Tears on tape

Nythän on lähes kaikilla joululoma. Itse olen siitä aivan vitun helpottunut.

Tänään aamulla menin aikaisin töihin, jotta voisin lähteä aikaisin. Unohdin, että meillä oli aamulla jouluhartaus duunissa, ja koska olin niin aikaisin siellä, en voinut olla menemättä työkavereiden kanssa sinne. Itketti aivan vitusti. Se evankeliumi (jota en ole kuullut vuosiin), Maa On Niin Kaunis ja kaikki muut jessebiisit. Mietin yhtä prosessikaaviota tiukasti ja pysyin kasassa. Sitten erehdyin katsomaan jotain eläingiffejä, ja nekin itketti. Kävin läpsimässä itseäni poskille naistenhuoneessa. Luin uudestaan täysin tuntemattoman työkaverin meilit, joissa se kertoo äitinsä kuolemasta. Purin kynsinauhoja ja join niistä vähän verta. Loppupäivä meni aika hyvin, tein tehokkaasti ei-mitään-järkevää ja lainasin duunikirjastosta jonkun hipsterin kirjoittaman itseriittoisen markkinointikirjan ja kyynistyin hyvin. Hetkeksi.

Bussi oli myöhässä, ja siinä kylmässä lumimyrskyssä alkoi taas itkettää. Sitten laitoin vielä luureihin HIMiä soimaan, ja sitten itkin ihan oikeasti kun Ville lauloi Razorblade Kissiä:

"I want you to love me
Cause you are the one
Cause you are the one
Cause you are the one"

Huh huh. Ketä muuta vähän väsyttää?

Life's like this

Yksi televisio-ohjelma, joka on saanut mut ajattelemaan, on viime aikoina ollut Vain Elämää. Googlatkaa jos ette tiedä mistä on kyse (ja tämähän on ärsyttävin neuvo kaikista), tai ihan miten vaan.

Siinä on mielestäni aivan loistava casting. Jopa siinä määrin, että mietin suuresti, miten ne ovat saaneet joitain artisteja ylipäätään mukaan, miten ne ovat suostuneet. Joka tapauksessa, sen vahvuus on aitous. Jokainen mukana oleva artisti antaa oikeasti itsestään jotain, tulee tunne että ne ovat rehellisiä, kertovat oikeasti ja kaunistelematta miten asiat ovat. Sellaisessa kertomisessa kauniit asiat saavat reunoilleen vielä lisää hopeaa, ja rumemmat tarinat taas saavat aitoudessaan inhimillisen sävyn, jonka saturaatiota mielellään vielä itse syventää, jolloin tulos on kokonaisuuteen liittyvä, täyteläinen ja ymmärrettävä. You live with all your faults. Tai toistenkin virheiden, ja tietysti vielä enemmän kauheiden sattumien kanssa.

Yksi artisti, josta olen ihan kamalasti oppinut pitämään, ja jopa saavuttanut jonkun asteisen ihastumisen häntä kohtaan, on Jonne Aaron. Se vilpitön pikkupoikamainen ihailu idoliaan kohtaan, kunnioitus ja tietämys koskien oikeastaan kaikkia genrejä, sekä jopa typerän yksityiskohtainen kertominen omista haavoistaan on kovin liikuttavaa. Jonnen into, ja myös atleettinen taito kaikkiin päivän tehtäviin päästää läpi sen tavallisuuden ja maanläheisyyden, jopa landeuden, josta itse diggaan yhtä paljon kuin maidosta (eli sikana). Myös muut, jopa aikaisemmin suuresti ällöämäni Cheek kuulostaa toisinaan kokonaiselle, ja Jaren räppiversiot muiden biiseistä korostavat pitkälti sitä, miten hienosti monet muut osaavat sanoittaa: Kaija Koon ja jopa Nylon Beatin biisit kuulostavat räpättyinä uusille, innovatiivisille; niissä on sellaisia lauseita, joita räpissä ei laiteta peräkkäin mutta todellakin pitäisi, jos haluaisi tehdä jotain uutta. Jari Sillanpään versiot suomenruotsalaisella aksentilla ja jarimoodiin tuunattuina ovat myös yllättävän toimivia ja niissä on tunnetta. Vaikkei niitä haluaisi kuulla koskaan enää, niin hetkessä ne ovat oikeita ja niissä on lisäarvoa. Katri Helenan ääni on huikean omaleimainen, ja Kaija ja Erin uskaltavat yrittää melkein mitä vaan mukavuusalueensa ulkopuolelta jumalauta telkkarissa, sen järjettömyys ja riski on ihailtavaa. Neumannin mukanaolon takia olen hiukan pimahtanut Dingoon, Sinä ja Minä sekä Nipan, että Jarin laulaman uuden ulottuvuuden tähden, on saanut ajattelemaan juttuja. Muidenkin Dingon biisien lyriikat on niin hienoa suomenkieltä että moro, niissä sanotaan niin häkellyttävän osuvasti moni asia, että melkein mukanalaulaessakin hävettää, koska tietää täsmälleen mistä siinä puhutaan.

Meikä jaksaa aina fiilata sitä, että joku juttu, ihan miten pieni tai naurettava tai läppä, saa oikeasti ajattelemaan. Ja että sen takana on niin suuri ajatus, että sen voi varmasti kenen tahansa elämässä laittaa kiinni johonkin juttuun, ja se sopii siihen suuren sovellettavuusasteensa ansiosta, joka kumpuaa suurista totuuksista. Kaikessahan on kyse ihan pienistä minihetkistä, jotka tuntuvat todellisuutta suuremmille. Jos niitä on tarpeeksi, niin tuntuu onnelliselle, ja pitää uskaltaa olla siinä silloin. Niinkuin joku ratsastusvalmentajani sanoi oikeastaan mahdottoman tempun mennessä vahingossa päälle: uudestaan, äläkä muuta mitään.

Sen kun osaisi.

My own private sunday

Näin lomalta duuniin paluuta edeltävänä päivänä on mukava ottaa katsaus kaksiviikkoiseen mukavaan aikaan.

