The mummy returns

Ratula onkin kusetusta! Katsokaa vaikka. Mä muuten rakastan tollasia mielenkiintoisia yksityiskohtia, joita toi blogi on pullollaan. Juuri kun ne on täysin irrallisia, eikä niitä tulee koskaan enää muistamaan, mutta aina kun luen uuden, on mun pakko tehdä etusormella merkitsevä ele, samalla kun nyökyttelen ja laitan suupieliäni hiukan alaspäin näyttääkseni mietteliään vaikuttuneelta ja kiinnostuneelta.

On muuten ahdistavaa, kun jotkut ihmiset tekevät itsensä tarpeettoman rumaksi. Tiedättehän, ne jotka istuvat suu auki. Tai ne, jotka lukevat lehteä vetäen leukaansa itseään päin niin, että sen alle muodostuu poimuja normaalipainoisillekin. Leuan vetämiseen itseään kohti liittyy usein myös nyrpeä ilme, jossa otsa kurtistuu ja suupielet kääntyvät alaspäin, ja mikäli henkilöllä on lukulasit, katsoo hän lehteä niiden yli. Myös erittäin velttona ja huonoryhtisenä istuminen tai seisominen on rumannäköistä, ja sitä paitsi epäterveellistä. Eikö ne koskaan katso niitä muita ihmisiä, jotka tekevät niin, ja yritä tsempata, koska eivät halua näyttää samalle? Sama juttu kuin se, eivätkö ne ihmiset, jotka tukkivat kulkuväylät, ole koskaan kiireissään törmänneet johonkin toiseen tukkijaan, ja päättäneet siitä lähin välttää samanlaista tukkimista? Virheistä kannattaa oppia, niin omista kuin toistenkin. Jos oppii myös toistenkin virheistä, niin oppii enemmän, vaikka olisikin kova virheentekijä. Toiset voivat sitä paitsi tehdä sellaisia virheitä, joita ei itse tekisi, joten siinä on myös ihan erilaista laajuutta. Hieno ajatus, eikö? Kannatti herätä tänäänkin, vai mitä? Voi saatana jos vain olisin nukkumassa niin olisin onnellinen. Kätlinin sanoin, ma oisin niin onnellinen, ou mai kaat.

Mä en tiedä mitä sä mietit, mutta mä mietin ruokaa

Mun tekee tosi paljon mieli tehdä jotain ruokaa tai leipoa. Tollaisissa puuhissa tulee sellainen konkreettinen tekemisen meininki, ja parasta on tietysti se, että lopputuloksen voi syödä. Rasittaa on kyllä se, että noita meininkejä varten on pakko käydä kaupassa, ja jos tekee jotain, mitä ei ole ennen tehnyt tai tavallisesti tee, niin käy aina niin, että unohtaa jonkun ainesosan ja se alkaa vituttaa ihan kauheasti. Mä aina unohdan, ja usein se on joku erittäin tärkeä aines, ja sitten tunnen itseni tyhmäksi. Aion tehdä sämpylöitä, ja unohdan jauhot. Aion tehdä täytettyjä täytettyjä munakoisoja, enkä osta niitä munakoisoja kuitenkaan.

Miten tänään vituttaakin näin paljon. Unohdin poistaa kynsilakatkin ja nyt näytän tyhmälle. Lisäksi eilen unipöpperöissä värjäsin tukkaa vaaleammaksi ja kulmakarvoja tummemmaksi. On muuten jännä, miksei ne luonnostaan voisi olla toisin päin, koska silloinhan ei tarvitsisi värjätä kumpaakaan kumpaankaan suuntaan. Joka tapauksessa, olin yön aikana ehtinyt unohtaa sen, ja henkäisin aika syvään, kun näytinkin ihan erilaiselle kuin mille muistin. Oikeastaan mussa on juuri nyt aika pahoja Portia de Rossi -viboja, mutta eiköhän ne tästä tasaannu. Ja kuitenkaan nyt ei olla Brooke Shields -tasolla, ja silloin on pakko olla ihan tyytyväinen.

