perjantai 29. toukokuuta 2009

Girl in uniform

Ensinnäkin lupaan, etten enää koskaan tai ainakaan pitkään aikaan vedä brenkkua viikolla. Eilen olin duunissa niin huonossa hapessa, ettei päivä tuntunut loppuvan ikinä ja lähinnä makoilin naama pöydällä roikottaen käsiäni. Se oli säälittävää, ja työkaverit silittivät elotonta päätäni myötätuntoisina. Tänään olen edelleen ihan poikki, mutta pystyn sentään syömään enkä haise enää vanhalle viinalle. Koska kuitenkaan en jaksa tehdä mitään, pyrin käymään vessassa vähintään kahdesti tunnissa näyttääkseni sille, että teen edes herranjumala jotain. Lisäksi pureskelen umpimielisen näköisenä juureksia ja väritän kokonaisia A4-arkkeja yliviivaustusseilla. Kun tällainen tehokkaan teeskentely alkaa vituttaa enkä jaksa sitä enää, luen aivan pokerinaamalla blogeja ja lakkaan kynsiäni suurieleisesti kuin mikäkin stereotyyppinen bimbosihteeri. Kohta voisin mennä suoristamaan lehtipinot pöydällä, ja sen jälkeen mennä vessaan tekemään ilmeitä ja katselemaan tatuointejani, kunhan olen rasvannut käsiäni hieroen niitä yhteen kymmenen minuuttia.

Äitikarhu tulee istuttamaan mun parvekkeen täyteen kaikkia rehuja huomenna. Se on kivaa, ja ehdinkin olla jo vähän kateellinen siskoni parvekkeelle tehtyyn paratiisipuutarhaan, mutta onneksi saan itse samanlaisen. Mulla on jo kuukauden ollut partsilla joku orvokkiamppeli, eikä se ole vieläkään kuollut! Tosin kastelen sitä aina vasta kun se on jo ihan nurinniskoin janosta, mutta aina se vain virkistyy ja suoristautuu kuin pieni tinasotamies. Tuollaisesta mä pidän, tuntuu ettei koskaan ole liian myöhäistä pelastaa sitä. Muutenkin virkistyminen on niin konkreettista, että tunnen itseni pelastajaksi, maailman toivoksi ja aivokirurgiksi, joka on juuri suorittanut mahdottoman tehtävän ja kansa kohisee kunnioituksen sekaisesta ihastuksesta. Kiitos orvokkiamppeli, kun teet tämän tunteen mulle.

Viikonloppunahan piti olla aivan törkeänupeat kelit, suorastaan välimerelliset helteet, mutta tänään jo radiossa vedettiin vähän takaisin, koska tuulet ovat muuttaneet suuntaa. Sellaisia ne tuulet ovat. Toisaalta viime päivien keleihin verrattuna jo se, ettei sada tai ole niin kylmä, että tarvitsee takkia, on huomattava parannus. Mä haluan ruskettua, koska olen lihonut. Olisi sitten jotain hyvää edes.

EDIT: Tunnen valtavaa himoa Ed Hardyn teepaitoja kohtaan. ANTAKAA!

maanantai 18. toukokuuta 2009

Circle of fear

Eilen luin Sprite-pullosta, että se on "sitruuna-limettijuoma". Sanooko joku oikeasti limetti? Onko kukaan koskaan edes sanonut?

Tämän viikon olen duunissa eri toimistolla kuin normaalisti, ja matkalla parkkipaikalta toimistoon on mun henkilökohtainen pelkokerrointehtävä. Se on portaat, jotka ovat kierremalliset ja valmistettu ritilästä, siten että niistä siis näkee läpi alas, ja mulle tekee se tosi pahaa. Lisäksi ritilä on niin harvaa, että korkkareilla on pakko kävellä päkiöillä, jottei korko lipsahda ristikon väliin. Siksi on myös pakko katsoa, vaikka läpinäkyvyys tekee siitä todella vastenmielistä. Muistan aina, kun oltiin pikkupenskoina luokkaretkellä jossain voimalassa, jossa piti kävellä samanlaisella ristikolla, ja alas oli kymmenien metrien pudotus, ja olin kusta housuuni. En muutenkaan pidä korkeista paikoista, mutta ne ovat siedettäviä, ellei niihin liity tätä läpinäkyvyyttä.

