Welcome to the Dark Side

Nyt on kreisibailattu. Eilinen loppui siten, että Minkki meni taksiin ja minä päätin kävellä jollekin asemalle, sillä oli niin aikainen, että julkiset kulkivat vielä enkä muutenkaan ollut varma, oliko jäljellä niin paljoa rahaa, että pääsisin taksilla kotiin. Kävelin varmaan tunnin etsien piilotettua steissiä, ja muistan nähneeni sekä Kaisaniemen metroaseman että vähän myöhemmin Sörnäisten metroaseman, ja siinä kohtaa nappasin taksin lennosta ja nututin luikuen ajoradalle kaikki raajat harallaan lähestyessäni sitä. Kotipihalla kun koetin maksaa, huomasin ettei rahaa tosiaan ollut, jouduin jättämään lompakkoni pantiksi ja hakemaan Pörrin lunastamaan kyytini. En kuitenkaan oksentanut.

Ennen kotimatkaa istuimme tosiaan Loosessa ensin, minä, Miero, Minkki, Panu ja Kiisseli. Kunnostauduin taas kertomaan tilannekoomisia juttuja, joita en meinaa ensinnä saada sanotuksi kaikelta naurulta, ja jotka lopulta eivät toimi kerrottuna lainkaan. Sitten voi onneksi aina kommunikoida ovikellon äänillä. Supersankarihahmoni Puke Girl hahmottui taas vähän enemmän, Panu lupasi suunnitella mulle makkaraperunakuosiset trikoot ja makkaraperunalogon, joka heijastetaan taivaalle aina kun oksennan. Oksennuksen yleisin olomuotohan lienee makkaraperunamainen riippumatta siitä, mitä on syönyt; mä tosin olen tavallista taitavampi värien aikaansaamisessa sekä oksennusympäristöllisissä jutuissa.

Mäkään en ole varma, oliko Darkside sen baarin nimi, johon mentiin Mierolta. Siellä soitti yksi tyttö rumpuja, ja sain lisäpontta intooni opetella soittamaan rumpuja. Onneksi bändi on kuitenkin jo kasassa, olisikin paljon nihkeämpää jos osaisi soittaa jo, eikä olisi bändiä. Vetäisin litsarin yhden Minkin kaverin naamaan, joka kutsui tissejäni japanilaisiksi automerkeiksi, ehkä Huyndaiksi. Join kaljaa. Nyt on silmätulehdus ja näytän tosi rumalle.

Tuokaa moottorisaha

Tänään aion tehdä lasagnea ensimmäistä kertaa elämässäni. Tästä ekasta kerrasta johtuen joudun ostamaan myös lasagnevuoan, jotta olen kykenevä sitä tekemään. Jostain syystä mulla on ainoastaan ovaalinmallisia uunivuokia, eikä sellaisiin lasagnelevyt sovi. Pitää siis ostaa suorakulmion mallinen vuoka. Toivon, etten epäonnistu surkeasti sen kanssa, koska silloin saattaisin tehdä saman kuin useimmiten epäonnistumisen hetkellä, eli alkaa ryyppäämään. Musta tuntuu, että reagoin kaikkiin voimakkaimpiin tunnetiloihin alkamalla ryypätä. Näitä ovat siis epäonnistuminen, vittuuntuminen, ilostuminen ja sitä seuraava voittamattomuuden tunne, sekä myös se kohta, kun ei oikein tunne mitään. Siihenkin ryyppääminen voidaan katsoa olevan tietynlainen ratkaisu. Mutta siis, lasagnea on tulossa, ainakin jos kaikki menisi niinkuin saduissa ikään, prinsessa saisi prinssiä ja juustokastike ei palaisi pohjaan.