Ensimmäisellä viikolla olin vielä toiminnantäyteisen viikonlopun jälkeen niin poikki, että nukuin ja söin kaksi päivää. Sen jälkeen tokeennuin edes vähän, ja esimerkiksi nautin lounasta maamme pääkaupungissa tavaten samalla vanhoja työkavereitani, ja oli hämmentävää nähdä, kuinka jotkut siellä olivat saavuttaneet saman mielentilan kuin itse menestyksekkäästi sain ennen lähtöäni. Vietin yhden kokonaisen päivän tallilla, ratsastin kamalan paljon saaden samantyylisiä selkäkipuja kuin silloin, kun vielä menestyin ja olin ruumiiltani nuori ja korskea. Lappasin myös rehellisesti paskaa, ja siis tällä kertaa en vertauskuvallisesti vaan oikeasti, ja muistin että se on omiaan viemään ajatukset tasaisiksi ja pelkkien peruskysymysten äärelle. Odotin kovasti kuullakseni Brian Molkon laulua ja muun Placebon soitantaa, mutta sitähän ei tullut, eikä se lopulta edes haitannut, sillä vietin ihastuttavan odotuksen (ei sellaista), illan ja seuraavan päivän rakkaiden ystävien kanssa. Syötiin neppeä, juotiin Shakersin mestarilliset mansikkaivanovit, juotiin kaljaa Bäkkärissä ja sen jälkeen skumppaa erittäin sopimattomina pukuseuraan Tornin alabaarissa. Soitin myös kitaratutulleni Joukahaiselle tosi kastikkeessa. Sitten pikkuruisen ystäväni Londonin kanssa kävimme pikkukoirani kanssa lenkillä, hyvin pimeässä antaen sen johdattaa meitä tuttuja metsäreittejä näkemättä mitään. Seuraavana aamuna katoimme aamiaisen parvekkeelle, oli juustoja, siemenleipää, kakkua ja äidin tekemää mehua, meillä viltit ympärillä ja auringonpaiste kasvoilla. Otettiin toiset kupit kahvia termariin mukaan koirapuistoon ja soitettiin musiikkia.

Seuraavalla viikolla lähdin maalle, tätiä auttamaan puinneissa ja mummun seuraksi. Lapioin takareidet ja lavat kipeiksi tuoksuvaa kauraa, ja mietin taas hetken, että kunhan hermo menee niin menen sinne ja alan jyväjemmariksi. Sekä alan kasvattaa hevosia ja koiria, valmentaa, tehdään myös heinää ja kasvatetaan taimia, ja se ajatus oli yhtä helpottava ja vaihtoehdon tunnun antava kuin ennenkin sitä pyöritellessäni. Loppuviikolla kävin ulkona syömässä mahtavaa turkkilaista, näin mukavia ja omakseenottavia ihmisiä, sekä ratsastin taas paljon. On edelleen aivan vitun mahtavaa, että pystyn antamaan sillä saralla ihmisille jotain, sekä opettamaan hevosille uusia asioita, ja vielä siten että kehitys on nopeaa ja nähtävää. Eilen kävin ensimmäisen kerran kuuteen vuoteen (eli pikkukoira Punkin tulosta lähtien) yksin sauvakävelylenkillä (voi kyllä), kuunnellen Spotifystä ihanan noloja guilty pleasure -biisejä, saaden palovammoja kainaloon ja pakaralihakset kipeiksi.

Saattaa jopa olla, että unohdin jonkun tapahtuman, mikä on mahtavaa, koska viime aikoina olen ollut mies, jolle ei koskaan tapahdu mitään.

Kyllä loma on ihmisen parasta aikaa, mutta toki se on jo ohitse. Take care, palataan taas satunnaisena hetkenä, pampulat.

Happiness is not a destination

Tänään ollessani koko päivän poissa koneen ääreltä mietin hiukan eilistä tekstiäni. Kelasin, että siitä voisi melko helpostikin saada sellaisen kuva, että kyllä on nirppanokalla A-luokan ongelmat, yyyyyy poni delaa ja siitä sitten tulee ahdistus ja uupumus, voi jumalauta. Mutta, tässä ratkaisevaa on oikeasti se, että omassa henkilökohtaisessa arvo- ja tunnemaailmassani hevoset linkittyvät erittäin vahvasti niinkin suureen teemaan kuin onnellisuus.

Tätä olen menestyksekkäästi selittänyt muutamalle tyypille, jotka ovat osanneet soveltaa sen omaan elämäänsä ja pystyneet nimeämään jonkin vähän vastaavan asian, joka voi olla oikeastaan mikä vain. Itse uskoisin, että jos poistaisin elämästäni kaiken muun ja tekisin vain heppahommia niin paljon ja sillä tavalla kuin haluan, niin voisin saavuttaa jopa 85% maksimionnellisuudestani. Niin onnelliseksi ne ja kaikki niihin liittyvä minut tekee. Kuitenkin janoan myös tuota jäljelle jäävää varttiprosenttia, jonka sitten voi tuoda vain muut jutut. Koen riemua siitä, että olen löytänyt tällaisen onniasian, ja pystyn toteuttamaan sitä paljon. Toki siihen sitten liittyy myös nämä vastoinkäymiset, joiden painoarvo on suuri, koska se on kolikon kääntöpuoli sille onnellisuudelle. Se on olla onneton.

Olin tänäänkin ridaamassa, ja olin silloin varsin onnellinen. Sitten lähdettiin mutsin ja tuttujensa kanssa yhdistetylle sienenkeruu- ja mustikanpoimintareissulle. Koska parin tunnin ridaussessarit painoivat kohtalaisissa määrin jo kropassa, aloin jo alkutaipaleella kompastella hakkuualueella ja umpimetsässä. Tämä luonnollisesti muuttui vain pahemmaksi, alkoi vähän heikottaa ja istuskelin lopulta kantarellipussukkani kanssa märällä mättäällä ja vedin mustikoita ämpärin sijasta naamariin. Onneksi oltiin "vain" kolme tuntia. Kantarelleja ei ollut kauhean paljon, josta syystä niitä ei tarvitse perata tuntitolkulla ja syödä viikkoa putkeen, mikä on toisinaan erinomaisena sieniesiintymähetkenä tehdyn keruureissun vittumainen loppukaneetti. Olen kyllä aina tosi ylpeä siitä, että käyn sienessä ja voin sillä leuhkia kaikille kaupunkilaishiirille, mutta tänään se oli kyllä tosi rankkaa. Lisäksi löysin mutsin luona makaronilaatikkoa hotkiessani paitani sisältä hirvikärpäsen. Ne ovat erittäin vastenmielisiä elukoita, mutta väsymysasteestani johtuen silmääkään räpäyttämättä rutistin sen littanaksi ja vielä huuhdoin alas viemäristä kuumalla vedellä. Mutsi sanoi kerran pesseensä sienestysvaatteensa, ja kun kone oli pysähtynyt, tepasteli sieltä ulos ihan virkeä 60-asteisen pesuohjelman läpikäynyt hirvikärpänen. Eli todennäköisesti toikin paskiainen on sieltä kohta kiivennyt ylös, kunhan on puhaltanut peukaloonsa ja pullistunut liiskauksestani takaisin normaaliksi.

