironiaa, jos mikä. Onneksi sen kumosi Strindbergiltä ostettu kakunpala, jonka sain työkaveriltani. Toisaalta kuuntelin toisen työkaverin tilitystä siitä, kuinka sen tyttöystävä oli ostanut jo kolmannet saappaat tänä talvena, joten Niilin pinta pysynee tulvarajan alla; ellei siihen vaikuta se, että kahvikoneen säätöjä tuntuu olevan muutettu ja maitovaahto laajentuneen. Mua kiitettiin vuolaasti asiasta, jonka kanssa mulle ei ollut käytännön tasolla mitään tekemistä, mutta hymyilin vain tyytyväisenä enkä sanonut siitä mitään. Taidan tarvita yhden neulemekon ja harmaan jakun, oi harmaan jakun nyt ainakin, eikä sitä voi käyttää ilman harmaata hametta. Ajattelin myös värjätä hiukset, ja tunnen pakottavaa halua käyttää punaista väriä, mutta luulen sen johtuvan siitä, että sunnuntaina näin, kun hevosen selkänikamaan pistettiin kokonaan sisälle 15-senttinen neula. Olin puhjeta laulamaan murjaanien kuninkaan pilkkalaulua, niinkuin edellisenäkin aamuna olin tehnyt.

Tiistai
Räpsähdin ensimmäistä kertaa työkaverieni naamalle ja kiroilin. Luulen, että se oli pohjimmiltaan hyvä, koska kaikkien ilmeet olivat loppupäivän lempeät ja yhteistyöhaluiset. Panun kanssa söimme töiden jälkeen sushia Aikatalossa sekä sen jälkeen leivoksia ja sherryä Fazerilla. Ilma oli mitä ikävin, mutta tietyllä, jopa hieman sympaattisella tavalla se täsmäsi pommitetun Kosovon oloiseen Helsinkiin. Kaikki oli harmaata, mutta halaukset lämpimiä - siis ne, jotka onnistuivat, sillä sateenvarjot olivat puhkaista halijoiden silmät.

Ja nyt on vasta keskiviikko
Onneksi Miero haastoi. Siispä, top 4 -lista polttavista asioista:
1. itkukirjeen väsääminen kouluun, etten lennä ulos sieltä (äärimmäinen laiskuus ja viitsimättömyys)
2. kampaajalla käynti tai joku muu ratkaisu kroonisiin pahoihin hiuspäiviin (pihiys)
3. riimunnaru (kynsinauhaan kohdistunut palovamma)
4. poninhäntä, tai mieluiten nutturalle käännetty sellainen miehillä (kuumuus)

Taisin tehdä tuonkin väärin. En vaan osaa ja joudun käyttämään jakkupukuja. Multa kysyttiin spontaanisti bussipysäkillä, olenko töissä Ernst & Youngilla, jolloin ajattelin hetken olevani pätevän näköinen, kunnes tajusin, että se luki mun sateenvarjossa. Pannahinen.

torstai 6. marraskuuta 2008

Show your scars

Jatketaan hauva-aiheilla.

Eilen Punkki oli vastoin kaikkia tietojamme hypännyt pöydälle. Luultiin Pörrin kanssa, että se on niin kömpelö pelkuri, ettei se hyppää pienille ja liukkaille tuoleille, joiden päältä sen on mahdollista päästä jatkamaan edelleen pöydälle. Punkki kuitenkin osoitti olevansa notkea kuin pantteri ja ketterä kuin vuorikauris, sillä se oli käynyt pöydällä, jossa oli juuri tuona päivänä kulhollinen Hyvää Makumaasta -merkkisiä karkkeja. Punkki oli syönyt kulhosta kaikki hedelmäkarkit, salmiakeista se sen sijaan ei ollut pitänyt; kuitenkin se oli pidellyt niistä jokaista suussaan ja imeskellyt hetken, jonka jälkeen ne oli syljetty ennalta-arvaamattomiin suuntiin. Niitä löytyi verhoistakin takertuneena ja pöydästäkin niitä oli varsin hankala saada irti.

Tänään aamulenkillä tapasimme miehen, jolla on lassie-merkkinen koira, joka on aina vapaana. Lassie on hyvin tottelevainen, joka jo sinänsä on ihailtavaa, mutta vielä ihastuttavampaa on se, kuinka ilolla se omistajaansa tottelee. Usein en itsekään kuule tai huomaa vanhan miehen käskyjä, mutta lassie toimii juuri niinkuin varmaankin on tarkoitus. Se seuraa miestä tarkkavaisena ja ylväänä, saadessaan mennä se loikkii pitkä turkki hulmuten kuin meri, ja kun mies kutsuu sitä, se palaa heti, niin nopeasti kuin mahdollista ja koskettaa kuonolla miehen kättä. Tulen aina hyvin iloiseksi ja joskus jopa liikutun kun näen miehen ja lassien. Punkki taasen ei osaa suhtautua lassieen niin riehakkaasti kuin se suhtautuu muihin koiriin, sillä sehän näyttelee kaikissa Punkin lempielokuvissa, ja kai siksi Punkki koittaa olla pidättyväinen ja cool ja sellaista.

Tässä päivässä hyvää on ananas light Jaffa, Metallican biisi Broken, Beat & Scarred, josta otsikkokin on, Cafe Esplanadin lohikeitto, jota aion syödä luonaaksi ja se, että kirjoitin julkiseen kalenteriin yhden miestyöntekijämme menevän "kampaajalle". Tsihi! Onneksi huomenna on perjantai ja nokka osoittaa silloin kohti Turkua.

tiistai 4. marraskuuta 2008

Lahjusskandaaleja ja ajanpuutetta

Eilisessä parasta oli Panun linkkaama sivu http://upsidedowndogs.com/. Koirat ovat muutenkin hyvä asia, tänään juttelin yhden aika tärkeän henkilön kanssa koirista, eikä tämä tuntunut olevan siksi yhtään harmissaan, vaikka joutuikin vähän odottamaan. On myös hauska huomata, kuinka ihmiset rentoutuvat koirista puhuessaan; kun kerroin Punkin uudesta huippumallityttöystävästä, joka on tanskandoggi, nauroi tämä bisnesmies niin sydämellisesti, ettei se melkein sopinut sen vakaviin kasvoihin. Koirista voi olla myös hiukan harmia, sillä viikonloppuna tosiaan peuhasin yhden labbiksen kanssa, joka puri leikkisästi ranteita, ja siksi mun mustelmansaantikyvyillä olen aikalailla käsiraudoitetun näköinen. On kiva, kun ihmiset näyttävät punnitsevan, olenko ollut putkassa vai harrastanut sitomisleikkejä.


Nyt on jo marraskuu, mikä tarkoittaa sitä, että pitää alkaa ostelemaan joululahjoja. Itseäni tämä aika aina hiukan tuskauttaa, sillä olen hyvin huono ostamaan lahjoja kaikenlaisille ihmisille. Lisäksi tärkeille ihmisille haluaisin löytää aina täydelliset lahjat, enkä mitään "ostetaan nyt jotain" -mentaliteetilla hankittua krääsää. Tosin toisaalta myös hyvän lahjan määritelmän täyttää tietyllä tapaa sellainen esine, josta tietää, ettei tuleva lahjansaaja sitä itse raaskisi ostaa. Lahjojen tulisi mielestäni olla mielummin sellaisia, joita haluaa, sen sijaan, että ne olisivat sellaisia, joita tarvitsee; toisinaan tietysti tarvitsemiaan esineitä voi myös haluta, mutta on kurjaa saada lahjaksi jotain, joka on luonteeltaan pelkästään hyödyllinen eikä lainkaan mukava. Itse toivon lahjaksi irtopohjavuokaa, jotta voin opetella tekemään jenkkityylistä juustokakkua ja kaikenlaisia muita hyydykkeitä (vodkahyytelön jo osaan), ja se onkin erinomainen esimerkki nimenomaan sekä hyödyllisestä että mukavasta lahjasti. Kuitenkaan mulla ei ole mitään pelkästään mukavia lahjoja vastaan, tarkoittaen sellaisilla lähinnä tyttöhömppää eli hajuvesiä tai kynsilakkoja tai kihartimia tai pinnejä tai muuta kimaltavaa itsensähemmottelutavaraa. Aloin pikkuisen odottaa joulua jo, kun sanoin nämä kaikki ääneen.