Viikonloppu meni vähän rellestäessä. Perjantaina olin somasti kotona, mutta lauantaina kävin tatskaamisen jälkeen yhteensä neljässä baarissa, ja niiden lisäksi pussikaljalla ja Mierolaisen kotona juopottelemassa Fridan ja Caprin kanssa. Loppuilta meni Minkin kanssa, ja kantikseen päästyämme ostimme tietenkin pullon skumppaa, josta joimme yhteensä suunnilleen puoli lasillista. Tanssittiin taas tangoissa ja juttelin Ryan Dunnin näköisen saksalaisen pojan kanssa, joka puhui sujuvaa arabiaa. Se oli oikea, vaikka kuulostaakin varsin fiktiiviselle henkilölle. Kännissä on kiva puhua englantia, ja sitä pitäisi tehdäkin enemmän.

Näin maanantaisin tuntuu hullulle se, että pitäisi syödä taas salaattia ja juoda vihreää teetä ja paljon vettä, kun viikonlopun on tehnyt pelkästään niiden vastatoimia. Kyllä tää tästä taas.

torstai 14. toukokuuta 2009

Fast line, high speed

Neiti Murusen linkittämän kuvan näkemisen jälkeen päässäni on soinut Kravitzin Lennyn menevät rallit ihan non-stoppina. Olin hyvin harmissani, kun eilen unohdin mp3-soittimen duuniin enkä siksi voinut kuunnella Lennyä työmatkalla, se olisi ollut täydellinen soundtrack jakkupuvulle, pilottilaseille ja lettinutturalle. Eilen käytin duunissa ekaa kertaa punaisia platform-korkkareitani, ja oli huvittava tunne, kun kaikki ihmiset katsoivat jalkoihin. Sama efekti on junttityökavereideni juttaurpilaissukkahousuiksi nimeämillä semiverkkosukkiksilla. Edelleenkään en kyllä tajua näitä säärijuttuja, varsinkin kun mulla on omasta mielestäni varsin tukit jalat.

Shoppasin tänään duunin jälkeen kaikkea kivaa pikku taminetta. Mulla on pitkään ollut sellanen pieni shoppailuongelma, etten oikein ole löytänyt mitään. Eilen sitten taas olisin löytänyt suunnilleen kaikki maailman asiat, mitä on mahdollista ostaa, mutta maltoin kuitenkin hillitä itseni melkein hienosti. Aivan ässää oli se, että löysin samantapaiset denimmikroshortsit kuin Minkillä. Nyt ei enää tarvi lainailla sen ja itkeä joka kerran kun joutuu ne palauttamaan. Noissa on myös kulutuksia, ja saatan laittaa niihin vielä niittejä. Olen vähän innostunut tunaamaan kaikkia vaatteita, se on sellaista mukavaa ja terapeuttista askartelua. Mun tunaukset tosin rajoittuu reikien tekemiseen ja kuluttamiseen raastamalla, sekä mainittuun niittien lisäämiseen. Tarvitsisi mennä joku päivä johonkin askartelukauppaan ostamaan niittejä, koska melkein kaikki vanhasta niittivyöstä irroitetut niitit on ammuttu yksiin ballerinoihin ja uusiin kokomustiin converseihin. Askartelukaupoissa on vaan vähän pelottavaa, kun siellä on aina kaikkia huovuttajahippejä ja muita kummajaisia. Shoppailun lomassa annoin myös veteraaneille rahaa keräävälle inttipojalle muutaman kolikon, ja flirttailin sen kanssa häpeämättömästi. Mitä ne on, jotain kuusitoista? Ei herrantähden. Mä olen nimittäin vähän ikäkriisissä, koska mun otsaan on ilmestynyt pysyvä ryppy. Jos olisin rikas, niin vetäisin siihen aivan varmasti botoxia, sillä se on ruma ja masentava. Mä olen vanha ja raihnainen, mun lonkka on taas kipeä, ja se jos joku on mummouden merkki. Ilmeisesti en enää pystykään juoksemaan korkeilla koroilla kahdeksaa tuntia.

perjantai 8. toukokuuta 2009

Original prankster

En olekaan muistanut mainita, kuinka hauskoja toimistopilat ovat. Yksi työkaveri myöhästyi kerran töistä, josta syystä päätimme laputtaa sen huoneen kauttaaltaan post-iteillä ja teipata kaikki esineet kiinni toisiinsa ja irroitella vähän piuhoja sekä piilottaa suklaakonvehteja epäilyttäviin paikkoihin. Siitä alkoi myös loistava kostokierre, kun meidänkin työpisteessä oli toisinaan teipattu asioita toisiinsa ja lukittu toimistotuoleja pyöränlukoilla pöytiin ja toisiinsa. Rakastan tällaisia käytännön piloja, ja jos jollain on joku pikku jäynä takataskussa, otan mieluusti vinkistä vaarin.