Vain muutos on pysyvää

Viime aikoina mulla on ollut enemmän aikaa, siis vähemmän tekemistä kuin pitkään aikaan. Tämä johtuu siitä, että hevoseni Paukis lähti vihreämmille laitumille. Alkuun sen jälkeen olin todella surullinen, lähinnä ryyppäsin, nukuin, hukkasin ja unohtelin juttuja. Pisinaikaisin ystäväni Mrs. Smith oli tukenani, sanoi kaikki oikeat asiat ja sai homman kääntymään kauniiksi muistoiksi paljon nopeammin, kuin olin ajatellut. Toisaalta, myös Paukiksen poismeno meni kauniisti, se käpertyi rauhallisesti ikiuneen, ja lopuksi vielä symbolisesti otin siltä riimun pois, päästin sen vapaaksi jonnekin, missä sen ei tarvitse enää koskaan pelätä. Istutettiin mutsin kanssa sen haudalle tulipunainen juhannusruusu, joka sopi siihen paremmin kuin mikään muu kasvi. Ajattelin, etten haluaisi nähdä hevosia hetkeen, mutta jo parin päivän päästä kävin äidin hevosen, kutsuttakoon sitä Duuriksi, luona, ja jotenkin muistin entistäkin selvemmin että tykkään niistä vaan ihan kamalasti. Ne ovat ystäviäni, ja haluan olla niiden kanssa. Niissä on aivan huikeaa hienoutta.

Niin, siis, mulla on aikaa. Tänään, lauantaina, olen pessyt pyykkiä, imuroinut, pessyt lattiat, leiponut nektariinipavlovan, käynyt kaupassa, palauttanut pullot, katsonut kaksi elokuvaa ja nukkunut sohvalla päiväunet. Oikeasti, ihan kamalasti ehtii kun ei ole joka päivä tallilla. Tämä on mulle aivan uusi oivallus, vaikka tälläkin hetkellä käyn kuitenkin neljänä päivänä viikossa. Mitä tekee ne ihmiset, joilla ei ole harrastuksia? Niillä on kai aika siistiä kotona eikä aina maito loppu, tai sitten ne vaan chillaa enemmän. Kyllähän tähänkin tottuu, ja se etu sulautuu normaaliksi lakaten tuntumasta, niinkuin käy vaikka saadessa palkankorotuksen. Hetken päästä se ei enää tunnu, ei ole ylimääräistä, vaikka aluksi se oli olemassa. Toki olen jo hommannut sellaisen puoliomistusdiilin yhdestä  lupaavasta nuoresta hevosesta, että voin alkaa treenata sitä kilpailuihin, muttei mennä siihen nyt.

Kesä on jo käytännössä loppunut, vaikka poikkeuksena sääntöön tänään oli hyvin kaunis ja lämmin päivä. Itse sain tällä viikolla tietää, että saan pitää kaksi viikkoa lomaa kahden viikon päästä. Ensin ajattelin, että olisin ottanut äkkilähdön, viettänyt viikon jossain lämpimässä yksin ruskettuen, lukien kirjoja ja rauhoittuen. Sitten tulin kuitenkin siihen tulokseen, että voisinkin käyttää siihen säästämäni rahat uuteen tatuointiin, ja tehdä noita juttuja (miinus ruskettuminen) ihan himassa ja soitella skebaa, koska viimeistä en ole aikoihin tehnytkään kaiken hässäkän keskellä. Onkohan se hyvä idea? Tuntuuko se lomalle riittävästi silloin? Toisaalta, voin ottaa tuon äkkilähtösuunnitelman käyttöön myöhemminkin talvella, koska lomapäiviä on jäljellä sen verran tämän kaksiviikkoisen jälkeenkin.

Eräs asia, jonka olen oppinut tämän menetystä edeltäneen ahdistuksen ja sitä seuranneen uupumuksen myötä on vastoinkäymisten kestäminen. En muista, koska viimeksi joku itsestäni riippumaton saati riippuvainen asia olisi yllättänyt positiivisesti. Mulla menee nykyään kaikki ihan päin vittua, mutta niin on mennyt jo sen verran kauan aikaa, että otan sen jo ihan normitasona. Ennen mulla meni todellakin hermo; jos hommat ei sujuneet niin sain raivarin, koska yleensä ne meni aika ok. Nyt taas melkeinpä jo odotan sitä, että dösä menee nenän edestä, lompakko unohtuu kotiin, häiriköivien teinien kaljan juomisesta junassa valittaneelle konnarille tarkoitettu sylki osuu muhun, lempikoru putoaa ranteesta, saan penikkataudin ja huuliherpes puhkeaa pelkästä stressistä, nään kokoajan painajaisia, ja mitä näitä on. Sellasta se on mulle kai nyt hetken vielä. Jotenkin on kyllä uskomatonta, että pystyn suurimman osan ajasta olla piittaamatta ja tehdä itse sen eron. Ystävien suhteen olen tällä hetkellä tosi valikoiva, ja itsekkäästi valitsen niitä, joiden varmasti tiedän myös tekevän sen eron, jotka tuntuvat ymmärtävän kummallisen haurauteni, jolle yrittäessäni voida jotain muutun mykäksi ja reagoimattomaksi. On ihanaa, kun pääsee välillä pois sieltä.

You can get addicted to a certain kind of sadness

Tällä hetkellä kuuntelen koko ajan ja repeatilla pelkästään tätä biisiä, Gotyen Somebody That I Used to Knowta. Olin kuullut sen radiossa, ja sitten kuulin sen lempiohjelmassani American Idolissa, tässä linkki vielä siihenkin. Tuossa rainassa olevalla Elise Testonella on sellainen lauluääni, jonka haluaisin itselleni. Tää biisi ei ole sille kaikista paras, mutta tsekatkaa joku muu. Duon toisen osapuolen eli Phillip Phillpsin taas voisin ottaa laulamaan mulle iltasatuja vaikka jokikisenä iltana, se on aivan ihana. Joka tapauksessa, toihan on ihan tykki biisi. Viimeksi jäin yhtä pahasti jumiin Reckless Loven biisiin Hot, josta saa nolouspisteitä aika paljon, mutta onneksi hyvää mieltä sitäkin enemmän. Vähän aikaa sitten olin ihan koukussa Led Zeppelinin Dyer Makeriin, ja Nirvanan Pollyyn, ja HIMin Please Don't Let It Go'hon, jonka osaan soittaa myös kitaralla. Kiva, että nyt on joku tuorekin biisi. Kiva, että on musiikkia. Haluaisin mennä johonkin, missä musiikki soisi kovalla. Basso melkein tuntuisi vaikuttavan sydämen rytmiin. Seuraavakin biisi olisi juuri se, minkä toivoisinkin sen olevan, ja sitä seuraava se suosikki, jota en edes muistanut.

