Ruokaa laittaessa puskit aina salsamuussei

Olen lueskellut läpi kirjoituksia, joita kirjoitettiin meidän Blogistanian kylän hegemonian aikaan, eli vuoden 2008 korvilla. Ensin luin läpi tätä omaa rimpuilua, jossa mukana oli myös Panu, ja sitten sen loputtua satojen merkintöjen päästä olen siirtynyt Minkin merkintöihin, ja vielä on jäljellä Mierokin. On jännä huomata, että kaikki oltiin silloin aika erilaisia. Hankalina hetkinä kaipaan siihen aikaan takaisin; kun oli enemmän sosiaalista kanssakäymistä, ensin livenä ja sitten sitä vielä spekuloitiin kukin omissa blogeissaan. Siellä on tallennettuna hienoja pieniä nyansseja ja yhdentekeviä sattumuksia, jotka laukaisivat usein kokonaisen bloggauksen. Siellä on ihan kaikkea. Se on vähän niinkuin satumaa, jossa on myös ne alueet, joihin ei kannata mennä, vähän niinkuin Harry Potterissa on se metsä. Ja missä nyt mitäkin on.

Sellaisen huomion tein siellä myös, että olen itse ollut todella ärsyttävä kommentoija. Okei, toisinaan myös myötätuntoinen, kantaa-ottava tai hassu, mutta joskus myös niin vammainen etten tajua, etten saanut siitä koskaan selkääni. Nykyisin ehkä tämä on mennyt toiseen ääripäähän, sillä on olemassa henkilöitä, joiden kanssa keskustelemistä lähestulkoon pelkään tylpässä mielentilassa, koska onnistun aina suututtamaan ne ilman aikomusta taikka tajuamistakaan. Kaipaan kyllä vähän sellaista itsevarmuutta, mitä ne provosoivat kommentit ilmentävät. Jotenkin on alkanut tulla kai vähän vaniljaksi.

En ole sinänsä katsonut Putousta, mutta sen finaalijakso pyöri tuntemattomasta syystä taustalla viikonloppuna. Hassu kohta, jota voisin itsekin käyttää joskus, oli se kun Leena Hefneriltä kysyttiin pitääkö tämä lapsista. Leena Hefner reagoi kysymykseen huudahtamalla; "Hyi! Pidän!", joka oli mielestäni ihan mahtava jotenkin.

Flower power

Tänään olen hyvin pahalla päällä. Uudessa duunissa mokasin ekaa kertaa, ja ei siinäkään sinänsä mitään, mutta vituttaa se, että olin useasti kysellyt tästä mokatusta asiasta saamatta vastausta. Sellainen on vitun ärsyttävää, koska silloin en vain pysty ottamaan syytä täysin itselleni, koska jos ne olisi saatana voineet kertoa helvetti kun kysytään, niin tätä ei koskaan olisi tapahtunut. Sitten kun hämminki on jo päällä, "oisko sulla vielä kysyttävää tästä niinkun kokonaisuudesta", niin totta munassa on ja mutsillaskin taisi olla kysyttävää kun sua teki. Voi vittujen kevät. Nyt aion dokata vähän viikolla, koska sitten olen huomenna lauhkea ja tuohtumaton ja saan vihdoin esittää ne kaikki kysymykset ehkä neljättä kertaa.

Sellainen hyväkin asia on elämässä kuin tulppaanien hinta. Niitä saa kauhea halvalla ja olenkin joka viikko ostanut kimpun kotiin. Niistä tulee iloiselle tuulelle, jos siihen siis on mitään lähtökohtiakaan sillä hetkellä, koska tänään en olisi ilahtunut varmasti vaikka olisin saanut Michael Korsin Hamilton toten pinkkinä ja strutsinnahkaisena, mutta siis yleensä. Ennen olin hyvin tarkka siitä, että tulppaaneja oli vain yhtä väriä, mutta sitten keksin yhdistelemisen hienouden. Esimerkiksi keltaiset ja lilat näyttävät tosi nastoille yhdessä, samoin kuin valkoiset ja oranssit. Lisäksi olen lukenut kauheasti sisustusblogeja tylsyyksissäni, ja myös muita kukkia voisi ostaa irrallisena x-määriä, niin että näyttäisi kuin olisi itse poiminut ne jonkun kukkapenkistä. Orkideani sen sijaan kuolee taas, ja pelkään että myös avokadopuu, koska jouduin leikkaamaan sen kolmeen osaan, koska sen pituus alkoi olla kolmatta metriä ja se oli ihan kippuralla kun se osui kattoon.

Vituttaa ihan saatanasti vieläkin, vaikka yritin ajatella kukkia.