Eilen hain uuteen puhelimeeni soittoääniä. Tein tämän pakon edessä, sillä en pysty ikinä tunnistamaan puhelimeni sointia, jos sen soittoäänenä on joku vakiopiipitys. Kotonakin mietin aina, että onpas jollain kypsä soittoääni, ennenkuin tajuan, että sen täytyy olla minun, koska kotona ei ole ketään muita. Paitsi se pieni vietnamilaispoika, jota pidetään kaapissa, mutta ei sille mitään kännyköitä anneta vaan pelkästään nyrkkiä, ja joskus ketsuppia. Hain siis soittoäänekseni Kings Of Leonin Sex On Firen, koska se alkaa miellyttävän rauhallisesti eikä sillä tavalla yllättävästi, että säikähtäisin aina kännykän soidessa. Tällaistakin on tapahtunut, ja se myös kuuluu niihin kännykkämaailman asioihin, joihin en ikinä sopeudu. Tavallisessakin maailmassa on sellaisia asioita, otetaan esimerkiksi vaikka ihan ämpärityhmät henkilöt. Tyhmyys sinänsä ei ole mielestäni mahdoton sietää, jos henkilö muuten on vilpitön ja hyväntahtoinen eikä rasittava tai pätemisenhaluinen, vaan se voi tietyllä tapaa olla jopa ihan suloista. Kuitenkin, jos tavallista huomattavasti tyhmempien ihmisten kanssa joutuu työskentelemään aikataulutetussa tilanteessa ja paineen alla, tulee siitä sietämätöntä. Kun itse puolijuoksee joka paikkaan puhuen kahteen puhelimeen samalla kun faksaa raportteja kahvinkeittimellä, ei vaan kestä sellaisia kysymyksiä kuin esimerkiksi mikä on Helsingin suuntanumero puhelimella soitettaessa tai ihmetystä siitä, onko koneessa nettiä ollenkaan jos sen pikakuvaketta ei työpöydällä samassa kohtaa kuin siinä toisessa koneessa. Näinä hetkinä mun on vaikea pidätellä oksennusta, vaikken itsekään mikään penaalin terävin kynä edes luule olevani, mutta joku roti sentään.

Hei, jätkät, bodattaisko?

Mä en pidä urheilusta. Luultavimmin jos en lihoisi en koskaan tekisi mitään. Tai jos en saisi rytmihäiriöitä ja olisi kuolla yli viidestä juoksuaskeleesta tai tuntisi keuhkojeni tilavuuden toisinaan bileiden jälkeen olevan noin viidesosa niiden normaalistikin heikohkosta kapasiteetista. Mä en saa itseni kiduttamisesta mitään fiiliksiä, korkeintaan voin fiilistellä sitä, että jaksoin tehdä jotain ja sitä, kuinka monta bisseä kulutin rimpuilemalla angstisen näköisenä jonkun urheilulajin parissa. Ne ihmiset, jotka ei voi elää ilman lenkkeilyä tai bodausta on joko todella erilaisia kuin minä, tai sitten valehtelijoita. Luultavasti niissä on kumpiakin. Jotkut lajit, jotka ovat enemmän kehityskeskeisiä ja perustuvat taitoon, ovat tavallaan mieleeni, mutta niissäkin on kääntöpuolena se itsensä kohtuuton rasittaminen toisinaan. Liikunnasta saatava hyvä olo on kuitenkin mulle enemmänkin sitä, että se on parempi kuin darra, ja toisaalta se, että läskiytymisen vauhtia on hetkellisesti hiukan hidastettu. Todennäköisesti näin ei saisi sanoa, niinkuin ei saisi sanoa sitäkään, että inhoaa vauvoja ja niiden pulskat piirteet eivät ole söpöjä vaan kuvottavia, mutta minäpä en siitä piittaa.

Tiedän jo, että meinaan purskahtaa itkuun kun istun huomenna pöntölle, kun reiden ovat leiponeet ihan kiinni. Niissä on jotenkin erityishyvä jumiutumiskyky. Onneksi kävin myös maksimiajan solariumissa, ja koska muhun ottaa bruna aika hyvin kiinni, niin voin edes kyynelten läpi katsoa peilistä vähemmän kelmeää ihoani. Olisipa jo kesä. Ostin eilen ne gladiaattorisandaalitkin, enkä malta odottaa sitä, että ne pääsevät ulos. Eilinen oli suurten päätösten päivä, sillä päätin myös lähteväni Ruisrockiin (luultavasti gladiaattorisandaaleissa), koska ilkeä sisarpuoleni Kenraali Sandells asuu Turussa, ja aion hyödyntää kaikkia sen asunnon tuomia fasiliteetteja sumeilematta. Taidan olla liian vanha tai ainakin liian laiska telttailemaan festivaaleilla, ja tahdon kaikin keinoin välttää tilanteita, joissa kuulosta mummolta, ja niin tulisi epäilemättä käymään, jos pari nussivaa teiniä kaatuisi teltan päälle tai jos ne oksentaisivat kollektiivisesti gladiaattorisandaaleihini. Parempi olla siis rehellinen itselleen ja ennaltaehkäistä.

Tämän terveyspäivän aion kruunata kuorimalla ja itseruskettamalla ja lakkaamalla kaikki ruumiini kynnet mustaksi. Voisin myös pukeutua iltapukuun ja meikata ja laittaa kiharat, sillä American Idolia tulee tänään kaksituntinen tuplalähetys. Meinasin eilen purra vieraitani naamaan, kun ne hölisivät lähetyksen aikana, mutta sitten hillitsin itseni, koska siitä olisi tullut hetkellisesti aika huono tunnelma ja maineeni olisi muuttunut vielä enemmän kyseenalaiseksi.