Pari viikkoa sitten, tai siis pääsiäisenä, olin Panun kanssa elokuvissa ja syömässä. Käytiin katsomassa Nälkäpeli. Se oli hyvä, ja itkin pitkästä aikaa elokuvateatterissa. Viime kerran itkin kun olin katsomassa jotain rakkauselokuvaa ihan yksin, ja se oli jotenkin kummallista. Syömässä käytiin etiopilaisessa Queen Shebassa, jossa ruoka oli hyvää ja edullista. Syötiin Panun kanssa käsin, kuten perinteisesti kuuluu, ja saatiin kauhea sotku aikaan mutta se oli kivaa ja jotenkin lapsekasta. Viime viikonloppuna oltiin niinikään Panun ja siskonsa Pöntön kanssa taas elokuvissa, tällä kertaa katsomassa kirjana kaikkiin meihin dramaattisesti vaikuttanut Poikani Kevin. Se oli juuri sellainen kuin ajattelinkin sen olevan, kammottava ja ahdistava, sekä lisäksi kronologisesti poukkoileva. Syömähommia harrastettiin sillä kertaa japanilaisessa Tokyo 55:ssa, jossa en ennen ollutkaan käynyt. Sushi oli hyvää ja valkkari kylmää. Molemmilla kerroilla oli mukavaa se, että teki jotain erilaista perinteiseen baariin menemisen sijaan, ja seuraavana päivänä oli ihan elossa. Tuollaista pitäisi tehdä enemmän.

Linja-autossa on tunnelmaa

Minä kuljen aamuisin töihin bussilla. Alkuillasta, kun pääsen töistä, menen töistä myös kotiinpäin bussilla.

Se linja, jolla menen, on aika pitkä. Sellaisilla on kai tapana olla myös aikataulutettuja ohitusaikoja. Useimmitenhan aikatauluissa korostetaan, että pysäkinohitusajat ovat arvioituja, ja siltä ne usein myös tuntuvat. Kuitenkin, se bussi jolla minä menen, pysähtyy aikataulutetusti seuraavalle pysäkille siitä, josta nousen kyytiin. Se on hyvä, koska vaikka siinä joskus seistään vähän, saan aina istumapaikan. Aikataulutetulla pysäkillä nimittäin tulee kyytiin työmatkamatkustajia toisista julkisista kulkuneuvoista, yleensä aika paljon. Toisaalta, kun tulen kotiinpäin, harmittaa välillä kun bussi seisoo kun itse jäisi seuraavalla pysäkillä pois. On kauhean vaikeaa puntaroida sitä, että kävelisikö nopeammin perille, ja jaksaako tänään kävellä vai odottaako mielummin. Yleensä hyvällä ilmalla kävelen, tai jos olen muuten erityisen kärsimätön.

Bussissa istun mieluiten töihin mennessä etuosan niillä penkeillä, joiden selkä on menosuuntaan. Siinä on kaikista pienin mahdollisuus saada ketään istumaan viereensä. Muuten se ei sinänsä haittaisi, mutta sitten joutuu tönimään jos haluaa puhelimen taskustaan vaihtaakseen vaikka biisiä. Jotkut ihmiset myöskin haisevat pahalle ja jos on sateinen ilma, niin toisten märät takit kastelevat, tai sitten itse kastelee niitä muita. Sitten taas kun tulen kotiin päin, istun sisääntullessa katsottaen oikealla ensimmäisillä penkeillä bussin takaosan ylemmällä tasolla. Siitä pääsee hyvin pois. Kun menen muiden ihmisten perässä bussiin, toivon aina, etteivät he istuisi juuri sille paikalle. Ihmeellistä kyllä, usein he eivät istukaan.

Usein bussilla tulee samaan aikaan tyttö, joka näyttää ihan norjalaiselle kuolonmetallin laulajalle. Mietin aina, että mitäköhän sen vanhemmat tykkää, koska se tyttö ei ole kauhean vanha, vaan asuu varmaankin vielä kotona, tai lastenkodissa. Joskus bussilla kulkee myös emorokkaripoika, jolla on Dr.Martensin maiharit ja niin uskomattoman kireät pillifarkut, että henkäisen aina vähän nopeammin kun huomaan sen. Tänään taas bussilla tuli kalju mies, jolla on todella kauniit, kaartuvat ripset ja natsimainen pukeutumistyyli. Tänään myös bussilla tuli tyttö, joka istui viereeni ja puhui koko matkan kovaäänisesti puhelimeen työasioista, eikä kovinkaan mairittelevaan sävyyn. Tyttö nimitti työtovereitaan sellaisilla nimillä kuin perseennuolija, paskanaama ja mitä niitä oli, ja eihän sellainen ole viisasta ja mua nolotti sen puolesta. Yleensä bussissa kuuntelen musiikkia kuulokkeilla, mutta tänään en jostain syystä sitä tehnyt. Usein myös luen kännykästä blogeja, mutten enää jaksa lukea uutisia ilmaislehdistä, koska se on täydessä bussissa liian hankalaa ja ärsyttävää, ja luen uutisia kuitenkin netistä töissä.

Busseissa harmittaa joskus se, että niitä menee harvoin. Onneksi tämä linja, jolla kuljen työmatkani, kulkee työmatkaajien prime time -aikoina jopa viiden minuutin välein. Se on mukavaa, koska silloin ei tarvitse tähdätä pysäkille ihan minuutilleen, eikä kaikki ole piloilla jos myöhästyy yhdestä. Joskus on sellaisia viikkoja, että joka aamu näen, kuinka edellinen bussi juuri lähtee pysäkiltä kun pääsen mäen siihen kohtaan mistä pysäkki ilmestyy näkyviin. Siitä ei ehdi enää juosta, voi vain hyväksyä kohtalonsa. Silloin aina mietin, mikä tekoni sai myöhästymisen aikaan. Se, kun palasin vielä hakemaan eväsrahkan vai se, kun sain rannekorun kiinni vasta kolmannella yrittämällä.

Mitä mieltä te olette busseista?