Viime päivinä aikaa on tuntunut olevan aivan riittämättömästi. Tänään meinasin jäätyä työmatkalla, koska mulla ei yksinkertaisesti ole ollut aikaa hakea verkkokellarista talvitakkia tai talvisaappaita. Se on jotenkin väärin, ja mulle tulee huono omatunto kun joudun jättämään joitain asioita tekemättä ihan väkisinkin.

Tämän hetken top 4 -listani vapaavalintaisista asioista on seuraavanlainen:
1. Robinsons omena-, mansikka- & litsimehu ja limejäävesi (juomat)
2. hyytyneen veren punainen ja suklaanruskea (värit)
3. (ihmisten ja eläinten) silittely ja lattialla makoilu (tekemiset)
4. Kings of Leon ja The Sounds (musiikki)

Haastan Laineen Mieron, Kesän Minkin ja Sandelsin Kenraalin listaamaan seuraavaan merkintään omat mielivaltaiset listansa.

sunnuntai 2. marraskuuta 2008

See the titie klitie hootie boogie woogie girl

Nyt on pakko laittaa lista sellaisista asioista, jotka on kivoja.

  • Kylmä lite-Koff tölkistä kuumassa suihkussa
  • Auringonpaiste silmissä
  • Maaseudun raikas ja paksuntuntuinen ilma
  • Labbis, joka ottaa ranteesta hellästi hampailla kiinni
  • Hurja nälkäisenä syöty pizza
  • Nukkuvan koiran tuoksu
  • Ryijymatolla makailu päällekkäin tai muuten solmussa
  • Kings of Leonin musiikki, johon olen juuri pääsemässä "sisään"
  • Hassut tekstarit, joissa on virheellisiä yhdyssanoja
  • Lempeät ja yhteistyöhaluiset hevoset, joilla on paksut jalat
  • Ilmakitaran soittaminen ja tietoinen väärinlaulanta, josta ei välitä

maanantai 27. lokakuuta 2008

Paukkurauta-Jack ja terveyskeskuslarppi

Olen tosi huono olemaan kipeänä. Tänään soitin aamulla pomolleni, joka sanoi, ettei mun tarvitse tulla, koska kuulostin seksipuhelin-Marjatalta. Siispä olen lepäillyt kotona, lähinnä lukien ja nukkuen; oli kummallista, kun heti jos alkoi ramaista, saattoi vain sulkea silmänsä ja torkahtaa. Sitä kyllä hiukan häiritsi se, että Punkki oli syönyt jotain sopimatonta ja pieraisi muutaman kerran siten, että löyhkä oli kuin rankkitynnyristä. Noin kello kahteen asti jaksoin huvitella näin. Sitten Pörri lähti iltavuoroon töihin, ja minä päätin mennä ostamaan hiuslakkaa ja vessapaperia sekä käymään lekurissa.

Meinasin vetää ylimielistä vahtimestaria kuonoon, koska se viisasteli, mutta sitten otinkin parhaan hymyni ja sainkin tietää, mihin piti mennä jonottamaan. Ensimmäisessä jonossa huomasin yhden FILF:n, joka yritti parhaansa mukaan pitää kurissa pienokaistaan, joka struuttaili pillimehua ympäriinsä ja osoitteli kaikkia ihmisiä sanoen niitä "vauvoiksi", mutta nussittava iskä piti hyvin tärkeänä korjata aina, jos kyseessä ei ollut vauva; pienokainen taas näki tärkeäksi pitää kiinni vauvakannastaan ihan raivokohtaukseen asti. Meinasin revetä nauramaan, eikä terveyskeskuksissa kai saisi nauraa. Moni puhui kyllä kännykkäänkin.

Hoitsu oli mukava ja asiallinen nainen, joka kutsui minut sisään huoneeseensa juuri parahiksi, kun olin ehtinyt lukea Glorian Kodin. Sain kaksi päivää saikkua, mutta taidan mennä jo huomenna töihin kuitenkin; koin että on kuitenkin tärkeää käydä näyttäytymässä ja saada asiaankuuluvia papereita haltuunsa. Täytin myös tunnollisesti laatututkimuskyselykaavakkeen, tosin löysin vain lapsille tarkoitetut puuvärit, joten päätin käyttää kaikkia värejä ruksien piirtelyyn ja värittää otsikkojen kirjaimille varjot. Siitä tuli oikein hieno.

Kotona kai taas torkuin vähän, ja sitten menin vaanimaan ohikulkijoita keittiön ikkunasta syöden mutakakkua suoraan vuoasta kakkulapiolla pukeutuneena punaiseen Smackdown-teepaitaan, jossa on kolme ilkeännäköistä miestä ja siinä lukee fight dirty. En kuitenkaan tavoittanut vaanintaani ketään ennenkuin kyllästyin. Laitoin Punkin tekemään ilokseni kaikki temput, mitä se osaa. Leikkasin sen kynnet. Meikkasin uudelleen. Kysymys kuuluukin, mitä mä nyt teen? Pörri pääsee töistä neljän tunnin päästä, ja saatan tylsistyä kuoliaaksi sitä ennen.

sunnuntai 26. lokakuuta 2008

Mazda on kaikista iisein ritsa

Tänään on ollut niin kova tuuli, että ohjastamani Mazda-merkkinen auto oli riistäytyä tiestä kuin Harry Potter -elokuvissa konsanaan. Vaikka Mazda on hassun näköinen ja ajo-ominaisuuksiltaan varmaan suunnilleen samaa luokkaa Massey Fergusonin kanssa, pidän siitä kuitenkin kovin. Sen puhallinlaitteiden säätövivuista puuttuu yksi lähes kokonaan ja toisessa roikkuu pieni lehmäpehmolelu. Kojelaudalla on Punkin karvaa ja tassun jälkiä, sekä hurjan paljon koivun siemeniä. Jotenkin mä pidän vanhoista, ellei jopa retroista autoista ehkä jopa enemmän kuin uusista. Vähän sama juttu kuin kämpissä, vanhat talot on charmimpia kuin uutukaiset, joissa tuntee aina itsensä ja tavaransa jotenkin nuhjuisiksi. Kai sitä sitten vain hakeutuu kaltaistensa joukkoon myös vaikka ne muut olisivat autoja tai taloja.

Luin juuri mun ja Panun vanhoja bloggauksia, ja mitä, mehän oltiin aivan hemmetin hauskoja. Mihin se on kadonnut? Silloin kyllä ryyppäsin tosi paljon enkä käynyt vakituisissa töissä, ja onhan se nyt vain fakta, että kännissä on aina hauskempi tai ainakin itsellä on hauskempaa. En todellakaan tajua. Lisäksi en kauhean hyvin muista kaikkia sattuneita juttuja, mistä olen kirjoittanut, tai muistan ne kyllä kun olen ne lukenut, mutten spontaanisti. Ehkä ne eivät vain ole niin tärkeitä, että niiden muistaminen olisi pääni mielestä järkevää. Mutta tosiaan, kultaako aika muistojen lisäksi myös vanhat blogimerkinnät, niin että ne kuulostavat hauskoilta ja nokkelilta, ja minäminäminä-tilityksiäkään ei tunnu olevan mitenkään liikaa ja oikeastaan ne ovatkin aika sympaattisia, eivätkä rasittavia sikailuja niinkuin nykyään. Mihin tämä maailma on menossa?