Köp åt dig själv vad du önskar av andra

Nyt en ole varma otsikon kieliopillisesta oikeillisuudesta, ja se raastaa sisintäni kuin partaterä teinin ranteita. Koska kuitenkin olen rohkea ja itsenäinen nainen, en siitä piittaa ja korjaan sen jos joku suomenruotsalainen ystäväni sattuu tietämään paremmin. Ruotsi on mun mieleen muutenkin tosi hyvän kuuloinen kieli, meillä on yhden duunikaverin kanssa sellainen läppä, että se sanoo ohi kävellessään "tjena" ja mä alan kikattaa ihastuttavasti. En vain voi sille mitään.

Tänään olen päättänyt, että menen ensi palkasta ottamaan sydäntatuoinnin huuleen. Tai sitten voisin kyllä käydä jo nytkin, mutta olen sillä tavalla vainoharhainen, että mua pelottaa, että jos tuhlaan viimeiset rahani johonkin tollaseen hömpötykseen, niin Punkki vaikka sairastuu pahasti ja äkillisesti eikä mulla ole varaa sen lekuriin ja se kuolee. Vain itsekkyyteni tähden. Se fakta, että Pörrillä on rahaa, ei poista tätä vainoharhaa, tai lähinnä en voisi koskaan antaa itselleni anteeksi, jos en pystyisi itse maksamaan ainoan poikani lääkärikuluja. Punkille vielä sattuu aina nimenomaan akuutteja juttuja, kerran se oli loukannut niskansa jotenkin siten, ettei se pystynyt syömään tai seisomaan edes; toisen kerran se oli loukannut varpaansa niin pahoin, että se jouduttiin röntgaamaan, mutta onneksi se ei ollut murtunut. Totuin hevosten kanssa siihen, että laskut oli aina niin infernaalisia, etten voi olla joka kerta tokaisematta laskun nähdessäni, kuinka koiranlääkintä on halpaa kuin saippua, vaikka eihän sekään oikeasti ole kovi edukasta etenkään jos otetaan röntgenkuvia. Tämän varvasepisodin kohdalla oli muuten hauska, kun olin menossa Punkin kanssa sinne röntgeniin, ja lekuri kysyi tavanomaisesti, että olenko raskaana. Vilkaisin suu auki Pörriin, joka katsoi mua jo valmiiksi suu auki, kunnes lekuri sanoi että niin ihan tota röntgeniä varten vaan.

Muista jutuista, joita mielelläni ostaisin itselleni, olisivat kampaajalla käynti sekä rumpujensoittotunnit. Koska mun osalta prätkäkortin ajaminen kusahti toistaiseksi töiden ja äidin vastarinnan tähden, niin mun varmaan täytyy panostaa näissä asioissa itseeni parantaakseni elämäni laatua. Toisaalta prätkäopetukseen ehtisin esimerkiksi kesällä, koska silloin meille tulee yksi uusi tyttö, joka varmasti voisi paikata mua ne kaksi torstaita, jotka siihen teoriaan vaaditaan. Onneksi on tämä tsäänssi eli mahdollisuus, sillä muutun varmasti kateudesta vihreäksi, kun Minkki kertoo ekoista prätkäoppitunneista.

Nyt sitten vain pitäisi lopettaa vaatteiden ostelu. Tarvitsen kyllä ehdottomasti kuvioverkkosukat.

You want a piece of me?

Mä en jotenkin nää kokonaisuuksia nyt. On vain palasia sieltä täältä, en edes muista minä päivinä. Kaikki kuitenkin tiistain dokaamisen jälkeen.

Bussipysäkillä tyttö, jolla on viisi koiraa. Kaksi suurta schäferin näköistä on remmissä, kultsi ja kaksi seropin näköistä pikkukoiraa vapaina, seuraten kuin näkymättömässä remmissä, kuuliaisina ja ympäristöstä häiriintymättä. Käännyn penkissä tönäisten vieressäni istuvaa vanhusta, kun tyttö menee toiseen bussiin täsmällisen koirameren lipuessa sen perässä kuin hiilihappojään savu. On lähellä, etten ala itkeä.

Aamiainen, joka koostuu Battery Juicedista ja kanelilla maustetusta kahvista, jatkuvaa purkansyöntiä ja hajuveden lisäämistä, jottei haisisi vanhalle viinalle. Huulikiillon ja jakkupuvun alla tuntuu aivan palaneille raunioille.