Keltaiset muovipussit ja muumimukeja

Melkein kaikki tietää, että inhoan aika paljon Stockmannin hulluja päiviä. Muutenkaan en oikein Stockmannista välitä, alennusmyynneistä taasen välitän, mutta noiden kahden yhdistelmä on pelkästään kammottava. Onnistun näemmä aina olemaan töissä jossain jonkun Stockan lähettyvillä, ja siten hyvin tietoinen milloin tipunvärinen sekoilu on alkamaisillaan. Tänään tepastellessani työtehtävien ääreen oli ihmisiä kerääntynyt hyvissä ajoin jonottamaan ovien aukeamista. Nämä ihmiset olivat niin tosissaan sen jonottamisen kanssa, että eivät voineet yhtään väistää, ilmeisesti ohittelun pelossa, vaikka otin parhaan tärkeä ja kiireinen eikä shoppaileva -bisnesilmeeni. Onneksi olin bussissa jo varautunut tähän ja naputellut iPhonen iPodiin erittäin korkealle volyymille Children of Bodomia, joka tasoitti vitutusta yllättävän paljon. Töissä sitten daamit miettivät, minä päivänä mikin olikaan tarjouksessa ja mihin aikaan olisi paras mennä ostoksille. "Tahtoisin vaan sen yhden kevättakin", yksi huokaisi, johon itse vastasin että "tahtoisin vain kuolla". Kukaan ei reagoinut siihen mitenkään ja mua nauratti ihan saatanan paljon. Muutenkaan töissä ei oikein tajuta mun vitsejä, mutten enää alkuhämmennyksen jälkeen enää useimmiten jaksa siitä piitata. Aluksi testailin vitsejäni myöhemmin niihin, jotka yleensä nauravat, ja totesin etteivät ne ole ainakaan ratkaisevasti huonontuneet (tai parantuneet, noh siis muuttuneet). Siellä töissä myös keskustellaan vakavasti muumimukikokoelmista, jopa niin vakavasti etten ole kehdannut sanoa että inhoan muumeja, vaikka yleensä pieni provokaatio on aina paikallaan. Silloin vain selaan kännykästäni Instagrammia, johon olen aivan totaalisen koukussa ja johon haluaisin käyttää enemmän aikaa. Sinänsä kaikki internetsiset foorumit syövät aikaa toisiltaan, ja koska täällä blogihommissa olisi enemmänkin kiva heilutella sanansäilää ja piimäkirnua, pyrin välttelemään niitä, mutta aina ei onnistu.

Noin viikko takaperin irtosivat viimeiset ripsipidennykset. Ne oli olleet varmaan vuoden putkeen, ja sinä hetkenä kun viimeinen putosi, hieroin antaumuksella silmiäni, koska en ollut voinut tehdä niin tosiaan siihen vuoteen. Aika pimeää. Vakkari ripsihenkilöni matkusti jonnekin Indonesiaan kuukausiksi, ja ajattelin kyllä, että voisin laittaa ne sen jälkeen uudestaan. Sain myös suosituksen yhdestä toisesta paikasta, kun panikoin aamuista peilikuvaa, joka näyttää rumalle albiinopojalle, mutta on se silmien hierominen vaan mukavaa eikä ripsivärit päässä tilanne ole ihan toivoton.

Myin eilen sähköllisen akustisen kitarani takaisin sille tyypille, jolta sen ostin, koska se kinusi sitä jotain kuukauden särjettyään omansa. Nyt tarvitsisi ostaa siis uusi, ehkä joku joka ei olisi niin hieno kuin se vanha. Sellainen, jonka voisi ottaa mukaan vaikka puistoon. Vaikka en kyllä koskaan ehkä uskaltaisi sitä ottaa, koska puistoissa on tapana olla seurassa ja olen kauhean arka soittamaan niin että muut kuulee. Ehkä vähän huono ominaisuus jos olisi rokkitähti, mutta siitä ei tosiaankaan tarvitse vielä huolia, ei ehkä koskaan. Odotan kovasti sitä, että pääsee taas kesällä puistoihin juomaan kaljaa. Jotenkin sellainen luonnon helmassa ryyppääminen tuntuu sille, että olisi vähän parempi ihminen kuin silloin, kun juo pimeässä kotona tai baarissa ja ulkona sataa räntää.

Tom Cruise

Perjantaina keksin jonkun aivan mahtavan idean bloggaukseen. Sillä tavalla kun blogia ennen kirjoitettiin, eli ei vain lässytystä jostain mitä on tapahtunut ja miten ahdistaa ja väsyttää, vaan jonkun teeman. Esimerkkejä, teoriaa ja käytäntöä sekä omaa kokemusta. Sitten lähdinkin risteilylle duunikavereiden kanssa, enkä muista enää siitä mitään.

Joskus tuntuu sille, että olisi hyvä laittaa viinamäen hommat vähäksi aikaa tauolle, ja nyt on se hetki. Botskilla oli tosi kivaa, oikein vanhaa kunnon kreisibailaamista. Perjantaina lauloin karaokessa Peggyn, niinkuin aina. Kehuin pomoni ulkonäköä, koska se siihen selvästi pyrki. Join kaneliviskiä tamperelaisten sähkömiesten kanssa ja roikuttiin sängyissä päät alaspäin. Keskustelin viisikymppisen harrikkamiehen kanssa moottoripyöristä ja Neuvostoliiton ratsuväen marsalkasta Semtjonov Budjonnyista. Rummutin pöytää baarissa työkaverini laulaessa iskelmää. Katselin merta Tallinnan edustalla. Nukuin käsilaukku kainalossa yläpedissä enkä jaksanut aamulla lähteä maihin. Join konjakkia jo ennen aamukahvia, suoraan sänkyyn tarjoiltuna. Keskustelin liikaa strippareista, mutten aloittanut sitäkään keskustelua. Tunsin oloni rassukaksi, ja työkaverit toivat vuorotellen kahvia, jäävettä ja viskikolaa sekä silittivät päätäni kun lepuutin otsaa ravintolan tahmeaa pöytäpintaa vasten. Kun laiva tuli satamaan, menin ensin bussilla ja sitten junalla kotiin, ja meinasin nukahtaa molempiin. Kun raahauduin viimeisillä voimillani kotitalon pihaan, näin meidän taloyhtiön hallituksen puheenjohtajan, jonka kohteliaaseen small talk -yritykseen sain vastattua vain: "Anteeksi, olen kamalan humalassa", ja lähdin pois. Tänä aamuna kahdeksalta menin vaihtelun vuoksi kamalassa krapulassa ratsastamaan valmennettavani hevosella, jossa oli niin saatanasti paukkuja, että se painoi kädelle niin, että kahdesta sormestani tuli verta ja oikea rintalihas meni kramppiin. Sitten ratsastin vielä mutsin hevosella, joka onneksi oli yhtä lötkö kuin minä. Nyt olen kotona, mutta pelottaa niin paljon etten taida uskaltaa juoda edes tasoittavaa. Onneksi menen pääsiäisenä landelle.