Kävin muuten tänään äänestämässä, ja mielestäni oli uskomaton suoritus, että olin googlannut "vihreät kunnallisvaalit ehdokkaat 2008", ja jonka hakutuloksilla päädyin valitsemaan ääneni kohteeksi erään henkilön, jonka nimeä ei ollutkaan sitten siellä kopissa olevissa listoissa. Etsin kuumeisesti numeroa, jota olin laulanut ääneen koko matkan sateessa ja tuiskeessa vaaliuurnille, eikä sitä jumalauta ollut. Tunsin kuinka aloin hermostua. Päässäni tykytti koko ajan voimistuvaan ääneen "salaliitto, salaliitto, SALALIITTO!", ja olin hyvin vähällä sännätä kirkuen ja päätäni puistellen ulos, kunnes rauhotuin ja aloin silmäillä muita ehdokkaita, miettien kuitenkin, että luulevatko ihmiset että vaikka runkkaan tai harjoitan jotain muuta vandalismia siellä, kunnes lopulta löysin luultavasti hyvän ehdokkaan. Raapustin numeron paperiin, vaikka sisintäni jäyti se, etten nyt tiedä, asuuko se Westendissä, sillä jostain syystä en tahtoisi äänestää ketään joka asuu siellä. Kuitenkin, sain leiman lappuun, vaikka koin houkutusta tunkea viime hetkellä käteni sen alle ja alkaa hohottaa, mutten viitsinyt kun siihenkin asti oli mennyt ihan hyvin kuitenkin ainakin ulkoisen tarkkailijan näkökulmasta. Sitten menimme Panun kanssa juomaan viiniä hiukan, ja sen pituinen se.

lauantai 25. lokakuuta 2008

The only thing that looks good on me is Heidi Klum

Otsikko on törkeän suoraa plagiaattia Kesäminkiltä.

Maanantaista perjantaihin olin töissä. Sitten tänään aamulla heräsin vain siksi, että huomasin olevani kipeä. Sillä tavalla flunssassa, että jokaikistä lihasta särkee kuin ne olisivat itse Luciferin liekeissä ja kurkku on niin hellä, että ajatuskin nielaisemisesta saa melkein purskahtamaan itkuun. Siispä jouduin pyytämään koutsia ridaamaan itse valkealla ratsullani, ja veikkaan, että huomenna tilanne on ihan sama, eli muuttumaton eli stabiili. Toisaalta se ei sinänsä harmita, sillä se ei todellakaan tee yhtään huonoa valkealle ratsulle, vaan päin vastoin se saa taas ottaa hatun päästään, lusikan kauniiseen käteen ja myös muilla tavoin nöyrtymään hiukan enemmän ihmisen komentoon.

Tänään kehuja on kerännyt teepaitani, jossa mitä ilmeisimmin Heidi Klum näyttää fäkkiä. Kieltämättä se on sairaan hieno, eikä vähiten siksi, että Minkillä on samanmoinen ja meillähän on paras maku tietenkin. Tämä on muuten tehty aika pienille pojille, sillä tämä M-koko kiristää aika hyvin paitsi tisseistä myös haukkareista; toisaalta pituus on erinomaisen hyvä. Olen siis keskiverron mediumpojan kokoinen. Ruotsissa käyn myös aina miesten vessoissa, koska koen olevani yhtä nätti kuin keskivertohåkan, ja eikö vain, että tämä teepaitajuttu nyt vain todistaa sitä lisää. Her name was Lola..

Vaikka on jo toinen viikonloppu ihan vain kotona, en koe minkäänlaista vipatusta menojalan paikkeilla. Toisaalta, en ole ihan varma, kumpi näistä on se menojalka (enkä sen puoleen mikä hampaista onkaan se kahvihammas), mutta ei takerruta pikkuseikkoihin.

PS. Ei haittaa, että työkaverit on keksineet, että kahdestakympistä mä soitan toisille työkavereille niiden työhuoneisiin sisäpuheluita ja kyselen niiltä niiden toisten keksimiä outoja kysymyksiä. Tätä sanoisin jo helpoksi rahaksi.

sunnuntai 19. lokakuuta 2008

Desperate housewife

Tämän viikonlopun olin siis kotona vaihtelun vuoksi. Perjantaina mut kutsuttiin töiden jälkeen yhdelle työkavereiden kanssa, ja olin hyvin imarreltu kutsusta. Mikä parasta, ihan siihen kahteen se myös jäi, eikä toista tarvinnut edes itse maksaa. Sitten menin kotiin katsomaan elokuvaa ja nukkumaan. Lauantaina ratsastin ja klippasin, jonka jälkeen vietin tunteja aikaa äitikarhun kanssa. Kotona menin ajoissa nukkumaan, juomatta pisaraakaan alkoholia. Tänään ratsastin hyvin ja analysoin suoritustani äidin kanssa. Lisäksi, mikä parasta, vanhat ratsastussaappani mahtuivat jalkaan melkeinpä solahtaen, joten virallisesti en ole lihonut; näytän vain isommalta. En tiedä, onko se huojentavaa vai päinvastoin. Kotiin ajaessani sain kauhean vimman leipoa, ja pakotin Pörrin googlaamaan Pupu-Tupunan porkkanasämpylöiden ohjeen, jotta saatoin käydä ostamassa niihin tamineet lähikaupasta. Nyt ne ovat uunissa, jännittää; mutakakku sen sijaan on jo valmis ja tuoksuu syntisen hyvälle.

Nyt on kaikki balanssissa ja hyvin. Kohta alkaa Janice Dickinsonin mallitoimisto pisteeksi iin päälle, tai kirsikaksi kermavaahdolle tai mikä nyt muuten sattuukaan yhtä hyvin sopimaan. Olen myös aivan huumaantunut Laineen Mierolta lainaamaani kirjaan, jonka nimi on Murskaamisen taito ja jonka on kirjoittanut Matthew Hall. Kunpa se ei loppuisi milloinkaan.

Mulla olisi silti yksi kysymys: onko tällainen seesteinen tasapaino valetta, vai järkkyykö peruskalliokin kuukauden mittaisen juhlinnan jälkeen? Ovatko tyytyväiset ja tasapainoiset ihmiset yleensä selvinpäin, johtaako hyvä tilanne selväpäisyyteen vai miten päin kausaliteetti oikein toimiikaan?

keskiviikko 15. lokakuuta 2008

Mä sanon viimeisen sanan ja se on ei

Tänään kävin keskustelua erään ystäväni kanssa. Tämä ystävä on mielestäni huolestuttavasti taantunut ns. pikkuvaimon rooliin, mikä on mielestäni ällöttävää, eikä todellakaan sovi tälle. Jotenkin sainkin kiihdytettyä itseni ihan raivotilaan, kun ystävä kertoi, ettei saa itse mennä oikein mihinkään ja viikonlopun muisteloissa on lähinnä se, kuinka hän poltti kätensä grillatessaan makkaroita poikaystävänsä kavereille samalla, kun tiskasi ja silitti ja ulkoilutti koiraa. En ihan totta tajua, kuinka joku voi käyttäytyä noin luonteensa vastaisesti vielä suhteessa, joka ei häntä tyydytä ainakaan kaikilla tasoilla; tai oikeastaan mikä saa naisen nöyrtymään noin. Vaikka olen aika huono feministi, kuten olen keskustellut sekä Minkin että Mieron kanssa viime aikoina erään kuohuttaneen tekstin pohjalta, niin tämä on silti mielestäni yleisellä tasolla väärin. Ei ketään saa laittaa tuollaiseen tilanteeseen, vaikka oikeammin olen sitä mieltä, ettei kukaan saa alistua tuollaiseen tilanteeseen. Itsehän ainakin, jos mua kiellettäisiin pitämästä hauskaa, ja näkemästä ystäviäni, riippumatta siitä mitä mieltä se toinen niistä on, kapinoisin niin että olisin viikon ryyppyputkella. Ihan totta, lopulta kaikki riippuu itsestä, ja jos joku tilanne ei tyydytä, voi sitä vain itse muuttaa. Yksi suurimpia oppitunteja elämässä, jossa olen myös reputtanut toistuvasti, on se, ettei toisia voi muuttaa eikä niihin voi loputtomasti vaikuttaa. Jos joku haluaa kuolla, oikeasti, voi sitä jonkun aikaa estellä omalla toiminnallaan, mutta kyllä se keksii keinon, jos kuolema on kuitenkin se, mitä eniten haluaa. Ketään ei voi toinen pelastaa, kaikki lähtee itsestä. Näistä riimeistä saisi jo kohta räppibiisin. Miten oonkin näin sekasin, beibi? Unohdan jopa kappalejaon.