Miksei ole jo lounasaika? Mun on ehkä pakko tehdä Välimeren pannukakkua ja tai jotain suolaista piirasta, johon vaaditaan paljon pilkkomista. Lisäksi joudun ehkä tempaisemaan suojakännit, koska huomenna on firman pikkujoulut, eikä mielialani ole niille otollisin mahdollinen. Elättelen tosin vieläkin toivoa siitä, että olen niin väsynyt, että nukahdan naama lautaseen illallispöydässä. Tietysti vasta sitten, kun olen syönyt sen tyhjäksi.

It's 7 a.m. in the asshole-morning

Eilisessä päivässä parasta on ollut: (Tää Blogger on siitä jännnä, että aloitin kirjoittamaan tätä eilen tiistaina, joten tulee näyttämään siltä, että olisin julkaissut tämän eilen, vaikka oikeasti julkaisen sen nyt eli 25.11. Niin sairasta sekoilua, että kaikki kusee housuun silkasta hämmästyksestä.)

-1000 tiny things I hate -blogi. Katsokaa nyt! Aivan mahtavaa, tää melkein sai mut nauramaan ääneen. Oikeastaan mun olisi tehnyt mieli osoittaa sormella ja hohottaa, äkkisiltään suosikkejani olivat ainakin "Nerd rage" ja "My father the alien". This is the good shit.

-Lounastunnilla bongattu Jone Nikula.

-Zucchinin lounas, joka vie joka kerta kielen mennessään (joka on muuten aivan saatanan tyhmä sanonta ja alkoi melkein vituttaa kun oikein mietein sitä tässä kun ei muutakaan enää voi. HILJAA!) Tänään lisäkkeenä olleet valkosipulipavut olivat melkein elämää suurempaa. No okei, joka kerta kaikki on. Maut on niin puhtaita, että tuntuu kuin vahvistuisi siltä istumalta.

-Bam Margeran uudessa leffassa "Where the fuck is Santa" se kohta, kun Ville Valo laulaa Nukkumattia hiljaa hyristen vatsaan tatuoitavan Hannan korvaan, ja mies hiljenee ja rauhoittuu kiljuttuaan sitä ennen kuin pieni tyttö.

Haaveet kaatuu

Nythän on niin, että oon aivan kuin hullu puurossa koittanut pedata valmistumistani tän vuoden puolella. Luulin jo onnistuneeni siinä, kunnes tänään sain puhelun opintotoimistosta, ja kävi ilmi, että en osaa laskea opintopisteitä oikein. Siispä valmistuminen lykkäytyy reilusti ensi vuoden puolelle. Tähän ei yhtään auta se, että syyhän on täysin minun omani. Ei auta. Henkinen isku oli niin paha, että olin tosi lähellä irtisanoutua koulusta ja töistä, ja alkaa ihan rehellisesti vaan spugeksi, koska mun älynlahjat näyttää siihen eniten viittaavan. Tuntui kuin olisin vanhentunut sinä hetkenä kaksikymmentä vuotta, naama irtosi osittain kannattimistaan kasvavien silmäpussien ja juonteiden voimasta ja jäi roikkumaan samaan tapaan kuin Lauri Tähkällä. Oikeastihan se on niin, ettei pieni viive paina tässä konkurssissa enää, mutta oisin halunnut, että tää saatana vaan loppuu, enkä olisi koodannut öitä läpeensä ihan turhaan. Mutta tässä nyt ollaan. Toivon, että pystyn vielä joskus nauramaan.

Tänään oli kyllä mukavaa, kun kävin ostamassa uudet pyyhkijät, ja huoltsikan täti antoi mun sovittaa niitä itse ulkona ennenkuin edes maksoin niitä. Koska autoni ei ole ihan uusi enkä ole koskaan ennen vaihtanut pyyhkijöitä (shame on me), sain toisen vaihdettua pienellä ähinällä, mutta toinen ei vain mitenkään suostunut irtoamaan. Koska tässä mielentilassa olisin piakkoin vetänyt sen solmuun, pyysin suosiolla apua röökiävetäviltä amiksilta, joista yhdeltä se kävi käden käänteessä, ja se oli selvästi mielissään auttaessaan neitoa pulassa, vaikkakin sen kaverit mölisivät typeryyksiä koko käden käänteen ajan. Silti jaksoin pienesti taas uskoa siihen, että maailmassa on hyvyyttäkin, vaikka se tunne menikin nopeasti ohi.