Hetken tie on kevyt

Toisinaan tuntuu sille, että muistan mistä kaikessa onkaan kyse. Soitan kitaraa, silittelen sen kaunista juovikasta sunburstin väristä pintaa ja rakastan kielten vinkunaa sormien liukuessa soinnusta toiseen. Päästän ihmiset bussijonossa hymyillen ennen itseäni, ja kiitän bussikuskia reippaalla äänellä poisjäädessäni. Soitan ihanille ystäville, joskus muuten vain ja joskun kutsun niitä meille juomaan skumppaa ja syömään leivoksia. Leikin Punkin kanssa "Punkki yksin läpi"-leikkiä ja taputtelen sen paljasta masua hellästi. Kyselen Pörriltä sen skeittihommista ja tekstailen (tai oikeasti WhattsAppaan) sille sydämiä muuten vain. En ota itseeni yhden leuattoman nirppanokan heitoista, jolloin se heittelykin loppuu. Laitan paljon hajuvettä, tällä hetkellä Dolce & Gabbanan Light Blueta ja hymyilen tuoksun tullessa nenääni tuulen heilauttaessa hiuksiani.

Sitten on niin, etten jaksakaan soittaa enää kitaraa. Kitaratunnin aikana Punkki on pilkkonut keräyspahvit silpuksi ympäri kämppää. Kukaan ei tule kylään, vaikka leivoinkin. Pörri valittaa, että olen kauhean kärttyinen. Mikään ruoka ei onnistu, en jaksa suunnitella kokkauksia yhtään joten aina jokin aines puuttuu. Bussissa on talvitakissa liian kuuma.

Äsken kokkasin ihanaa tulista kasviscouscousia, ja kuuntelin Trainin biisiä Drive By. Se soi tehona Ylex:llä, ja on jäänyt looppaamaan päähäni. Yllätyin, kun Spotifysta selvisi, että tietyssä korniudessaan aivan killeri Drops of Jupiter on saman bändin! Joka tapauksessa, tosta tulee mieleen kesä. Sellainen yksinkertainen, helppo, lunki, joka saa pikkuisen jammaamaan salaa.

Minä verisen veitseni terän kesäpaitasi pellavaan pyyhin

Lähtökohtaisesti ja useimmiten pidän elokuvista, tv-sarjoista ja muunlaisista esittävistä produktioista taikka sitten kirjoista, jos niissä on jotain seuraavista elementeistä:
-sota tai ainakin sotilaat
-zombiet
-cheerleaderit
-vankila
-high school- tai muu opiskelumiljöö
-vampyyrit
-Hugh Grant

Uusin sarja, joka on valikoitunut pitämiseni kohteeksi, on HBO:n Band of Brothers. Siinä on käynnissä toinen maailmansota, jota seurataan amerikkalaisten sotilaiden näkökulmasta. Se on kammottavan realistinen, suorastaan surullinen varsinkin sitten, kun on oppinut tuntemaan niitä hahmoja. Alussa näyttelijöitä on vähän vaikea erottaa toisistaan, koska ne ovat kaikki likaisia ja samanlailla nututettu, mutta pikkuhiljaa alkaa hienoimpiakin kasvojen piirteitä tunnistaa. Jotenkin jännittävästi vielä ne pienet ominaisuudet ja erikoisuudet korostuvat, kun ei tunnistamisessa ole muuta käytettävissä kuin pelkät kasvot. Esimerkiksi Wintersin lähes feminiinin pyöreä suu ja voimakkaan uurteet nenänpielistä suupieliin, Malarkeyn alakuloinen katse ja pisamat, Blithen pelokkaat ja ulkonevat silmät. Sodan mielettömyys on myös erittäin läsnä; eihän niillä ole edes talvivarusteita! Ne tarvii kunnon ruokaa! Ei tuo suunnitelma voi mitenkään onnistua! Miksi sen tytön piti jättää toi kirjeellä just kun ne on etulinjassa! Ei sotaa voi tajuta. Millään tasolla.

Baudelaire in braille

Tänään käytin ensimmäistä kertaa sitten lumentulon oikoreittiä bussipysäkiltä kotiin. Ensimmäistä kertaa se edes näytti mahdolliselle, koska siinä pitää mennä isohkon tien yli, jonka keskellä on vielä liikenteenjakaja. Tänäänkin kyllä siinä keskikonsolilla keikkuessani ja odottaessani, ettei oikealta tulisi enää autoja, mietin että jos tästä lipeäisi naamalleen niin muutamassa sekunnissa viitisen autoa ajaisi yli. Ja sen jälkeen ei enää olisikaan oikeastaan väliä vaikka enemmänkin ajaisi, koska maksimaalinen muusitaso olisi mitä todennäköisimmin saavutettu.

Näin viime yönä unta, että olin Irvine Welshin Liima-kirjan roolihahmon Gallyn kanssa maailmanpyörässä, ja se näytti ulkoisesti James Durbinille (American Idolista, kuten yleensä kaikki hahmot joita kukaan muu ei tiedä nimeltä). Muistan miettineeni, että se on sivistymätön ja karunnäköinen, mutta tosi hyvä sängyssä. Tuo mainittu kirja on vastenmielinen (ja itseasiassa Panun oma), ja jouduin jopa jättämään sen yli vuodeksi kesken alkupään ällöttävän koirakohtauksen takia. Onneksi olin jättänyt kirjanmerkin siihen, joten nyt vain kelasin sen luvun ohi, ja jatkoin lukemista. Onneksi myös se loppuu kohta.

Pitäisi pestä ikkunat. Se vielä menee, mutta noiden parvekelasien kanssa meinaa mennä ihan tosissaan hermo. Sinänsä on tosi mukavaa, että kevät tulee, koska alan olla zombiutunut talvesta jo siinä määrin, että kohta en enää näkisi sitä kevättä. Iho on samea ja kuiva, pienet haavat eivät parane vaan kiusaavat viikkokausia ja mulla on päässä ihottumaa sekä ensimmäistä kertaa elämässäni hilsettä. Haluaisin, että kaupoista saisi taas oikeasti hyvänmakuisia vihanneksia, jotka maksaisivat alle 5 euroa kilolta, koska juurekset alkaa olla taas puolen vuoden ajalta aika nähty. Oikeasti en tiedä, mitä odotan, mutta jotenkin se on kauhean lohdullista kovin väsyneenä keksiä kaikkia asioita ja ajatella että sitten kaikki on mukavampaa.

Ruokaa laittaessa puskit aina salsamuussei

Olen lueskellut läpi kirjoituksia, joita kirjoitettiin meidän Blogistanian kylän hegemonian aikaan, eli vuoden 2008 korvilla. Ensin luin läpi tätä omaa rimpuilua, jossa mukana oli myös Panu, ja sitten sen loputtua satojen merkintöjen päästä olen siirtynyt Minkin merkintöihin, ja vielä on jäljellä Mierokin. On jännä huomata, että kaikki oltiin silloin aika erilaisia. Hankalina hetkinä kaipaan siihen aikaan takaisin; kun oli enemmän sosiaalista kanssakäymistä, ensin livenä ja sitten sitä vielä spekuloitiin kukin omissa blogeissaan. Siellä on tallennettuna hienoja pieniä nyansseja ja yhdentekeviä sattumuksia, jotka laukaisivat usein kokonaisen bloggauksen. Siellä on ihan kaikkea. Se on vähän niinkuin satumaa, jossa on myös ne alueet, joihin ei kannata mennä, vähän niinkuin Harry Potterissa on se metsä. Ja missä nyt mitäkin on.