Mutta tosiaan, toisesta välittämistä on se, että näkee, milloin se toinen tarvitsee tauon. Ei voi olla niin vaikeaa tajuta, että jos toinen vaikka tiskaa joka päivä, että sen ehkä saisi maailman iloisimmaksi jos kerran tiskaisi sen puolesta. Ne on ne pienet asiat, joilla arki pyörii ja jotka siitä tekee sellaista, että sitä jaksaa elää. Oikein oleminen loppuu siinä kohtaa, kun tuntee itse ponnistelevansa enemmän, haluavansa enemmän tai tekevän enemmän. Yksi hieno oivallus minkä keksin, on myös se, että sen oikean kuuluu saada ihminen tykkäämään itsestään enemmän kuin oikeasti itse tykkää. Ei ainakaan päinvastoin, on kammottavaa, jos kokee olevansa huono, nalkuttava ja ruma läski, jonka kanssa ollaan velvollisuuden tai minkä nyt ikinä tunnosta. Loppuun ei auta kuin lainata Minkki Kohtuutonta: viljelkää kovemmin!

maanantai 13. lokakuuta 2008

Mikä kaikkea vaivaa?

Miksi ei asioihin ole vastauksia? Miksi kaikkii riippuu yhdestä, kahdesta, tai pahimmassa tapauksessa jopa useammista ihmisistä? Mikseivät ne vastaukset jotka tavallaan tietää oikeiksi kuitenkaan pohjimmiltaan tunnu sille, tai niissä on ainakin joku sivuvaikutukselta tuntuva tärinä? Miksi järkevästi aloitetut keskustelut menevät kikatteluksi tai panemiseksi? (ei hätää, eivät kuitenkaan väärien kanssa. Tai mistä senkin muka tiedän?) Mikä on riittävästi? Milloin ei vain tahdo enää poistua omalta mukavuusalueeltaan, tai mikä se oikestaan on ja mitä se kattaa? Miksi ostan maanantaina kaupasta pelkkää kaljaa?

sunnuntai 12. lokakuuta 2008

Like the girls in suits and those pretty boys, I gave my heart to Rock'n'Roll

Eilinen oli ihmisiä.

Ensin olin Panun kanssa syömässä ensimmäistä kertaa ikinä sushia Raku Yassa. Se oli aivan mahdottoman hyvää, ja vain kerran tipautin californiarullan palasen suun korkeudelta pöydälle, jossa se tietenkin osui soijakastikekulhoon singoten wasabista kastiketta ympäriinsä. Onneksi Panu oli neuvomassa, mitä mihinkin laitetaan ja mitä mikin on, muuten olisin ollut hyvin hermostunut. Huimaa oli loosit, joihin piti kiivetä ja joissa oli verhot, mutta emme kumpikaan kaatuneet. Jalkoihin sai laittaa pehmoiset Hush Puppiesin tohvelit, ja lattiaa halkoi pieni puro, jonka ylle oli rakennettu silta. Maistettiin Panun kanssa myös sakea, ja kyllähän se toimi hienosti. Jotenkin lunkiinnuimme siinä määrin, että pöytävaraus alkoi uhkaavasti loppua, jolloin siirryimme ulos loosista vielä syömään suklaakakkua. Lopulta pääsimme lähtemään kohti jäähallia. Sporaan astuessamme spurgu kehui meitä kauniiksi.

(Tsih, tasoittavan mansikkasiideritölkin avaamisesta kuuluva ääni)

Tietysti menimme ensin anniskelualueelle poimittuamme teinareiden kanssa pihalla henganneen Panun siskon mukaamme. Oli se kuulemma käynyt mäkissä limulla, eikä siis seisonut ihan koko aikaa ulkona, mutta silti meillä oli vähän pahaihminenolo. Apocalyptica oli hurjasti parempi kuin osasin odottaa. Olin melkeinpä haltioissani, kun kauniit miehet piiskasivat selloistaan luonnottomia ääniä ja moshasivat rytmikkäästi. Sello on todella hieno soitin, ja sillä tuntuu voivan soittaa mitä vaan - tai ainakin Apocalyptican jannut voivat. The Soundsista olin varsin innoissani, mutta Panu ja sisko kuulivat heti, että laulajatyttönen oli ilmeisesti kipeänä. Lisäksi äänentoistossa oli muitakin ongelmia, ja tuli vähän surullinen fiilis siitä. Mutta lauloin ja tanssin kuitenkin koko matkan Otteeseen, jossa olimme tapaavan itse Minkki Kohtuuttoman.

Minkki Kohtuuton oli pukeutunut erittäin viehkosti ja saman tyylisesti kuin minä, ja itseasiassa Panukin täsmäsi meihin kuin nenä päähän. Lisäsimme tätä vielä pitelemällä koko ajan jokainen skumppalasia kädessä, myös juoden siitä ihan kiitettävällä nopeudella. Tamppasimme lauteillakuin maniakit, ja itse olenkin kiemurrellut kylkeni kipeiksi juuri niinkuin suunnittelinkin. Kapakan ulkopuolella vaihdoin muutaman sanan aivan käsittämättömän ihmisen kanssa. Tämä mieshenkilö avautui siitä, että oli menettänyt korttinsa ajettuaan humalassa. Se sanoi sen jotenkin sillä tavalla, että tulin kysyneeksi, että kaduttaako sitä, johon se vastasi, että ainoastaan vuoden kortittomuus ja tonnin sakot harmittavat, koska hän kuitenkin ajaa aina kännissä. Kun sain tästä auki loksahtaneen suuni taas puhekuntoon, kysyin, miltä tästä miehestä tuntuisi ajaa lapsen tai koiran päälle kännissä, johon se vastasi, ettei niitä ole moottoriteillä. Tässä kohtaa vain lähdin pois.

Aloimme suunnitella lähtöä. Kerrakin en ollut sikanaamat. Vuokra-ajuri oli nihkeän kuorensa alla hyvin hauska mies, ja puhuin sen kanssa jostain ehkä jalkapallosta. Tai autoista? Ehkä videopeleistä? Taisin sittenkin olla hiukan päissäni. Minkki meni kotiin ja lähetti mulle sydäntekstarin. Ajettiin Panun kanssa Roballe, josta ostimme jumalattoman monta maitotölkkiä, ja teputimme jonnekin jonkun kotiin. Siellä ollessani tein aikuisen päätöksen lähteä kotiin, koska olin luvannut mennä ratsastamaan aamulla, ja olinkin tästä päätöksestä hyvin ylpeä. Pihalle päästyäni sain puhelun yhdeltä ex-työkaveriltani, ja se ei mennyt yhtään niinkuin olisi pitänyt eikä siis ollut kauhean sopivaa, mutta tässäkin tein aikuisen päätöksen, että meidän tulee puhua asiasta selvinpäin. Olen siis vähän ihastunut siihen poikaan, tai ehkä enemmän sen kiharoihin ja pisamiin, mutta luulen vahvasti, että tämä on vain jokin vaihe. Jos on vähän ihastunut, niin periaatteessahan olisi kauhean kiva kuulla, että se toinenkin on, mutta ei nyt tässä tilanteessa. Kiusaavaa.

Aamu oli kuin satukirjasta, kuulas ja voimakasvärinen, ja olin onnellinen ratsastaessani tuuli hiuksissani Bimbolla, joka sekin silminnähden nautti ulkona menemisestä tehden hassuja pikku hypähtelyjään ja kiihdytellen omia aikojaan. Äitikarhu antoi minulle suppilovahveroita ja Punkille sinisen pallon.

torstai 9. lokakuuta 2008

A grand don't come for free

Viime aikoina muut ovat taas bloganneet niin hyvin, että kaikki pläplä-henkisten kirjoitusten ponsi on kaikonnut minusta kuin vesi hanhen selästä. Mutta nyt ajattelin kuitenkin vastustaa oddeja ja muita kiusanhenkiä ja kirjoittaa jotain taas.

Viime yönä nukuin ajallisesti paljon, mutta laadullisesti hyvin heikkotasoisesti. Näin seksiunia vähän tai oikeastaan tosi paljonkin sopimattomasta kohteesta niin paljon ja kauan, että aamulla melkein tunsin ihon hankautuneen rikki ja huulien rohtuneen puremisesta. Se oli hyvin häiritsevää ja liiankin (kirjoitin ensin liaani) todentuntuista.

