Because I'm easy come, easy go

Mun päässä soi aivan jatkuvalla loopilla Queenin Bohemian Rhapsody, ainoa mikä vuorottelee, on ne eritunnelmaiset osat. Tämä on oikeasti jo vähän tuhmaa, sillä jos mä jotain en osaa niin laulaa, ja mut on tällä puuduttavalla päänsisäisellä soitolla ajettu jo niin loppuun ja kontrollittomaksi, että välillä vingahtelen päästäni kuuluvan musiikin tahtiin pelottavasti ja inhottavasti. Antakaa mulle tauko? Mama, just killed a man. Tästä tulikin mieleeni, että olen erittäin pettynyt X-factoriin televisiosarjana. Se on vaan huono, ja siinä näytetään pelkästään yhdentekeviä ja ärsyttäviä asioita. Ja ne tuomarit on tosi ärsyttäviä, oikeesti Linda Lampenius? Tai vielä pahempana se tatuoitu kaljupää, joka sovittelee itselleen sopimattomia pahistuomarin saappaita jalkaansa niin päälleliimatusti, että sitä tekisi mieli hutkaista? En meinannut muistaa, kuka se kolmas on, mutta se onkin se pystyynkuollut kaveri, jolla oli ehkä ruskea puku oikeasti, tai sitten mielikuvitukseni asetteli sen sille, koska se olisi ollut niin kuvaavaa. Myös Maroon 5 on ihan saatanan paska bändi ja pellavan siemenet jää hampaisiin kun niitä vetää salaatissa. Nyt kun kerran lähdettiin tälle linjalle, niin olen myös erittäin turhautunut siitä, että olen kolmiviikkoisen tuomiopäivän influenssan jäljiltä niin heikko, että parista klippaamisesta ja yhdestä ratsastuskerrasta ehkä jokainen lihas ja nivel kropassani on kipeä ja särkyinen, ja jos kävelen ylös mäkeä edes joitain kymmeniä metrejä, maistuu suussa metalliselle sillä tavoin, kun yleensä pitkähkön juoksemisen jälkeen. Joudun istumaan yliryhdissä ja tykittämään buranaa tyyliin suoneen, ainiin paitsi etten ainakaan vasempaan käteen, koska joku hoitsu taisi pistää siitä eilen ihan koko suonen läpi kämmenen kokoisesta mustelmasta ja kivusta päätellen. Hyvää yötä.

Onneksi on aina se toinenkin puoli jutuista. Mä tykkään aivan sikana siitä, miten Ville Valo lausuu "heartkiller" sekä r-kirjaimeen päättyvien sanojen monikot, ja siitä, miten se laulaa sillä tavalla toispuoleisesti. Se on uudella videolla kamalan laiha, ja mun tekisi mieli laittaa sille lihapullia ja kastiketta perunamuusilla oikein isossa kattilassa. Uusi terveellisen syömisen suosikkini on Keso-raejuusto, jonka koostumus ja suutuntuma ovat aivan ylivertaiset. Sen jälkeen on haastava palata mihinkään muuhun raejuustoon. Namia on myös Berocca exotic, jonka väri tuo mieleen kesän. Helmeilevää on ajaa autoa auringon häikäistessä paisteellaan matalalla horisontissa, ja soittaa täysiä The Killersiä, etenkin sellaisia biisejä kuin "This River Is Wild" tai "Sam's Town". On kivalla tavalla vittumaista herätä siihen, että on aivan puuduksissa, koska pikkukoira Punkki nukkuu jalkojen päällä siten, ettei ole itse päässyt liikahtamaan yhtään sitten nukahtamisen, ja että Pörri nukkuu käden ja naaman päällä mutkalla. On hieno, vaikkakin hämmentävä asia, että olen hoitanut kipeyspäissäni joitain ärsyttäviä asioita, mutten muista hoitaneeni niitä. Kuitenkin kun soittelin ympäriinsä ja tsekkasin, niin olin hoitanut ne, mikä on oikeastaan enemmän kuin mukavaa. Onni on myös uudet postimyynnistä tilatut nahkasaappaat, jotka ylettävät polven yli ja joiden kantapää on täynnä pieniä niittejä, samoinkuin lukuisat nilkkaremmit. Mikä teitä sitten naurattaa?

My chemical romance

Pikkuhiljaa alkaa elämä voittaa. En ole koskaan ollut flunssassa näin pahoin, ja on jotenkin ihan kumma olo, kun on kolmatta viikkoa enemmän tai vähemmän telakalla. Huomenna meen duuniin ja maanantaina vielä verikokeisiin, ja toivon todella, että antibiootti olisi viimein purrut tulehdusarvot alas, koska mua ei oikein huvita tää enää. Tänään kävin koulussa tekemässä vikan tentin, ja meinasin saada paniikin kun siellä oli niin paljon ihmisiä. Säpsähtelin enkä uskaltanut katsoa vanhoja koulukavereita edes päin, kun ne tulivat jututtamaan. Mitä ihmisten kaa on tapana jutella? Voi jeesus. Mä oon vaan katsonut leffoja ja juonut teetä enkä oikeestaan edes muista, missä oon nykyään duunissa. Lisäksi oon niin lääkkeissä, etten aina huomaa kun räkä valuu. Tai siis en enää, mutta silloin aluksi.