Death is in love with us

Menneen viikonlopun suunnitelmana oli kirjoittaa koulua varten viimeinen raportti valmiiksi ja ommella uudet verhot, jotka ovat verenpunaista pellavamaista kangasta, eli siis kuolettavan ihanat. Kuitenkin reagoin tähän taas arvaamattomasti, ja päädyin olemaan radalla kolme päivää putkeen.

Perjantaina näin pitkästä aikaa yhtä ystävääni, kutsutaan häntä vaikka Ditaksi. Dita asuu melkeinpä mun naapurissa, on asunut jo melkein vuoden päivät, mutta vasta nyt onnistuttiin näkemään ensi kertaa. Kutsu oli hieno extempore, FB:ssä tsätättiin ja kutsusta lähdin glögille. Asia johti toiseen, ja teimme kivan pikku räkäläkierroksen humaltuen aivan infernaaliseen tilaan, josta johtuen kotiinpääsy baarista oli enemmän kuin haastavaa. Kaatuiltiin toistemme päälle ja pitkin seiniä, tuloksena tsiljoona mustelmaa, vekki poskipäässä ja otsassa, sekä kaikista eniten harmittanut lempispugepipon hukkuminen. Hukkasin myös toisen hanskan, ja olin käynyt vaatteet päällä suihkussa, josta Dita oli mut noutanut ja peitellyt nukkumaan.

Lauantaina lupasin nähdä pitkästä aikaa Mrs. Smithiä. Darra piti mua otteessaan niin tiukasti, että yrittäessäni peitellä meikillä rupista naamaani, jouduin aina välillä käpertymään sikiöasentoon saadakseni rytmihäiriöt talttumaan. Lopulta sain itseni suunnilleen sellaiseen kondikseen, että uskalsin poistua kohti keskustaa. Ostin Kampin Ärrältä tasarin, jota hörpin vainoharhaisena kuin Notkea Rotta poliisien väijyessä jokaista liikettäni. Vittu skoudet! Meinasin jossain kohtaa oikeasti alkaa itkeä, mutta juuri ennen sen tapahtumista alkoholi alkoi potkia ja pelastuin. Mrs.Smith löytyi, ja menimme yhdelle ystävällemme, jonne matka taittui hyvin epämiellyttävästi bussilla. Ohjelmassa oli Singstaria ja Guitar Heroa, ja lopulta lähdin tämän ystävän kanssa baariin Mrs. Smithin väsähdettyä. Siellä tapasin yhden Pörrin ystävän, josta kovasti pidän, ja vaikken ihan kauhean kauaa jaksanutkaan baarissa olla, oli kaikkiaan varsin mukavaa.

Sunnuntaina oli Placebon keikka, ja näköjään on määrätty niin, että olen siellä aina kanuunassa. Tilanne ei kuitenkaan ollut mahdottoman paha, ainakaan jos vertaa viime keikkaan, joka ehti kulua noin puoleen väliin, ennenkuin pystyin edes puhumaan. Placebo oli taas mitä viihdyttävin, kaikki visuaalinen oli mieleeni värimaailmaa ja valoja myöten, Brian lauloi äärettömän taitavasti ja monen monta lempilauluani ja rumpali oli aivan sairaan kuuma tatuoituine käsineen. Sanoisin, että mä diggasin.

99 problems but being a bitch ain't one

Tänään töissä aloitin aamun puhaltamalla noin 50 ilmapalloa duunikavereiden kanssa yllätyksenä yhdelle työntekijälle, jolla oli tänään syntymäpäivä. Tarkoituksena oli täyttää koko huone niillä palloilla, ja oltiin ostettu myös Arnoldsista sydämenmuotoinen pinkki donitsi. Kun kaikkien naamat olivat punaiset ja rannuilla ainakin parin halpispallon poksahdettua jo puhallusvaiheessa, soitti päivänsankari kertoakseen, että on tänään kipeänä. Sen puhelun saaminen niiden kirottujen ilmapallojen keskellä ei ollut mitenkään mieltä ylentävää, ja siitä lähtikin tasainen alamäki erikoistehtävien ja jäätävien härdellien muodossa. Oli myös todella jännittävää koittaa tunkea kaikki ilmapallot piiloon verhojen taakse ja kaappeihin, kun joku muu sitten käytti ko. huonetta. Donitsi syötiin tietenkin sitten itse. Jossain kohtaa iltapäivää esinaiseni tuli hihitellen kertomaan, että nuorimmat markkinointiassarit kutsuvat mua puheessaan uudella lempinimellä, joka on Myrsky. Tietyllä tapaa se onkin tosi osuva, kun tornadomaisesti säntäilen papereiden kanssa kipittäen korkkareillani kuin pikkuinen pukki. (Muistaako joku muuten sitä satua, missä ne pukit menee sillalla vuorotellen? Kuoleeko ne kaikki siinä lopussa vai miten se meni?) Joka tapauksessa olin varsin mielissäni, koska olen aina halunnut jonkun rankan lempinimen, ja Myrsky on noissa olosuhteissa varsin rankka.