Mulla on aina ollut tietynlaisia pakkotoimintoja, tai se ei liene oikea sana, mutta jos kuvailen hiukan, saattaa aueta se, mitä haenkaan takaa. Jos pidän jostain biisitä tai kokonaisesta levystä, saatan kuunnella sitä niin kauan repeatilla pelkästään, että tavallaan pilaan sen niin, etten sitten myöhemmin enää koskaan palaa siihen, vaikka vieläkin pitäisin siitä. Sama juttu on usein tapahtunut eräällä terassilla siinä kaupungissa, jossa vartuin; siellä sai aina koko kesän S-etukortilla jotain siideriä niin halvalla, että join sitä melkein joka päivä, ja kun tarjous loppui, en juonut sitä enää ikinä. Tai jos vahingossa joskus ostin sitä, se maistui pahalle. Kuin olisin jo käyttänyt siitä sen kaikki hyvät osaset. Nyt toivon, ettei lempisalaatilleni käy samoin. Syön nimittäin tällä hetkellä melkein joka päivä kookoskatkarapu-ricottajuustopastasalaattia tulisella tomaattikastikkeella, koska se on aivan mielettömän hyvää. En tahtoisi menettää sitä. Outo juttu on myös se, että olen alkanut juoda teetä; kai elimistöni on vihdoin kylläinen kofeiinista, ja sen hylkiminen ilmenee holtittomana tärinänä, joka ei ole kovinkaan luottamusta herättävää, ja jonka ilmaantumista yritän siksi välttää.

Huomisen tarkoituksena on saada kaikki rästityöt tehtyä ja nauttia sen jälkeen perinteeksi ajattelemani perjantaiviinipullo, tällä kertaa Mieron seurassa. Mieron on tarkoitus toimia myös ns. hyvänä jarruna, ja estää holtiton humaltuminen ja taksilla ajelu pääkaupunkiseutua ympäri. Aikamoinen tehtävä, sanoisin. Sitten lauantaina taas on tarkoitus syödä sushia, katsoa keikkaa ja sen jälkeen toivottavasti harrastaa aerobista tanssiliikuntaa kantakapakoissa. Huomenna saan myös suurimman palkan koskaan elämässäni, ja toivon etten sekoa sen johdosta, vaikka ns. pakkoshopattavaa onkin jonkin verran. On mukavaa kun tuntuu sille, että on rahansa ansainnut.

EDIT: Lisäksi tänään jouduin viimein söpön feissaripojan loukkuun. Nykyisin lahjoitan kympin kuussa Greenpeacelle, ei siis riitä että vähän aikaa sitten vaihdoin myös vihreämpään norppasähköön. Maailman NIIN pelastuu mun takia.

maanantai 6. lokakuuta 2008

What's the story (morning glory)?

Astuin aamulla junaan, niinkuin kaikkina muinakin aamuina, paitsi silloin kun astun bussiin. Kuitenkin kaikki tuntui olevan erilaista. Matka laiturilta junan rappuselle oli matalampi kuin ennen, putoamisen tunne sai vatsan muljahtamaan ja tarttumaan pylvääseen niin, että se iskeytyi kipeästi käteen. Katsoin ylös vihaisen hämmentyneenä, ja epäilyttävän kalpea mies virnisti minulle vinosti. Sipaisin hiuksiani, ryhdistäydyin ja menin istumaan. Kaikkien katseet tuntuivat muurahaisina ihollani, mutta katsoessani ihmisiä, niiden silmät näyttivät tyhjille. Yhtäkkiä säpsähdän; voisin vannoa, että vastapäätä istuva mies lipaisi kielellään kuin käärme. Katson häntä, ja hänen naamansa alkaa sumeta. Käännän katseeni pois, ja taas silmäkulmastani näen kielen lipaisun, se on sinimusta ja halki kärjestään.

come eat some chemicals

Toiseen suuntaan viistossa vanha mies leikkaa leikkurilla kynsiään. Naps. Kellertävä, likainen kynnenpala napsahtaa lattialle, joka näyttää vedelle. Leikkaamisesta aiheutuva ääni on luonnottoman voimakas, mp3-soitin ei pysty peittämään sitä, vaan sen ääni tuntuu vaimenevan joka kerran, kun kynttä leikataan. Naps. Mies laittaa leikkurin pois, ja huojennun niin, etten välitä vastapäisen miehen käärmeenkielestä, joka vilahtaa taas aivan selvästi. Kulmahampaani tuntuvat kasvaneen, en saa suuta kunnolla kiinni, kitalaki tuntuu tahmealle.

come eat some chemicals with me

Maisemat näyttävät piirretyille eivätkä yhtään tutuille. Osasta maisemasta puuttuu värit; harmaasävyinen puu, mustavalkoinen koira. Voisi niin oikeastikin olla, rauhoitan itseni hetkeksi, kunnes taas tulee se tunne. Nuo eivät ole luonnostaan mustavalkoisia. Käärmekielinen mies vääntelehtii vastenmielisesti keinuttaen itseään, nykäisen katseeni pois, ja käytävän toisella puolella istuvan naisen huulipuna on levinnyt siten, että koko suu näyttää valuneen. Suu on valunut. Kynsiään leikkaavan miehen kulmakarvat osoittavat ylöspäin, ovatko ne osoittaneet koko ajan, mietin. Kunnes mies alkaa kammata niitä kynsileikkurilla mumisten itsekseen. Nousen ylös, ja penkin selkänojalla on sama kuin rappusella astuessani junaan; se onkin alempana kuin missä se näyttää olevan. Horjahdan hiukan, ja näen luulemani korkuisen penkin haihtuvan pois pikseleinä, paljastaen alta sen oikean kokoisen. Astun kohti vaunujen välistä tilaa, korkokenkieni kärjet ovat kääntyneet ylöspäin kuin tontuilla, kaikkien naamat alkavat vääntyä, mutta minä en katso niitä.

Sitten saavun Helsinkiin, kaikki napsahtaa normaaliksi. Maisemassa on värit, vanhempi nainen hymyilee päästäessään minut ensin ovista. Menen lounaalle Rymy-Eetuun, jossa tarjoilijalla on tirolilaistyylinen mekko, enkä muutenkaan olisi yllättynyt, vaikka kaikki olisivat noin vain puhjenneet lauluun ja tanssiin, juuri sellaiseen oksettavaan musikaalityyliin, ja tanssineet kunnes zombiet olisivat päässeet vapaaksi yläkerrasta.

keskiviikko 1. lokakuuta 2008

Nuukalaislegioonan vastaisku

Tänään olen ollut reipas pikku talousihme, suoranainen Magic Bullet. Ensinnä puhdistin kylppärin lavuaarin, joka oli tukossa, sitten kuurasin lopun kylppärin vain jatkaakseni pyykinpesulla, tiskaamisella ja perunoiden kuorinnalla. Lisäksi koska olen tuhlannut rahani viinaan, nopeisiin autoihin ja kauniisiin miehiin jouduin ostamaan ruokatarpeita lounassetelillä, mutta tein Nikke Knarttetonin lailla johtopäätöksiä hinnoista päätyen 10 senttiä lounassetelin arvon alle ostoksissani. Olin erinomaisen tyytyväinen nokkeluuteeni, tilanteen arvioimiskykyyni ja siihen söpöön poikaan, joka soi mulle hymyn kassajonossa. Eikä tässä muuten tosiaankaan kaikki, sillä kannoin kauppakassit itse kotiin ja kävin Punkin kanssa pitkällä kävelyllä metsässä, jossa vaahteranlehdet rouskuivat Punkin survinjalkojen alla.

Tässä kohtaa tunnistan taas täysillä sen tietyn kaikki tai ei mitään -ajattelun, jota edustan rasittavuuteen ja mielenterveyden menettämiseen asti. Mutta oikeasti se on niin, että mun on vaan mentävä liiallisuuksiin, jotta voin lähteä toiseen suuntaan; vähän sillä tavalla, että jos ajaa väärään suuntaan, niin ajaa sinne niin kauan, että tietää, ettei sitä kautta ihan totta mitenkään pääse. Silloin kyllä yleensä meinaa jo bensakin loppua. Luin tänään muuten Kauppalehteä juoden lattea, ja kun tajusin sen, meinasin oksentaa päälleni. Onneksi tukkani on mennyt jotenkin sekaisin tästä kosteudesta ja on pörröisyydessään kaikkea muuta kuin asiallinen tai bisnestyylinen.