Sellaisen huomion tein siellä myös, että olen itse ollut todella ärsyttävä kommentoija. Okei, toisinaan myös myötätuntoinen, kantaa-ottava tai hassu, mutta joskus myös niin vammainen etten tajua, etten saanut siitä koskaan selkääni. Nykyisin ehkä tämä on mennyt toiseen ääripäähän, sillä on olemassa henkilöitä, joiden kanssa keskustelemistä lähestulkoon pelkään tylpässä mielentilassa, koska onnistun aina suututtamaan ne ilman aikomusta taikka tajuamistakaan. Kaipaan kyllä vähän sellaista itsevarmuutta, mitä ne provosoivat kommentit ilmentävät. Jotenkin on alkanut tulla kai vähän vaniljaksi.

En ole sinänsä katsonut Putousta, mutta sen finaalijakso pyöri tuntemattomasta syystä taustalla viikonloppuna. Hassu kohta, jota voisin itsekin käyttää joskus, oli se kun Leena Hefneriltä kysyttiin pitääkö tämä lapsista. Leena Hefner reagoi kysymykseen huudahtamalla; "Hyi! Pidän!", joka oli mielestäni ihan mahtava jotenkin.

Flower power

Tänään olen hyvin pahalla päällä. Uudessa duunissa mokasin ekaa kertaa, ja ei siinäkään sinänsä mitään, mutta vituttaa se, että olin useasti kysellyt tästä mokatusta asiasta saamatta vastausta. Sellainen on vitun ärsyttävää, koska silloin en vain pysty ottamaan syytä täysin itselleni, koska jos ne olisi saatana voineet kertoa helvetti kun kysytään, niin tätä ei koskaan olisi tapahtunut. Sitten kun hämminki on jo päällä, "oisko sulla vielä kysyttävää tästä niinkun kokonaisuudesta", niin totta munassa on ja mutsillaskin taisi olla kysyttävää kun sua teki. Voi vittujen kevät. Nyt aion dokata vähän viikolla, koska sitten olen huomenna lauhkea ja tuohtumaton ja saan vihdoin esittää ne kaikki kysymykset ehkä neljättä kertaa.

Sellainen hyväkin asia on elämässä kuin tulppaanien hinta. Niitä saa kauhea halvalla ja olenkin joka viikko ostanut kimpun kotiin. Niistä tulee iloiselle tuulelle, jos siihen siis on mitään lähtökohtiakaan sillä hetkellä, koska tänään en olisi ilahtunut varmasti vaikka olisin saanut Michael Korsin Hamilton toten pinkkinä ja strutsinnahkaisena, mutta siis yleensä. Ennen olin hyvin tarkka siitä, että tulppaaneja oli vain yhtä väriä, mutta sitten keksin yhdistelemisen hienouden. Esimerkiksi keltaiset ja lilat näyttävät tosi nastoille yhdessä, samoin kuin valkoiset ja oranssit. Lisäksi olen lukenut kauheasti sisustusblogeja tylsyyksissäni, ja myös muita kukkia voisi ostaa irrallisena x-määriä, niin että näyttäisi kuin olisi itse poiminut ne jonkun kukkapenkistä. Orkideani sen sijaan kuolee taas, ja pelkään että myös avokadopuu, koska jouduin leikkaamaan sen kolmeen osaan, koska sen pituus alkoi olla kolmatta metriä ja se oli ihan kippuralla kun se osui kattoon.

Vituttaa ihan saatanasti vieläkin, vaikka yritin ajatella kukkia.

(T)GIF

Prisoner number 97P904 of Oswald State Penitentary

Pörri on aina fiilistellyt televisiosarjaa nimeltä Oz, suomeksi Kylmä Rinki. Itse olen nähnyt siitä satunnaisia jaksoja, kunnes muutama viikko sitten kaikki muuttui.

Pörri osti kaikki Ozin kuusi tuotantokautta, ja ollaan tapitettu niitä valvoen typeriä määriä töiden kannalta. Niitä saa katsoa vain yhdessä, ja se on oikeasti aika kiva juttu, kun sitten on yhteistä tekemistä niinkun.

Oz on aika karua tarinaa. Siinä vangit oikeasti ovat murhaajia, raiskaajia ja narkkareita, ne ovat väkivaltaisia, kostonhaluisia ja jengiytyneitä. Varsinkin ne kohtaukset, joissa on mellakkahenkeä ja paljon ihmisiä yhdessä kohtaa, ovat suorastaan kammottavia. Ne miehet ovat kuin elukoita, ne pullistelevat, metelöivät, tappavat. Osa niistä on äärettömän vastenmielisiä, helppoina esimerkkeinä arjalaisen veljeskunnan johtohahmo Vern Schillinger, hermoheikko narkkari Omar White sekä sadistinen white trash -vartija Claire Howell. Osa taas on niin pahoja, että ne on aika kuumia; Miguel Alvarez, jonka makuukamarisilmät ovat lähes mustat; Simon Adebisi, jonka iho on kuin sileää maitosuklaata päällystämässä täyteläisiä lihaksia; absoluuttisen komea ja kieron karismaattinen Chris Keller; sekä suosikkini, Ryan O'Reily, joka on vaan kaikella tapaa niin kovin tuhman oloinen.

Tietenkin olen jo ihan kauhuissani, koska ollaan menossa toiseksi viimeisellä kaudella, eikä niitä ole kuin se kuusi. On niin vaikeaa, kun haluaisi vain katsoa niitä, toivoa että Ryan ja tohtori Nathan vähän lähentyisivät, Kareem Said löytäisi taas Allahin, Omar White kuolisi ja Chucky Pancamo paranisi. Ajatusleikkinä on joskus huvittavaa miettiä, että mitä jos joutuisi tuollaiseen paikkaan, normaalia kunniallista elämää eläneenä, juuri niinkuin Tobias Beecherille itseasiassa kävi. Ei varmaankaan hyvin, niinkuin ei Tobyllekaan, paitsi ehkä lopulta ja hengissäpysymisen kannalta.