Tänään satoi lunta kun ajoin tallista kotiin.

Rikkaat Gyllenburgit ja Syvälampi, jonne valkea ratsu upposi

Koska olen aivan sikamaisen poikki, aion lainata tähän yhden tekstin vanhasta blogistani, koska eräs tapahtuma on suututtanut mua ihan yhtä paljon kuin viime vuonnakin.

viime päivinä on kaikissa lehdissä ollut listattuna suomen kaupunkien rikkaimpia ja tienaavimpia ihmisiä. tämä tapa on mun mieleen irvokas ja jopa outo, luulisi tuollaisten tietojen olevan järkevässä maailmassa paitsi osittain ainakin salaisia, myös hyvän maun vastaisia. jotenkin ymmärtäisin vielä esimerkiksi koko suomen top 10:n, mutta myös pikkukaupunkien ja tuppukylien henkilöiden listaaminen on turhaa ja rumaa. voi vain kuvitella ne karjakonkatseet ja peittämättömät kateuden eleet, vaikka listalle olisikin päätynyt jonkin poikkeustapauksen vuoksi, tai maksaisi siitä yli puolet veroa. lisäksi olisin tätä mieltä joka tapauksessa, tai siis olenkin, jotkut tosin saattavat tietää miksi.

Ei muuta. Menen nyt nukkumaan, jotta jaksan huomenna puhaltaa 50 ilmapalloa, joilla aiomme täyttää yhden työkaverin huoneen, koska sillä on syntymäpäivä.

Meidän neiti tykkää aprikoosista

Mä olen vähän sellainen kausiluontoinen monissa asioissa. Tällä hetkellä päällimmäisin kausijuttu on se, etten näköjään käy ulkona enkä juurikaan dokaa. Mä en yleensä päätä aloittaa tällaista kautta, vaan siihen päädytään useiden sattumien kautta; yhtenä viikonloppuna päätän nukkua univelkoja pois, toisena on ratsastuskurssi, kolmantena joku unohtaa avaimet sisään, jonkun koira sairastuu ja joku nukahtaa. Sitten huomaakin, ettei moneen kuukauteen ole oikeastaan ollut ulkona, ja se on jotenkin itseään ruokkiva prosessi. Vaikkei enää edes muista, kuinka paha darra voi olla, niin jotenkin se ei houkutakaan juomaan, vaan diggaa siitä, että sunnuntaina jaksaa vaikka mitä. Jotenkin tuntuu, ettei muka olisi aikaa tuhlata kokonaista viikonloppua moiseen hömpötykseen, vaikka ainakin itselleni se on henkisesti toisinaan erittäin tärkeää. Jännästi taas toimii nämä ihmisen aivot.

Tänä viikonloppuna oltiin taas landella pihatöissä. Haravoin itseni kipeäksi ja hikiseksi pakkassäässä, paukutin lammen jäätä harvalla kuin lapsi ja säntäilin Punkin kanssa lehtikasojen läpi vaikka jouduin haravoimaan ne uudestaan. Etsin pihateiden varsilta puiden alle jääneitä kymmeniä vuosia vanhoja maitokärryjä, äkeitä ja piikkilankaa, ja aion kaivaa ne heti kevään tullen irti kasvien otteista kaunistamaan pihaa. Sahasin visakoivusta palasia puuntuoksuisessa liiterissä ja kannoin polttopuita hirsikoreissa sisään kuivumaan. Vitsit mä tykkään sellaisesta.