Ei muuta.

sunnuntai 28. syyskuuta 2008

Pinkki lintu

Eilen menin ex-työporukalla erääseen uutukaiseen viihdekeskukseen viettämään iltaa. Siellä ensin keilasimme, tosin hiukan katkonaisesti, sillä rakennus evakuoitiin kahdesti turhaan. Vähän säälitti Spasta uikkareillaan ulos sännänneet ihmiset, jotka hytisivät ja sinersivät. Enkä muuten ollut huonoin, mutta se taisi johtua siitä, että eräs seurueemme jäsen oli käyttänyt dopingia jo kotonaan. Sitten syötiin, ja sitten legendaarinen Boney M soitti ja lauloi, ja ne kuteet oli jotain uskomatonta; kokonaan paljeteilla päällystettyjä kolttuja ja vatsan paljaaksi jättäviä frakkeja. Nauroin ihan hulluna. Tämän jälkeen lähdin tuntemattomasta syystä poikien mukaan Vantaan paikallisiin kapakoihin. Siellä join jotenkin kauheasti, ja seurueesta putosi tasaiseen tahtiin päitä kotiinsa nukkumaan, mutta minä en, vaikka niin olisi ollut todennäköistä sekä todennäköisesti parempi. Sen sijaan olin jotenkin hyperaktiivinen ja ylisosiaalinen ja sinkoilin. Mun tarvii lopettaa tää. Jotenkin syksyllä alan aina juoda aivan järkyttävästi ja se ei tee mulle hyvää, niinkuin ei kellekään tee.

perjantai 26. syyskuuta 2008

Kaikki miehet on sikoi, damn right, entäs sitten?

Väsymys syö mua ihmisenä ihan kamalasti. Se saa mut sellaiseksi, että musta on kauhean vaikea pitää; en tiedä, teenkö sen tahallani, jottei tarvitsisi sanoa mitään vai ihan vain olosuhteiden pakosta. Toisinaan muutenkin huomaan, että tahallani työnnän ihmisiä pois, vain katsoakseni, tulevatko ne takaisin. Kokeileeko ne heti tulla takaisin, ehkä pyytää anteeksi, vaikkei ole mitään pyydettävää, vai antavatko ne mun kiukutella omiani, ja tulevat vasta sitten, kun olen vähän paremmassa tasapainossa.

Olen myös hyvin suuressa ongelmassa sen suhteen, miten pukeutuisin huomenna entisen työnantajani järjestämään tilaisuuteen. Toisaalta haluaisin laittaa jotain todella upeaa ylleni ja näyttää niin tyrmäävälle kuin mahdollista, mutta toisaalta harkitsen vakavasti farkut ja teepaita -linjaa, sillä olen kurkkuani myöten täynnä sitä, että miehet kokevat oikeudekseen kommentoida naisten vaatteita ja vartaloa. Yleensä en jaksa sellaisesta piitata, mutta joissain yhteyksissä se saa vereni kiehumaan. En vain saata käsittää sitä, miksi tuntemattomalle naiselle voi sanoa ohimennen jotain hyvänmaun vastaista seksististä kommenttia, tai miksi voi lähettää lapsensa ikäiselle sähköpostia, jossa kehuu tämän sääriä? En mäkään mene sanomaan, että kivasti toi sun penis piirtyy noissa farkuissa, vaikkei se kumpaankaan lahkeeseen ylläkään, koska ei niin vain sanota. Vilpittömät kohteliaisuudet ovat asia erikseen, mutta niissä usein onkin ihaileva sävy ja jotain muuta tyyliä kuin alasellaista. Viime aikaisten tapahtumien perusteella voin sanoa, että seuraavaan rivoon meiliin vastaan nasevan vittumaisesti ja sopimattomuuden selväksi tehden, laittaen cc:ksi esimieheni ja käyttämällä lähetyksessä suurta tärkeyttä. Ei ole kenenkään asia puuttua siihen, miten minä pukeudun; minihamekaan ei ole oikeutus raiskaukselle, ja kun kerran olen saatettu tällaiseen raivotilaan niin lupaan, että seuraava perverssi sika saa tuntea sen nahoissaan. Ei sillä, etten mä kestäisi, mutta voi olla, että se jolle ne seuraavaksi tuntemuksensa ilmaisevat ei sitä kestä.

One, two, fuck you!

Olenpas väsynyt. Viime aikoina on käynyt joitain asioita, joista koen tarvetta mainita. Ensinnä, eräänä päivänä kun kävelin tärkeän näköisenä pois työpaikaltani, tukka nutturalla pukeutuneena trenssiin ja suoriin housuihin (lisäksi tekisi mieleni kirjoittaa pyöritellen pörssitiedotteita, mutta yritän pitäytyä tosiasioissa), katkesi luotettavimman näköisten nilkkureideni piikkikorko noin vain. Naps. Punastuin ja nostin koronpalan taskuuni, ja jatkoin tepastelua varpaillani, tasapainotelleen noin kymmenen sentin korkeuseroisilla kengillä. Päästessäni steissille kramppasi pohje jo aika mahtipontisesti, mutta olin vieläkin mykistynyt, sillä luulin että korkoja katkeilee vain chick lit -kirjoissa eikä oikeassa elämässä. Ehkä elän oikeasti chick lit -kirjallisuusmaailmassa? Tai todellisuus on siirtynyt chick litiin?

Itse asiassa nyt kun mietin, niin muita asioita en oikein keksikään. Paitsi sen, että tykkään todella paljon tehdä ruokaa, ja jotenkin koen tärkeänä sen, että teen sitä. Omatekemä perunamuusi ja itse kerätyistä sienistä valmistettu kastike on paitsi todella hyvää, saa se myös oloni tuntumaan hyväksi ihmiseksi. Vaikka asuisin yksin, tekisin varmasti siltikin kymmenen litran keittoja ja aina kokonaisen pussillisen makaronia kerralla, koska pidän siitä, että ruokaa tehdään paljon ja sitä pitää melkein kaksin käsin hämmentää valmistaessa. Toinen puoliskoni Pörri taas on aivan eineskansalainen, enkä voi käsittää sitä; onhan joskus kiva päästä helpolla ja esimerkiksi pakastepizza voi toisinaan olla satumaisen hyvää, mutta silti se ei koskaan ole samaa kuin itse tehty. Jotenkin olen myös aika kasvishullu, etenkin tomaattien suhteen, niitä pitää mieluiten olla aina ja paljon ja eri lajikkeita erilaisiin käyttötarkoituksiin. Ei voileipiäkään voi syödä, ellei niissä ole jotain kasvista päällä. Tomaattiperusteisista syistä mua vähän harmittaa syksyn tulo, sillä ne eivät maistu yhtä hyville kuin kesällä, ja niiden hinta on moninkertainen; onneksi saan enemmän liksaa kuin koskaan elämässäni, joten olen kykenevä syömään tomaatteja myös talven läpi.

EDIT: Mieleni halajaisi aivan hurjana tanssimaan. Tänään kuuntelin Radio X3M:iä, ja sieltä tuli yksi suosikkini noloista tanssibiiseistä, Beats and Stylesin Dynamite, enkä voinut olla sheikkaamatta sitä mitä nyt autoa ajaessa pystyy. On aivan mahtava fiilis, kun kroppa alkaa kiemurrella melkein itsestään, se vain jatkaa ja jatkaa, ja tekisi mieli huutaa innosta, kun ei pysty tanssimaan yhtään kovemmin enää. Seuraavana aamuna kyljet ovat kipeät sillä tavalla, jota ei saa aikaan muulla kuin tuntikausien tanssimisella, ja joka kerta kun kipu tuntuu, melkein hymyilyttää, kuinka kivaa eilen olikaan. Lisäksi punaiset korkkarini kaipaisivat ulkoilua, ja nyt voisin ne vaikka tanssimaankin laittaa, kun olen joutunut totuttelemaan korkokenkien käyttöön taas. Voi kunpa jaksaisin lähteä ulos joskus taas, ja voi kunpa tulisi täydellinen ilta silloin, ilman mitään negatiivisia ylläreitä.