It's when heaven turns to black and hell to white

Noniin. Nythän on lähinnä kylmä. Tähän asti on lähinnä puhuttu presidentinvaaleista, ja nyt kun se on hetkeksi tauonnut niin ehdin jo unohtaa, että se äänestyspäivähän on jo huomenna! Onneksi, koska niihin keskusteluihin ei olisi yhtään väliksi palata. Ja huomennakin on vielä kovahko pakkanen sekä aina löytyy pallopäitä kaahailemaan, ajelemaan ojaan ja kuvaamaan koko ketjukolarin kännykkävideoksi Youtubeen.

Näillä kylmillä keleillä olen edelleen äärettömän kiitollinen ja onnellinen siitä, ettei nykyisessä kämpässäni vedä tai ole edes kylmä. Vanhassa kämpässä tukka vaan hulmusi tuulessa ja sisätiloissa putoili lumihiutaleita.

Kelasin sellaista, että joskus kun juhannus ei pilaa mun synttäreitä ajankohdallaan sellaisiksi, että kukaan ei tule niihin, voisin laittaa lahjatoiveeksi yhden skumppalasin vierasta kohden. Olen aikojen saatossa rikkonut yhtä lukuunottamatta kaikki skumppalasini, joten uusille olisi tarvetta, ja eikö olisi aivan fantastinen idea että jokainen niistä olisi erilainen? Se myös poistaisi lahjan ideoimisahdistuksen, jokaiselle olisi sopiva hintaluokka kirpparin kymmenistä senteistä varmasti yläkatottomaan design-kamaan. Sitten ei haittaisi, vaikka niitä menisi rikki, koska ei olisi väliksi vaikka sen sarjan valmistus olisi lopetettu. Jokainen tunnistaisi juhlissa oman lasinsa. Mahtavaa.

EDIT: Mulla on taas kauheeta kirjoituskammoa, mutta taistelen sitä vastaan sallimalla itseni kirjoittaa mitä vain, ei haittaa, päästä se ulos, hienoa! Vähän niinkuin joku lapsi piirtää pöytäänkin mut sitä pitää vaan kehua. Ei mitään kritiikkiä.

What's in your head, in your head?

Koska viimeaikoina, eli noin ehkä kaksi vuotta, on tuntunut vaikealle löytää aika blogikirjoitusten tuottamiseen, kokeilen nyt vähän erilailla. Kirjoitan tätä nimittäin sängyssä. Yleensä ennen nukkumaanmenoa luen vähän jotain, sen aikaa että vähän tyynnyn ja hiukset ehtivät vähän kuivaa. Käyn suihkussa aina iltaisin, koska jos kävisin aamuisin, joutuisin föönaamaan, ja se on kauneudenhoidollisessa kategoriassa typerintä mitä tiedän. Kotitöiden kategoriassa sitä on imurointi, ja silittämisen alakategoriassa naisten slimmatut kauluspaidat, vaikka tämä onkin nyt objekti eikä homma niinkuin muut esimerkit, niin juu-juu, sellaisella Maajussi-Hans äänellä. Välihuomautuksena sellainen, että näin isolla ja muinaisella läppärillä kuin omani on, näyttää olevan kohtalaisen vaikea operoida, joten kirjoitusvirheistä (ja miksei myös oudoista lauserakenteista) sopii syyttää yksin sitä.

Jouduin käymään uutta tointani varten huumetestissä viime viikolla. Olin siitä jotenkin ihan saatanan peloissani, vaikka oikeasti siihen ei ollut tietenkään mitään syytä. Vastaavanlaisista testeistä mulla on kokemusta vain ratsastusurheilusta, ja siellä niiden tuloksilla ei tuntunut olevan kauheasti ennustettavuutta. Niissä näkyivät esimerkiksi myös jotkut yrtit (höhö, tiedän mitä siellä nyt mietitään mutta ei), joita kaakki oli voinut saada jossain rehussa ja varmaan joissain maissa ihan lähipuskistakin. Aina oli jännitysmomentti, ja jotenkin alitajuisesti käsitin tämän itseänikoskevan keissin samalla lailla. Tänään onneksi tuli se todistus, jossa lukee, että "annetussa näytteessä (x) ei huumausaineita". Se siis oli oikein ruksattu, vaikka se oli ainoa vaihtoehto. Toivottavasti se ruksi ei ollut tarkoitettu tuon ei-sanan päälle?

Vähän aikaa sitten alkaneen ajanlaskumme vuoden 2012 ensimmäisenä työpäivänä nukuin pommiin, koska iPuhelin meni jotenkin sekaisin uudestavuodesta taas. Olen siitä edelleen niin säikkynä, että laitan joka päivä siitä soimaan sekä puhelimessa olevan kellon, että toisen sovelluksena ladattavan kellon. Niinä aamuina, kun vien Punkin, sovelluskello soittaa 0700, jolloin painan torkkua, ja se herättää uudestaan 0710. Jos se ei toimisi, niin laitan varmuudeksi varsinaisen kellon, joka siis alunperin petti minut, soimaan 0712. Voitte vaan kuvitella mitä tämä minuuttipeli tekee mun psyykelle. Ja kun joka päivä ajat eivät ole edes samat, niin joskus vaan tuntuu etten ole ihan kompetentti ja kaikkien etu olisi, että nukkuisin ikuiseen pommiin. Sovellusherätyskellossa on äänenä lintujen laulua, ja se vituttaa sellaisella kirkasvalolamppumaisella tavalla, jossa on toki myös positiivinen sävy. Toisessa on äänenä Metallican One, joka on alkanut vituttaa, no, ihan puhtaasti melko paljon. Muuten nukkumishommat menee hyvin, uni tulee ja se on hyvälaatuista, vaikkakin voisi kestää lähes aina pidempään.

Oh, vielä yksi asia. Työmatkoilla kuuntelemani musiikin määrä on tällä hetkellä aika rajattu, koska niitä pitää ladata kultaharkkoja vastaan iTunesista, jossa vielä käytän Pörrin tiliä, eli joudun periaatteessa kysymään aina etukäteen että voinko ladata jonkun levyn koska sen massit ne periaatteessa on. Lisäksi mulla blankottaa musiikin suhteen aika täysiä. Oikein mikään ei miellytä. (Kuulin muuten tänään radiossa sellaisen biisin, jossa aivan käsittämätön bailukura-artisti Mohombi (tai joku sellainen) oli sämplännyt biisiinsä Cranberriesin Zombieta, muuttaen vain sanan zombie sanaksi mohombi. Voi jumalanpyssyt sanon minä.) Ei ainakaan mikään uusi, lähinnä jaksan kuunnella The Sex Pistolsia tai HIMin Greatest Love Songs vol. 666:ta. Kursivoinnista sen sijaan pidän, vaikka sekin on ehkä vähän löydetty vain uudestaan.