Jonkun tuntemattoman puun oksa, jonka raahasin kauhealla vaivalla duunista kotiin ja annoin sen nimeksi Kanukka. Olin irroittanut sen töissä kukka-asetelmasta, joka oli muuten kuollut, ja asettanut yhdelle sivupöydälle, jossa se kasvatti hurjaa vauhtia uusia lehtiä. Kävin lisäämässä sille vettä joka päivä. Sitten eräänä päivänä joku oli heittänyt sen roskiin, oikein painanut sinne, mutta Kanukka oli vain taipunut eikä taittunut poikki asti. Se oli melkein kuollut kun sain sen kotiin, mutta nyt siinä on taas uusia lehtiä. Toivoisin, että siitä tulisi oikea puu, vaikka ei siitä tietenkään tule.

Ahdistus siitä, ettei osaa pukea tunteitaan sanoiksi, vaikka ne ovat selviä kuin pläkit. Kunpa voisi sanoilla tehdä jotain paremmaksi, vaikkei se tietenkään ole mahdollista.

Uusissa lakanoissa nukkuminen, aivan uupuneena paitsi työpäivästä ja siivoamisesta, niin juuri sellaisesta seksistä, josta kaikki alkoi melkein neljä vuotta sitten. Toivoisin niin, etten olisi usein niin väsynyt, etten tunne mitään.

Taidokas juokseminen koroilla liukkailla keskustan kaduilla, päkiät kipeinä, kun on myöhässä, koska aamulla näytti niin rumalle kaikissa vaatteissa. Kynsissä rispaantuneet lakat ja vahingossa kaulaan jäänyt kultainen ketju, kun kaikki muut korut ovat hopeaa ja helmiä. Luureissa edelleen HIMiä, niin kovalla, että tullessani toimistolle kollegani kuulee sen kymmenen metrin päähän. Lauloin juostessani, kuulosti varmasti todella pahalle, mutten onneksi itse kuullut.

Koirankarvojen imurointi puolen tunnin ajan plyyshisohvasta. Tanssin samalla typerän näköisesti ja soitan Rubyluxin Screamin Surrenderia yhä uudestaan.

Oma vitun rasittava aikamuotosokeuteni, kun kirjoitan. Se, etten jaksa korjata niitä, ja tiedän, että suutun, jos joku niistä pilkkaa.

Porcelain heart

Kun juo viinaa, niin tekee asioita. Jos tekee tyhmiä asioita, tai muuten sellaisia, joita ei ehkä pitäisi, seuraa morkkis eli moraalinen krapula. Morkkiksessa on se jännä, ettei se korreloi kuitenkaan suoraan tehtyjen hölmöilyjen kanssa. Joskus toisinaan olen vaikka näyttänyt tissit baarissa, kaatunut neljästi ja kysellyt perunoihin liittyviä kysymyksiä tunnin joltain kaverilta, jolla tiedän olevan aamuyöstä petiseuraa, en koe minkäänlaista epämukavuuden tunnetta saati morkkista. Toisinaan taas jos moikkaan jotain puolituttua, olen niin tuskamorkkiksissa ettei mitään rajaa. Tänä viikonloppuna olin minuksi varsin siististi, mutta silti mulla on ihan kamala morkkis. En meinaa kehdata näyttää naamaani missään ja tuntuu, että kaikki osoittelevat sormillaan ja nauravat. Suorastaan hohottavat, ja tanssivat samalla kammottavasti tehden kummallisia nykiviä liikkeitä. Katsotaan kuitenkin, kuinka tähän on päästy.

Perjantaina kävin vaihdattamassa autooni bränikät talvirenkaat ja olin muutenkin rauhallinen. Se olikin hyvä päätös. Lauantaina sen sijaan nimittäin menimme Panun kanssa FME:een Kaapelille, ja tarkoituksena oli nauttia musiikista ja alkoholista hiukan päiväkännihakuisesti. Oli mahtavaa, kun sai laittaa niin paljon meikkiä kun halusi ja pukeutumiseen luonnollinen valinta oli pelkkää mustaa, ja silti olimme ehkä riemukkaimman näköiset veikot koko putiikissa. Heti alkajaisiksi saimme samassa pöydässä istuvilta miehiltä paperiorigameja, ruusuja ja kaikkea. Puhuttiin pihalla ihmisten kanssa tatuoinneista ja niiden bändeistä, kaikki juttelivat mielellään ja olivat hurjan ystävällisiä. Kun päivä alkoi taittua illaksi, tapahtui myös kaiken muun taittava käänne, kun Panun kanssa tapasimme itävaltalaisen hevarin, jolla oli hurjan pitkä tukka, joka oli kiinnitetty useilla ponnareilla. Jossain kohtaa kun ihastelimme sen tukkaa, se kertoi, että se avaa sen jos on tarpeeksi humalassa. Tästä syystä vilpittömästi kykyihimme uskoen aloimme juottaa ja juoda itse shotteina lähinnä jaloviinaa "this is what rockstars drink in Finland", ja mies alkoi pikkuhiljaa tukkastripata meille, irroittaen aina silloin tällöin yhden ponnarin lisää.