Tämä viikonloppu menee urheillessa ja muutenkin kunnollisissa merkeissä. Koutsi tulee piiskaamaan mua ja Paukista, ja odotan sitä melkein innolla. Valitsin Paukikselle tänään täsmääviä asuja ja kiillotin sen tamineet. Ajelin auringonpaisteessa ja kuuntelin Fast & Furiousin sountrackia, joka on enimmäkseen väkivaltaisen oloista espanjalaista räpähtävää tanssimusaa. Oli taas hyvä fiilis, ja se on hienoa. Olen myös useana viime yönä nukkunut kuin hakattu vauva, mikä on aivan mahtavan hienoa. Lisää tätä, ja ensi viikonloppuna sitten jotain muuta. Menen hakkaamaan huulitatskan uudestaan, mikä tarkoittaa, että auringon olisi parasta paistaa, sillä mun on sen jälkeen istuttava jääpaloja syöden terassilla koko päivä.

Taskussa on myös liput Tuskaan mulle ja Panulle. Siitä tulee niin hienoa, Mierolainenkin on tulossa. Lisäksi tein lopullisen päätöksen siitä, että osallistun myös Ruisrockiin, sillä Frida antoi siihen viimeisen sysäyksen. Alkaa käydä vähän itseään toistavaksi tällainen suunnitelmien ja innon kuvailu, mutta odottakaa vain, kyllä se paskan fiiliksen kausikin on sieltä tulossa.

torstai 7. toukokuuta 2009

All the best girls

Kävin äsken ostamassa lähihuoltsikalta itselleni palkinnoksi kaksi siideriä hyvästä ratsastuksesta. Paukis on ulkokentillä elementissään, se on iloinen ja ahkera, se tekee mielellään kaikki temppunsa ja on ilmiselvästi tyytyväinen itseensä. Tein tänään piruetteja, vaihtoja jokaisessa askeleessa ja muita kaikista vaikeimpia liikkeitä, ja se leikiten ja niin kevyesti kantoi ulos jokaisesta. Se on aivan jäätävän hieno fiilis, ja muutenkin ratsastus on siitä kummallinen laji, että yksi sinnekin päin mennyt onnistuminen kumoaa kuukausien pään seinään hakkaamisen. Toisinaan Paukista ei saa edes yllytettyä juoksuun, kun se on jo fäkki pystyssä helikopterina pyörimässä vaarallisena. Huoltsikan myyjä sai mut myös possunauruun, kun kysyin tietääkö se onko Golden Capin Black- ja Red-siiderit kauhean makuisia; se vastasi melkein itkunsekaisen totisena, ettei ole niitä uskaltanut maistaa, kun "tölkki on niin epäilyttävän näköinen, ja mainoksessakin on joku.. joku.. KISSANAINEN, jolla on lateksiasu!". Mäkään en sitten kyllä uskaltanut.

Parina viime päivänä olen ollut hävyttömän fiiliksissä. Minkin kanssa juttelin eilen FB:ssä, etten oikein kyllä osaa eritellä miksi. Siihen liittyy jotenkin kesä, kaverit ja musiikki. Jotenkin muistan oikein kouriintuntuvan todellisesti taas, millaista on olla parhaassa seurassa ja tuntuu sille, ettei huolta huomisesta kunhan vaan tänään on siistii. Kun ei edes muista mitään velvollisuuksia, ei ole tunnetta, että pitäisi olla jotenkin parempi ihminen, vaan juuri sillä hetkellä mikään ei voisi olla paremmin. Musiikki virtaa suonien sisällä, joissa alkoholi jo valmiina kuplii naurun kanssa. Päällä on juuri täydelliset kuteet ja tukka on hyvin, hymy tarttuu ja sitä ei voi lopettaa. Sellaista mä haluan. Ihmiset on hyviä toisilleen, jakaa läheisyyttä ja on juuri sellaisia kuin juuri tietyllä hetkellä pitääkin. Kaikki on niin vitun hyvin että itkettää.