sunnuntai 21. syyskuuta 2008

Tänään juon vain Jaffaa

Tänään ajaessani aivan liian aikaisin tallilta kotiin oli joku sadisti säätänyt niin, että hauras darramieleni pysyi ehjänä vain, jos kuuntelin Hansonin Mmmbopia repeatilla. Tilanne oli siis melko huono, ja siihen päädyttiin uutukaisessa Flamingossa, kunhan ensin olin etkottanut Minkin luona pullolla viiniä ja kemiläisten rekkakuskien kanssa fifty-fifty-suhteisilla vodkacranberryillä. Flamingo oli kai ihan hieno, mutta jonoa oli joka paikkaan aivan hävyttömästi; Minkin ja Kuosmiksen kanssa sisäänpääsyjonossa jätettiin pojat pitämään paikkoja ja mentiin viereiseen pubiin kaljalle. Siellä pidin silmäpeliä laulajattaren kanssa, joka lauloi ihania covereita. Jonottaneesta seurueesta vain lopulta allekirjoittanut pääsi ihan sisään asti, ja sieltä löysin kumma kyllä tuttuja henkilöitä. Bongasin myös BB-Riston ja BB-Minnan, joten hukkaan ei mennyt tämäkään reissu. Tunnustin tiirailleeni yhden työkaverini kroppaa ja puhuin sen kanssa myös muita ehkei niin mainitsemisen arvoisia asioita. Epäilin toisen työkaverini hedelmäkakkumaisia ystäviä homoiksi ja kiukuttelin jonottaessani tämän kanssa taksia. Päädyin nukkumaan myös sen tyypin luo Töölöön, enkä aikoihin ole ollut yhtä nolona kuin törmätessäni sen soluasunnossa tyttökämppiksiin pukeutuneena sen pojan vaatteisiin tyttöjen nyrpistellessä tietäväisen näköisinä, vaikka olivatkin väärässä.

Vaikka oli hurjan hauska ilta, niin mua ei kyllä ole tehty tuollaisiin lurexteinien luvattuihin maihin. Mielummin juon viskiä pikkuisissa räkälöissä, joissa holtitonta päihtymistään ei tarvitse kainostella ja joissa pääsee vessaan ja näkee illan aikana suunnilleen kaikki pubissa olijat. Musiikki ei raatele korvia, vaikka nyt kun alan miettiä, niin en muista yhtäkään laulua, jota tuolla olisi soitettu. Mutta joka tapauksessa.

perjantai 19. syyskuuta 2008

Too little too late

Jos toisilla käy tasan onnenlahjat, niin en totisesti ole toinen. Paitsi, että olen niin onneton surkimus, etten pääse koskaan melkein työstä silloin kuin pitäisi, en pysty edes shoppailemaan enää. Tänään pikkupunkuissa koitin ostaa jotain, mistä tulisin iloiseksi, mutta löysin tuntien työllä vain yhdet punaiset korkokengät. Siis mitä? Melkein päiväkännien tuloksena tuhlaan yleensä satasia, niinkuin esimerkiksi Minkki, mutta tänään olin huono, ellen jopa kelvoton.

Koska nimesin mielikuvituksettomuudessani tämän bloggauksen yhden albumin mukaan, niin sanon, että se on myös hyvä. Toooosi hyvä. Koin vain pakottavaa tarvetta käyttää lontoonkielistä liian-sanaa, kun shoppailuidolini Minkkikin, mutten keksinyt mitään omaa, mikä ei taida yllättää ketään.

Toivoisin, että Kuosmis ottaisi sen hauvan mistä puhuttiin. Huomenna menen sienimetsälle. Mun mieleen Duudsonien Jukka on kuuma.

tiistai 16. syyskuuta 2008

Kalju Bret Michaels ja BB-Nikon vammainen veli

Nyt on siis taas hakusanakatsauksen aika. Jos poimii yleisimmistä hakusanoista vaikkapa gayporno, auton ledivalot ja ekstaasi, olen itsekin hiukan huolissani homoeroottisen ja huumemyönteisen amisblogini sisällöstä.

-haile gebrselassie homo. Tästä en kyllä tarkemmin tiedä. Pienenä äiti pakotti katsomaan aina yleisurheilua, ja Haile oli yksi mun suosikki. Suurin oli kuitenkin aituri Colin Jackson ja seiväshyppääjä Sergei Bubka.

-huonekalut askosta. Aika moni varmaan ostaa, mäkin ostin vähän aikaa sitten sellaisen kirsikkapuunvärisen seinähyllyn, ja se on kyllä hyvä eli suosittelen ihan.

-katie holmes polkkatukka. Itse preferoin Victoria Beckhamin polkkaa, mutta tämähän on jokaisen oma asia.

-kiiltävä nenä. Mulla on toisinaan, ja se näyttää rumalle. Siihen auttaa puuteri.

-kuka käy ponilaaksossa. Minä! Ja Minkki! Ja Puppe ja Pörri ja Punkki.

-lapseni käyttää lsd:tä. Jotenkin aika liikuttava, vaikka toki tapaus on hyvin ikävä.

-lauri tähkä vika naamassa. Lauri Tähkä on Repe Sorsa.

-läkkitorin spurgut. Ne on kulttuurinähtävyys.

-mustiolla keulimista. Wicked! Googlaako joku näin tietääkseen missä Mustiolla keulitaan ja päästäkseen mukaan piireihin?

-niskan katkeaminen. Tämä kuuluu varmaan "varmin tapa tappaa itsensä" -googlaussarjaan.

-odotin turhaan maailmanloppua. Niinhän me kaikki. Huoh.

-osta stetson. Olen sanaton.

-pallo kuutti blogspot. Kuulostaa kauhean hyvälle blogille! Harmi, että sillä päätyy vaan mun blogiin. Hylkeenpoikaset on mun idoleita, sillä terve kuutti tuplaa painonsa suunnilleen viikossa.

-pre teinin syntymäpäiväkutsut. Jos on pre-teini vielä, niin silloin ei tarvi piilottaa juustohöylää vielä.

-reino nordin ilman meikkiä. Jotenkin mulle on jäänyt sellainen mielikuva, että Reino useimmiten olisi ilman meikkiä, mutten sitten tosiaan tiedä.

-turhaa tietoa + sanoja. Mulla on niitä tosi paljon! Kerro vaan aihepiiri, niin alan kertoilla, paitsi jos se on musiikki niin kysyisin vinkkiä yhdeltä managerilta, joka kertoi mulle Bret Michaelsistakin silloin.

-tykyttävä kipu päässä. Voi olla ihan vaan päänsärkyä, tai sitten vaikka tylpän esineen iskusta johtuvaa. Mene ja tiedä.

sunnuntai 14. syyskuuta 2008

Don't tell me the night is over

Tänään söin aamiaiseksi puolikkaan hampurilaisen, jonka olin ostanut ja puoliksi syönyt viime yönä. Se ei sattuneesta syystä maistunut kauhean hyvälle, mutta oli syötävää, toisin kuin yön yli kumimaistuneet ranskalaiset, jotka eivät vironneet edes mikrossa. Söin silti puolet niistäkin. Sitten tilasin pizzaa kotiin, ja on muuten hemmetin hieno idea, että ne voi paitsi tilata, myös maksaa netissä. Jotenkin näinä hauraina aamuina ei millään jaksa tankata pizzan nimiä jollekin, joka ei niitä ymmärrä, toimitusosoitteesta puhumattakaan. Netistä tilattuna ei tarvitse saada pelkotiloja tai ahdistusta, ja useammin saa varmasti myös sitä, mitä alunperin on yrittänytkin tilata.