Lopulta olimme siis ihan tosi naamat, ja kun itävaltalaisen tukka lopulta aukesi, asettelimme sitä Panun kanssa itsellemme, kiedoimme sitä kaulaan ja teimme siitä viiksiä ja piileskelimme siellä. Tämän jälkeen en muista, että olemme lähteneet pois; Panu sen sijaan muistaa melkein hukanneensa laukkunsa ja että en ollut oikein pystynyt kävelemään. Koska alustavasti olimme puhuneet Kampin Scanburgerin pöydässä juodessamme olutta että näkisimme mahdollisesti joitain yhtyeitä Mierolaisen kanssa illalla, ohjastimme taksin hänen luokseen. En edelleenkään pystynyt kävelemään, enkä siksi oikein lähtemään baariinkaan, joten päädyin olemaan mahdollisimman uppiniskainen ja hankaloittaa Panun ja Mieron lähtöä parhaani mukaan. Kuuleman mukaan (epäilen että ne saattavat kyllä valehdella) olin heittäytynyt veltoksi, kikatellut, rimpuillut pois pedistä toistuvasti ja yrittänyt purra kaikkia. Kerran olin onnistunut kampittamaan Panun kivuliaasti maahan ja syöksynyt puremaan sitä jalasta. Koska kaikkia jännittää mun osalta näissä reissuissa erityisesti yksi asia, niin kerrottakoon, että kyllä, oksensin taas! Olin hyvin pontevasti työntänyt sormia kurkkuun käskettäessä, ja liikutellut suihkukaappia siinä sivussa. Kun vihdoin Miero ja Panu olivat saaneet irroitettua mut itsestään ja lähdettyä ulos, olin ilmeisesti yrittänyt koodata jotain mahtivirusta niiden kannoille saaden kuitenkin ainoastaan selainikkunan pienennettyä noin suolakeksin kokoiseksi, kuten Miero sen aamulla ihastuttavasti ilmoitti.

Kostotoimenpiteenä olin myös siirtynyt lattialle kerälle nukkumaan, ja sieltä Miero ja Pikkuinen mut löysivät. Oli tosi nihkeää nähdä joku nätti ja vimpanpäälle oleva tyttö, kun itse oli sellaisessa alennustilassa ja oma naama näytti huomattavasti naamaa enemmän perseelle, mutta urheasti taivalsin taksiin. Kotimatkasta muistan vain sen, että suussa maistui ihan tosi pahalle ja jouduin oikein keskittymään, etten tekisi sotkua. Pääsin onnellisesti kotiin ja turvallisesti suihkuun ja sieltä pois. Sitten menin nukkumaan.

Aamiaiseksi tilasin kebabin. Etkot Opethin keikalle oli sovittu Kampin Heseen, ja siellä kaikki olikin vielä mahtavasti, kukaan ei voinut silminnähden niin pahoin kuin mahdollista. Kun matka läheni Kaapelitehdasta, kaikkien silmissä alkoi näkyä pientä pakokauhua, pelkotiloja ja kaljatuoppeja. Heti ensinnä baariminna repesi mulle ja Panulle ja kertoi kovasti odottaneensa meidän saapuvan myös sinä päivänä. Join kaljaa ja pelkäsin, ja vaikka pakenin vessaan, ei siellä tuntunut yhtään turvallisemmalle kun lasit helisivät ja rappaukset ropisivat. Paras hetki oli, kun istuimme kaikki tyhjäkatseisina narikka-aulassa, niin yksi nuori hevarinalku tarjosi meille puoli levyä suklaata, koskei itse jaksanut enempää. Olisin alkanut itkeä, jos olisin jaksanut. Keikan alkaessa kaikki tuntuivat hiukan piristyvän, itsehän sain vain kurkkuakuristavia ja hengensalpauttavia rytmihäiriöitä, jotka veivät lopunkin puhekyvyn ja ajoivat istumaan ikkunalaudalle. En tuntenut olevani huipulla. Tänäänkin tuntuu vielä aika urpolle.