Lisäksi saan pitää lomaa toiveideni mukaisesti ainakin sen juhannuksen jälkeisen viikon. Mulla on synttärit sillä viikolla, ja jo moni ykköstyyppi on myös lomalla sen, joten ollaan pitämässä mun synttärijuhlat oikeana päivänä ekaa kertaa ikinä. Niiden teema on "party like a rockstar", eli kaikki pukeutuu valitsemakseen rokkitähdeksi tai vain yleisesti jonkun rokkigenren mukaisesti. Juodaan bisseä ja viskiä ja jallua, varmaan grillataan meidän pihalla ja soitetaan ja lauletaan konsolipelejä. Mä en oikeasti malta odottaa. Mulla on tämän kesäkuumeen lisäksi aivan jäätävä prätkäkuume, ja vinkkaan tahallaan tai tahattomasti jokaiselle motoristille ja meinaan kuolla pettymyksestä, etten ole Minkin kanssa ajokoulussa niinkuin piti. Lisäksi mä tahtoisin ihan kamalasti lisää tatskoja; huulen tatuoiminen oli kyllä siistiä, mutta se parantui liian nopeasti ja helposti, jotta se olisi tyydyttänyt tatuointihimon. Sääli että olen liian laiska ideoimaan, tai tällä hetkellä ennemminkin liian kiireinen, sillä haluaisin ihan kamalan paljon lisää. Onneksi massit siihen ovat verokarhun hallussa, eli suunnitteluaikaa on kuitenkin vuoden loppuun saakka. Siihen mennessä keksin aivan varmasti jo jotain, eikä silloin tatskasta saa auringonottoestettä edes.

Tästä kesästä tulee jotain suurta.

perjantai 1. toukokuuta 2009

Should have seen it coming when the roses died

Tänään olin jäätävän morkkiksissa eilisestä. Sinänsä syytä ei olisi mitenkään erityisen paljon, mutta kuten todettua, morkkikset ei aina noudata mitään sääntöjä. Syynä voi olla myös se, että Pörri oli varsin vittuuntunut kun (taas) katosin dokaamaan ilmoittamatta sille mitään ja tulin himaan tuhannen päissäni. Lisäksi hukkasin toisen sen joululahjaksi antaman helmikorviksen, enkä ole vielä edes uskaltanut tunnustaa sitä. Mä oon joskus tosi paska tyttöystävä.

Morkkiksesta ja kauniista ilmasta johtuen lähden kohtuu aikaisin tallille, tuskanhikoilin ajaessani ja päässä jyskytti. Paukis oli hyvällä tuulella, se rakastaa olla ulkona, ja tänään se kuumuudesta johtuen oli suorastaan leppoisa. Päätin vielä pestä sen, ja se käyttäytyi koko toimenpiteen ajan kuin antikristus. Ulkona annoin sen syödä ensimmäisiä ruohonkorsia ja sen turkki kiilsi puhtauttaan lähes metallisella tavalla. Kun olin lähdössä, yksi tallikaverini kutsui mut ihan extempore istumaan hetkeksi pihalleen lasilliselle. Hetki muuttui viisituntiseksi lounaaksi, aurinko paistoi ja emännän kaksi koiraa telmivät Punkin kanssa. Juoruiltiin kaikki parhaat jutut ja puhuttiin viisauksia, parannettiin maailmaa. Viihdyin todella hyvin ja morkkis alkoi hälvetä, olo oli jopa hieno. On upeaa, kuinka joskus tapahtuu sattumalta jotain juuri sellaista, mitä kaipaa kipeimmin.

Nyt juon Fresitaa hiukan tärisevin käsin, odotan Pörriä kotiin ja aion olla sille ihan tosi kiltti. Poskipäillä tuntuu edelleen aurinko.

Inte bara vatten

Niinhän sitten kävi kuin uumoilinkin. Join eilen ehkä kaikki maailman ilmaiset skumpat. Hengasin duunikavereiden kanssa, jotka ovat nuoria ja pieniä, sain loputtomasti säärikehuja ja istuskella pikkupoikien syleissä Senaatintorilla. Suomenruotsalaiset haalaripojat kaatoivat viinaa suoraan suuhun niin kauan, kunnes nosti käden ylös. Skumppaa, skumppaa, skumppaa. Aina vain uusi pullo poksahti auki. Siinä kohtaa, kun en enää pystynyt seisomaan ottamatta jatkuvia korjausaskelia tampaten pikkuista neliötä koko ajan, päätin lähteä kotiin. Dösässä on nihkeää tuhannen päissään. Olen myös paininut jakkupuvussa niiden poikien kanssa, ja joku on purrut mua epäurheilijamaisesti reiteen. Aina tää vaan menee näin.

Keskustassa oli hullu määrä ihmisiä, autot eivät mahtuneet kulkemaan ja kaikkialla oli roskaa. Se on jotenkin hullun näköistä, kun normaalisti ihmisiä on huomattavasti vähemmän. Toisaalta kerran keskusta oli aivan tyhjä kansainvälisen kokouksen tähden, ja se vasta hullulta näyttikin. Se oli epäilyttävää, korkojen kopina kaikui ja jos olisin kehdannut, olisin vinkaissut ja sekin olisi varmasti kaikunut. Niinkuin metsissä.