(T)GIF

Prisoner number 97P904 of Oswald State Penitentary

Pörri on aina fiilistellyt televisiosarjaa nimeltä Oz, suomeksi Kylmä Rinki. Itse olen nähnyt siitä satunnaisia jaksoja, kunnes muutama viikko sitten kaikki muuttui.

Pörri osti kaikki Ozin kuusi tuotantokautta, ja ollaan tapitettu niitä valvoen typeriä määriä töiden kannalta. Niitä saa katsoa vain yhdessä, ja se on oikeasti aika kiva juttu, kun sitten on yhteistä tekemistä niinkun.

Oz on aika karua tarinaa. Siinä vangit oikeasti ovat murhaajia, raiskaajia ja narkkareita, ne ovat väkivaltaisia, kostonhaluisia ja jengiytyneitä. Varsinkin ne kohtaukset, joissa on mellakkahenkeä ja paljon ihmisiä yhdessä kohtaa, ovat suorastaan kammottavia. Ne miehet ovat kuin elukoita, ne pullistelevat, metelöivät, tappavat. Osa niistä on äärettömän vastenmielisiä, helppoina esimerkkeinä arjalaisen veljeskunnan johtohahmo Vern Schillinger, hermoheikko narkkari Omar White sekä sadistinen white trash -vartija Claire Howell. Osa taas on niin pahoja, että ne on aika kuumia; Miguel Alvarez, jonka makuukamarisilmät ovat lähes mustat; Simon Adebisi, jonka iho on kuin sileää maitosuklaata päällystämässä täyteläisiä lihaksia; absoluuttisen komea ja kieron karismaattinen Chris Keller; sekä suosikkini, Ryan O'Reily, joka on vaan kaikella tapaa niin kovin tuhman oloinen.

Tietenkin olen jo ihan kauhuissani, koska ollaan menossa toiseksi viimeisellä kaudella, eikä niitä ole kuin se kuusi. On niin vaikeaa, kun haluaisi vain katsoa niitä, toivoa että Ryan ja tohtori Nathan vähän lähentyisivät, Kareem Said löytäisi taas Allahin, Omar White kuolisi ja Chucky Pancamo paranisi. Ajatusleikkinä on joskus huvittavaa miettiä, että mitä jos joutuisi tuollaiseen paikkaan, normaalia kunniallista elämää eläneenä, juuri niinkuin Tobias Beecherille itseasiassa kävi. Ei varmaankaan hyvin, niinkuin ei Tobyllekaan, paitsi ehkä lopulta ja hengissäpysymisen kannalta.

It's when heaven turns to black and hell to white

Noniin. Nythän on lähinnä kylmä. Tähän asti on lähinnä puhuttu presidentinvaaleista, ja nyt kun se on hetkeksi tauonnut niin ehdin jo unohtaa, että se äänestyspäivähän on jo huomenna! Onneksi, koska niihin keskusteluihin ei olisi yhtään väliksi palata. Ja huomennakin on vielä kovahko pakkanen sekä aina löytyy pallopäitä kaahailemaan, ajelemaan ojaan ja kuvaamaan koko ketjukolarin kännykkävideoksi Youtubeen.

Näillä kylmillä keleillä olen edelleen äärettömän kiitollinen ja onnellinen siitä, ettei nykyisessä kämpässäni vedä tai ole edes kylmä. Vanhassa kämpässä tukka vaan hulmusi tuulessa ja sisätiloissa putoili lumihiutaleita.

Kelasin sellaista, että joskus kun juhannus ei pilaa mun synttäreitä ajankohdallaan sellaisiksi, että kukaan ei tule niihin, voisin laittaa lahjatoiveeksi yhden skumppalasin vierasta kohden. Olen aikojen saatossa rikkonut yhtä lukuunottamatta kaikki skumppalasini, joten uusille olisi tarvetta, ja eikö olisi aivan fantastinen idea että jokainen niistä olisi erilainen? Se myös poistaisi lahjan ideoimisahdistuksen, jokaiselle olisi sopiva hintaluokka kirpparin kymmenistä senteistä varmasti yläkatottomaan design-kamaan. Sitten ei haittaisi, vaikka niitä menisi rikki, koska ei olisi väliksi vaikka sen sarjan valmistus olisi lopetettu. Jokainen tunnistaisi juhlissa oman lasinsa. Mahtavaa.

EDIT: Mulla on taas kauheeta kirjoituskammoa, mutta taistelen sitä vastaan sallimalla itseni kirjoittaa mitä vain, ei haittaa, päästä se ulos, hienoa! Vähän niinkuin joku lapsi piirtää pöytäänkin mut sitä pitää vaan kehua. Ei mitään kritiikkiä.