Hot in herre

Tällä kertaa tahtoisin avautua hieman kosmetiikkatuotteiden termistöstä. Eilen valitsin ensinnäkin uutta ripsiväriä, joka on aina semisti tuskaisaa, koska niitä on myynnissä halpishintaluokassa tsiljoona eri merkkiä ja mallia. Max Factor oli kuitenkin nimennyt ripsarinsa lupaavasti False Lash Effectiksi, ja tästä syystä päädyinkin ostamaan sen. Ekassa käytössä huomasin jo, että nyt on käsissä hyvää shittiä, mutta vilkaistessani itse putkiloa, huomasin hyvin häkellyttävän tekstin. Natural look? Hei mietitään nyt yhdessä; tekoripsimäisyys ei ole luonnollista. Ei ole mahdollista, että ripset ovat samaan aikaan luonnolliset ja tekoripsimäiset. Toinen asia, joka oli ajaa mut hulluuteen, oli hiusvärien sävyjen nimeäminen. Kaikki hiuksiaan vaaleiksi värjänneet tietävät, että blondissa on kaksi pääsävyä: kulta ja tuhka. Kulta on naamiosana keltaiselle, siis lämpöinen hunajainen kullansävy. Tuhka puolestaan nimensä mukaisesti taittaa harmaaseen, eikä ole missään nimessä keltainen. Niinpä olin seota, kun yksi väri oli nimetty kultatuhkaksi. Sehän ei kerro yhtään mitään, eikä ole edes olemassa, koska ei voi olla samaan aikaan kulta ja tuhka, niinkuin ei mustakaan voi olla valkoinen, puhumattakaan siitä, ettei vihreä ole sininen. Voin kertoa, etten ottanut sitä väriä, koska noin sekopäisiin tuottajiin en luottaisi yhtään missään. Jos sanojen kanssa on jo noin suuria vaikeuksia, niin en halua edes ajatella, miten muut asiat ovat.

Tänään tapahtui hyvin järkyttävä tapahtuma, kun yhden tutun kämppä paloi niin pahoin, että jäljelle jäivät ainoastaan vaatteet, jotka hänellä olivat päällään. Tässä on useampikin käytännön tasolla merkittävä kohta. Ensinnä, ihan kaikki on ostettava, alkaen kylpypyyhkeistä, keittiövälineistä ja toilettikamoista. Toiseksi, joiltain osin menetettyä tavaraa on mahdoton korvata. Muistoarvollisia esineitä, tietokoneen kovalevyä, kauan sitten ostettuja tavaroita, joita ei enää valmisteta. Tuollaisen menetyksen edessä tuntuu varmasti voimattomalle, on vaikea miettiä mistä aloittaa. Tai miettiä tuhoutuneesta omaisuudesta tehtävää listaa vakuutusyhtiötä varten. Ei kai kukaan voi muistaa kaikkia tavaroitaan, tai mikä niiden arvo on joskus ollut ja on nyt. Pöytä on todella putsattu.

Pikkukoira Punkki on aloittanut uuden erikoisen harrastuksen. Se on siirtynyt kosteusvoiteiden syömisestä syömään kynttilöitä.

I've seen your fucking attitude

Mua rasittaa jo valmiiksi, että mun on saatava itkuraivarit Pörrille, sillä se on feidannut meidän yhteisiä juttuja toistuvasti viime aikoina. En millään jaksaisi, mutta tiedän, että se on sellainen tyyppi, ettei se meinaa tajuta muuten, että olen tosissani. Vasta kun olen vetänyt palosireeniä kymmenen minuuttia, se sanoo, että "oisit sanonu et se on noin tärkeetä etkä alkanu skitsoon vaan", vaikka olen nimenomaan sanonut ja puhunut sivistyneesti toistuvasti. Pörri ei vaan tajua, ja tuskinpa se alkaakaan vähemmällä koskaan tajuta; se ei tee sitä pahalla, se ei oikeasti vaan tajua. Lisäksi se on katsellut mua niin kauan, että se käyttää toisinaan metodia "kyllä se lopettaa jos siihen ei kiinnitä huomiota", koska saatan toisinaan skitsoilla myös turhasta. Siis hyvin, hyvin harvoin vain huudan pää punaisena jostain ihan urposta jutusta, ja vaikka huomaisin olevani väärässä, en tosiaankaan myönnä sitä vaan huudan väärän kantani läpi vaikka pää räjähtäisi. Tällöin tietyllä tapaa voin ymmärtää, että ignooraminen on tavallaan ihan ainoakin tapa saada mut lopettamaan, mutta silloin kun kyseessä ei ole sellainen urpo asia, tulen aivan apinanraivoon kun tajuan, ettei muhun kiinnitetä asian vaatimaa eli kaikkea maailman huomiota ja sen jälkeen korjata omaa käytöstään välittömästi juuri mun ehdottamallani tavalla. Huh, kuulostanpa naiselliselle.