Tähänhän päädyttiin eilisten Panun syntymäpäiväjuhlien kautta, joissa oli hauskaa. Pizza oli taattua Panu-laatua, pöyhkeää ja täytteistä pursuilevaa ja booli erittäin petollista; limunmakuista ja pinkkiä. Ihmiset olivat ihastuttavan hyvätapaisia ja kohteliaita, ja niiden kanssa oli mukava jutella. Jossain kohtaa junaa odotellessa tunsin kuitenkin pinkin aallon iskeytyvän päähäni ja pärähdin aivan infernaaliseen humalaan, jonka hallitsevia ulottuvuuksia olivat vainoharhaisuus ja väsymys puhekyvyttömyydellä höystettynä. Baarissa siis tilasin siiderin, jota en juonut, koska jotenkin kaikkea tuntui olevan jo valmiiksi liikaa; ääniä, liikettä, räpyttelyä. Yleensä en koskaan lähde kotiin luovuttajana, vaikka joskus se olisi tuhannesti parempi kaikille, mutta nyt jouduin sen tekemään. Ostin ensinnä mainitut mäkkiruoat, jotka kaadoin päälleni ja pihalle poistuttuani taksista, jonne nukahdin. Aina ei voi voittaa, eikä se mitään, ainakaan en kerinnyt yrittää esimerkiksi pokata jotakuta homomiestä tai tanssia pöydällä. Ei haittaa.

Päässäni looppaa Kim Heroldin biisi Social Butterfly, mutta sekään ei haittaa, koska siinä on selkeää positiivista latausta. Onneksi juuri äsken telkkarista tuli mainos White Snaken keikasta, koska melko varmasti Here I Go Again tulee korvaamaan edellisen repeatilla soivan biisin. Niin ja huomenna menen Minkin kanssa ostamaan itselleni aivan uudet kiipeilytamineet, eli valjaat, kengät, mankkaa ja sille pussin sekä ATC:n. Tepastelen varmaan ne päällä kotiin, en malta odottaa että saan ihan omat sellaiset. Olisipa niillä pinkkejä!

torstai 11. syyskuuta 2008

Univiidakko

Näin yöllä aivan häkellyttävän todentuntuista unta David Beckhamista. Se meni sillä tavalla, että jostain syystä mun piti hengailla Davidin, tai Daven, niinkuin se mulle itsensä esitteli, kun esitin, etten tiennyt kuka se oli; kanssa siellä jalkapallokentän vaihtopenkkien alueella. David oli aivan mielettömän symppis, joka kumosi sen honottavan äänen aivan täysin, ja sillä oli ihastuttavampi aksentti kuin mitä olen telkkarissa nähnyt. David oli hemmetin säikky, joten koitin liikkua mahdollisimman ennalta-arvattavasti ja blokata ohikulkijoita siten, etteivät ne osuneet Davidiin, ja pikkuhiljaa David vähensikin säpsyilyä ja tukkansa hermostunutta sukimista. Onneksi tässä unessa Davidilla oli niin pitkät hiukset, että ne menivät ponnarille, koska se vain on kaikista maailman miesten hiustyyleistä parhaan näköinen. Davidin kanssa puhuttiin karjan paimentamisesta hevosilla ja peltojen kyntämisestä (siis aivan kirjaimellisesti, ei vertauskuvallisesti), ja kävikin ilmi, että se omisti paljon maata, jossa kasvoi vehnää. Näin melkein maatalon tyttönä ymmärsin traktoreista ilmeisesti sen verran, että David alkoi vähän lämmetä, ja tuhansien silmien ja räiskähtelevien salamavalojen alla hipaisimme toisiamme aina silloin tällöin muka sattumalta. Davidin meikkaaja oli rasittava perunanenäinen tyttö, joka nauroi liian kovaa, ja jossain kohtaa joku myös päästi pulleita mustaihoisia lapsia pyytämään nimmareita käsivarsiinsa Davidilta. Pulleiden lapsien poistuttua oli munkin jostain syystä poistuttava, enkä tässä kohtaa enää voinut olla ojentamatta omaa kättäni nimmaroitavaksi, "because we probably see each other never again". David tussasi poikamaisen huonolla käsialalla "to my gorgeous, Dave", ja sen jälkeen kuiskasi mun korvaan kirjoittaen samalla vielä jotain; "let's give this name to our baby". Siinä luki Sofia Marie.

En tajua, käsikirjoittaako mun unia sama tyyppi kuin Kauniita ja rohkeita, huh.

sunnuntai 7. syyskuuta 2008

in sickness and in health

nyt on jo oikeasti epäreilua. eilen alkoi tuntua hyvin vahvasti sille, että olen tulossa kipeäksi ja tänään se olo on senkuin vahvistunut. ajatuksena oli, että olisin tänään mennyt joogaan, pilatekseen tai johonkin muuhun friikkiliikuntaan ja illalla kiipeilemään pitkästä aikaa seinille minkin kanssa. mutta eipä tarvinnut, aivastelen minuuttikeskiarvolla kuusi ja niiskutan kuin mikäkin, vaikka olen juonut hurjasti teetä ja syönyt omatekemää makkarakeittoa. mua turhauttaa niin, että tunnen silmieni sisällä olevien verisuonten pullistuvan ja tykyttävän. jos tämä immuniteettikato ei tästä korjaannu, niin tahtoisin edes mononukleoosin, sillä ensimmäinen poikaystäväni kertoi laihtuneensa sen aikana kymmenen kiloa ja olleensa niin huonossa kondiksessa, että oli tarvinnut kaksi hoitsua lämmittämään käsiään ennen jokaista verikoetta. tuollaisessa sairastamisessa on sentään edes jotain hyvää.

mun pitäisi tehdä hirveästi asioita, jotta pääsisin pois koulusta vielä joskus, mutten meinaa millään jaksaa mitään niistä. useimmat ovat vain työläitä ja ärsyttäviä, elleivät jopa suoranaisen naurettavia, mutta muutama on oikeasti hiukan pelottavakin tai ainakin ne vaativat liikkumista pois omalta mukavuusalueeltani. jotenkin en ole lainkaan vapaaehtoisella liikekannalla, tahtoisin vain olla tässä ja totutella rauhassa, enkä tehdä asioita, joiden tiedän horjuttavan oloani aivan varmuudella. kuten aiemminkin olen ehtinyt vinkua, niin itseluottamus ja itsetunto eivät ole tällä haavaa mitenkään päällimmäisiä vahvuuksiani. muutenkin, mun mielestä sellaisia ihmisiä, joilla on huono itseluottamus, tulisi kohdella etenkin huonoimpina kausinaan asiallisen varovaisesti ja mahdollisuuksien mukaan välttää ehdotonta sekä etenkin asiatonta kritiikkiä. vähän säikyn ihmisen saa sillä tapaa hiukan tolaltaan aina, vaikka se ei joka kerran näkyisikään; itsevarmuutta uhkuvaa tai jopa ylivuotavaa henkilöä puolestaan ei voi horjuttaa mitenkään. näistä kumpikaan ei pohjimmiltaan ole kovin hyvä asia, sillä kritiikistä tulisi aina osata poimia se osa mistä on mahdollista ottaa opiksi ja missä on pointtia: yli-itsevarma ei koe tarvetta korjata itsessään mitään, vaikka osa kritiikistä olisi perusteltuakin, kun taas se toinen tarttuu jokaiseen tahattomaankin piikkiin ja repii itsensä niihin rikki. vaikken kultaisesta keskitiestä pidäkään noin yleisellä tasolla, olisi siinä kulkemisen osaaminen tässä asiassa kerrassaan mahtavaa ja ainakin mieltätasaavaa.

ps. dirty licksin summer love time saa mieleen juuri sellaisen haikeanhyvän muiston kesästä, sellaisen joka on kuin väljähtynyt siideri tai syysauringon pieni hetki, jolloin se jaksaa vielä lämmittää tai häikäistä. kuuntelen sitä tällä hetkellä repeatina. se on kummallista, kuinka joku biisi vaan käy johonkin hetkeen niin sillä tavalla, että olisi suorastaan väärää soittaa jotain muuta.

pps. suunnilleen kaikkien naispuolisten ystävieni mielestä mulla on outo miesmaku, tai siis tykkään lähinnä jollain tapaa huumeiden käyttäjien näköisistä miehistä, mutta nyt mulla on huojentavia uutisia: musta janice dickinsonin mallitoimiston miehet on kyllä hyvännäköisiä. tai sillä tavalla hyvännäköisiä, että ne ovat osasyy siihen, että olen koukussa siihen sarjaan ja ottaisin ne mieluusti vaikka tanssimaan strippitankoon vähissä vaatteissa mun kotiin, mutten kuitenkaan ajattele niitä muuta kuin katseltavina. paitsi ehkä pikkuisen sitä kroatia, jolla on iso tatuointi.