Tänään olen kanavoinut mm. edellisestä kappaleesta johtuvan raivoni aivan esimerkillisen hienosti. Ensin aamulla kävin Punkin kanssa pitkän lenkin, sitten olin valmennustunnilla Paukiksen kanssa ja tulin juuri äsken uimasta. Meidän lähiuimahalli on sillä tavalla ränsistynyt, että se on maanläheinen ja helposti lähestyttävä. Viimeksi olen uinut varmaan pakotettuna joskus yläasteella, ja olin jo varautunut siihen, että joku uimavahti joutuu noukkimaan mut sillä haavilla jos pamautan päin laitaa tai saan jonkun halvauksen. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan pärskin teknisesti huonoon tapaani puolisen tuntia. Aluksi vetelin vahingossa vesijuoksupuolella, ja katselin muiden hitautta jo hiukan ylimielisesti, kunnes tajusin että mokasin. Pulahdin epäsulavasti siis sen nauhan ali päin jotain himokauhojaa, ja kimposin väärälle kaistalle, josta oikealle puolelle pyristellessäni sain suonenvedon varpaaseen. Sen jälkeen meni ihan hyvin, vaikka haukkasin aina vettä, kun himokauhojat ohittelivat mua tehden kaksimetrisiä aaltoja. Sitten en meinannut löytää takaisin pukuhuoneeseen, mutta nyt olen tässä, joten lopulta sekin löytyi.

Voin kertoa, että koska tapanani ei ole kauheasti urheilla, olen aika poikki. Lisäksi kaikki lajit ovat varsin erilaisia ja kokonaisvaltaisia, joten sattuu oikeastaan ihan joka paikkaan. Toisaalta myös mieleni on hyvin tyyni, en jaksa pullikoida tai olla uppiniskainen yhtään tavanomaisella ponnella. Luulen, että se on ihan hyväkin asia.

Tee työtä jolla on merkitys

Toisinaan tulee mietittyä niitä hetkiä, joina on ollut töissä ja jotka ovat olleet ihan älyttömiä. Esimerkiksi silloin, kun olin videovuokraamon tyttö, ja eräs herra ajoi oikealla punaisella Ferrarilla pihaan, ja alkoi tingata kahden euron myöhästymismaksua melkein käsirysyyn asti. Jouduin antamaan sen maksun anteeksi, ja maksoin sen sitten itse. Oli vielä pakko mennä tsekkaamaan salaa se pirssi sillä aikaa kun setä oli kaupassa, ja siinä oli se ihan oikea poninkuva konepellissä. Se on myös ainoa kerta, kun olen nähnyt Ferrarin. Toisaalta myös se, kun olin eläinkaupantätinä ja metsästin purkkeihin sirkkoja ja jauhomatoja, on syöpynyt mieleeni. Jauhomadot kouristelivat vastenmielisesti pinseteissä, ja toisinaan jouduin nousemaan ylös puistellen itseäni inhon vallassa lausuen YÄÄÄBRRPPLLLL!! tempoen vaatteitani ja hiuksiani. Sirkat hyppivät taasen hullun lailla ja kopsahtelivat naamaan, kun niitä koitti pyytää. Pakastetut hiirivauvat olivat myös ällöttäviä, niillä oli sellaiset värikoodit, että nuorimmat olivat valkoisia ja vähän vanhemmat läikikkäitä ja rotat mustia. Mainostoimistossa taas kun tarjosin kaikennäköistä assarointiapua intoa puhkuen kuvauspaikalla, kyseltiin lähinnä mun alusvaatteiden väriä ja materiaalia. Setistä meinaa sattuivat puuttumaan nimenomaan mustat alusvaatteet, mutta ennenkuin ehdin riisua pitsiunelmani ehti joku malli ensin. Onneksi. Muutoin kantelin tavaroita kipittäen tuottajien perässä kuin puudeli. Ajaessani rekkaa muistan aina, kuinka yhdellä lastauslaiturilla oikeasti itkin ja huusin kun en saanut yhtä lavaa ulos autosta, olin niin pettynyt ja katkera feminiiniseen, luonnolliseen heikkouteeni. Raivo onneksi antaa voimaa, ja lopulta olinkin niin raivona, että olisin vetänyt sen vaikka perälaudasta läpi. Kukaan ei nähnyt tätä, ja pystyinkin pitämään naisten lippua korkealla ja tulemaan hyväksytyksi, koska sain hommani tehtyä. Loppuaikoina käytin myös häikäilemättä limu- ja roskakuskeja apuna, sillä osoittautui niin, että ne tekevät mitä vaan kun sanoo "sä oot niin vahva!". Toimi muuten joka kerta. Ihan pikkutyttönä taas keräilin huumeneuloja ja tupakantumppeja lasten leikkipaikalta joka aikainen aamu, ja olin työssäni aivan liian tehokas; olin aina tunnissa tehnyt koko päivän työt, vaikka kuinka vitkastelin. Se jos mikä oli turhauttavaa.

On muuten mahtavaa, että pikkukoira Punkki on hypännyt pöydälle ja kaatanut purkin, jossa oli noin kilo helmiä. Voin kertoa, että niitä tulee löytymään täältä varmaan vuosia vielä. Niitä on aivan joka paikassa, koska se on tietenkin vielä sutinut niissä ympäriinsä säikähdyksissään. Tai varmaankin riemuissaan sen tuntien. Olisin ehkä muutenkin vähän loman tarpeessa, vaikka nykyinen työ onkin edellisiin verrattuna melko järkevää.

Win some, lose some

Taidan puhua taas vähän krapulasta, tuosta juhlia seuraavan päivän uskollisesta ystävästä. Kun olin laiha nuorikko, ei darra ollu läheskään yhtä uskollinen; se saattoi jättää tulematta koko päivänä, tai joskus se vain hiukan ilmoitti olostaan esimerkiksi päänsärkynä, mutta oli kuitenkin poistettavissa vaikkapa jääkylmällä limonadilla. Toista se on nykyisin, sillä olen sen ihan mielitietty. Kankkunen viettää kanssani koko päivän, eikä anna minkään parannusyrityksen pilata laatuaikaamme. Eilen heräsin daruden kainalosta Minkin lattialta, ja yhden syödyn crepsin jälkeen menin visusti takaisin sen syleilyyn kylpyhuoneen puolelle oksentaen sarjassa. Aluksi laatta oli tulipunaista, mutta kuten Minkin kanssa spekuloimmekin, oli sen väriä mahdollista muuttaa purppuraiseen suuntaan syömällä sinisiä m&m-pastilleja. Kuinka kiehtovaa! Värien sekoittaminen oli kuvistunnilla musta aina aika haastavaa, mutta nyt pääsen kokeilemaan sitä soveltavasti, ja sellainenhan opettaa paremmin sisäistämään asiat. Tästä tutkimuksesta johtuen en kuitenkaan ollut kykenevä osallistumaan kaavailtuihin tapahtumiin, vaikka Minkki kuiskasikin Pasilan asemalla erohalin hetkellä kannustavasti, etten haissut yhtään yrjölle.

Sinänsä oli nurinkurista, että alunperin lähdin ryyppäämään siksi, että mut oli feidattu; sitten se kääntyi ikäänkuin täydellisen ympyräuran siihen, että feidasin itse. Tähän on varmaan joku sananlaskukin, mutten muista juuri nyt mitään muita kuin sellaisia, joissa on lusikoita, eikä se liene mikään niistä.

Kävin eilen katsomassa Mozartin Taikahuilun, ja se oli henkilökohtaisella tasolla pieni pettymys. Koin sen niin, että koko perheelle suunnattuus oli yritetty aikaansaada siten, että sinne oli ympätty kaikkea, mistä lapset muka tykkää. Joo, perhosia! Hei pannaan sinne siili, ja ja ja.. Kettu, joo todellakin! Valitettavasti se ei ole niin helppoa, vaan irrallisuus tai lievimmilläänkin yhdentekevyys on pelkästään vituttavaa. Olen kaiken paitsi itseni suhteen aika kritiikitön ja pidän yleensä melkein kaikesta jollain tapaa; toki Taikahuilussakin oli hetkensä, mutta niitä oli valitettavan vähän. Siis jopa niin vähän, että mäkin huomasin sen. Valkosuklaaleivos oli kyllä juuri niin hyvää kuin muistinkin ja kahvi myös erinomaista.

Tänään olin kodin pikku hengetär, kun pesin lakanat ja tuuletin petivaatteet, kun kerrankin oli pakkasta. Muuten en oikein osaa sanoa mitään. Paitsi että olin myös erittäin ahkera, kun ratsastin heti aamupäivällä kaksi hevosta, oikein punaposkisena siellä huhkin. Tallilla oli eräs tapahtuma, enkä voinut Paukiksella ratsastaessani huomata, kuinka ihmiset supisivat sen kauneudesta ja lahjakkuudesta keskenään osoitellen sitä sormillaan. Tulin vähän surulliseksi, sillä Paukiksessa on niin paljon käyttämätöntä potentiaalia. Se on turhaa ja turhauttavaa ihan joka kerta ja jokaisessa tapauksessa, sillä on niin paljon niitä, joiden kyky jossain asiassa on rajallinen, eikä siksi potentiaalia saisi noin vain antaa olla käyttämättä.