Kuten edellä olevasta kappaleesta voi päätellä, niin koen oloni vähän eristäytyneeksi maailmasta, tai ainakin tästä todellisuudesta. Tässä toisessa todellisuudessa on kuitenkin ollut kivaa, ja mulle ei ole lainkaan tuottanut vaikeuksia luoda rutiineja päiviin, joina ei tapahdu mitään, eikä myöskään tehdä niistä niin aikaavieviä, että päivät sujuvat kuin siivillä. Herään aamulla sisäisen kelloni herättämänä yhdeksän ja kymmenen välissä. Jos jostain syystä en herää, niin Punkki pitää huolen, että todellakin herään. Sitten teen aamiaista, samaan tyyliin kuin BB-Raksu; proteiinia, vältetään hiilareita ja rasvaa. Jos kuitenkin vituttaa niin hiilarit ja edellä linkitetty Raksun blogi pelastaa aina päivän. Katsokaa nyt sitä, ja lukekaa sen juttuja; ei vaan voi olla pahalla tuulella enää. On se niin sekasin. Mutta siis, asioihin voi tuhlata aivan sikana aikaa, ja multa se näyttää käyvän luonnostaan. Olen myös vahingossa lopettanut röökinvetämisen ja juon kahvin sijaan teetä. En mä tajua, mutta kai se on ihan hyvä, että voi tolleen vaan (eli siis ihan kuolemantaudin kourissa) luopua noinkin addiktoivista aineista. Veikkaan kyllä, että kunhan pääsen tästä ekan kerran viinan makuun, niin ollaan taas lähtötilanteessa, mutta kyllä nyt kelpaa hetken jeesustellakin.

Muutenkin on ollut oikein mukavaa löllyä oikeutetusti peittojen alla päiväkausia Pörrin kainalossa ja Punkki puolestaan mun kainalossa. Pari päivää sitten katsoin Sinkkuelämää, josta tuli ne jaksot, kun Carrie deittailee Aleksander Petrovskya, ja mietin vähän omaa suhtautumistani romantiikkaan. Mä en totisesti ole mikään romantikko, mutta huokailin kyllä ihan sujuvasti, kun Aleksander oli säveltänyt Carrielle laulun, osti sille Oscarin mekon jota se oli katsonut edellisenä päivänä lehdestä, ja pyysi sitä tanssimaan keskellä kaupunkia katusoittajan tahtiin. Ehkä sitä tulisi hemmotelluksi jos saisi aina jotain aivan överiä, ja se olisi varmasti myös hiukan vaivaannuttavaa, ja siitä jäisi tunne, että on jotain velkaa. Ehkä romantiikka on kuitenkin aina tilannekohtaista, ehkä tuollaistenkin jälkeen sydänten piirtely iholle, syliinkaappaaminen kesken ruokaostosten ja viestien kirjoittelu kylppärin peiliin tuntuisi kuitenkin täsmälleen yhtä hyvälle kuin aina.

Niistämistä ja hunajateetä

Mä oon kipee. Eilen olin tosi innoissani, kun pääsin töihin ja ylipäätään ulos kämpästä, mutta tänään oonkin sitten sen takia taas sellainen pikku räkäsankari ettei pahemmasta väliä. Voi plääh, sanon minä. Onneksi täällä perjantaisella maakuntastunttimatkalla on niin chilliä, että voin keskittyä niistämiseen ja kampausten tekoon, kohta aion myös lakata kynnet. Mä haluaisin vain nukkua. Tietää muuten, että olen ihan sikamaisen (sic) kipeä, kun ei edes ruoka maistu; olen laihtunut fantastiset kolme kiloa sairastumiseni jälkeen. Tälläkin hetkellä preferoin vain teetä ja koostumukseltaan sileitä keittoja, joita jaksan syödä kuitenkin varsin rajallisen määrän. Aikamoista, sanoisin.

Tämä olotilahan on vanha tuttuputtu jo yli viikon ajan, sillä sairastuin tasan kymmenen (10) päivää sitten. Tiistaina, tammikuun viidentenä, ilta oli hyytyvän kylmä ja mä vain tärisin kahden peiton alla täyspukeissa. Muttei siitä sen enempää, tulee pahat mummofibat kun vaan valittaa kaikkia kolotuksia.

Huomenna aion mennä äitikarhun ja pupusiskon kanssa oopperaan, koska olen sinnitellyt kerran töissäkin. Mä pidän oopperoista, paitsi Taikahuilusta en kauheasti tykännyt, vaan pidän enemmän sellaisista traagisista "kaikki kuolee" -henkisistä esityksistä.

Ääh. En mä keksi. Tai ehkä keksisin, mutta jotenkin musta tuntuu sille, etten voi sanoa kaikkea mitä haluaisin enää täällä, tai ainakin mun pitäisi valita sanani aivan äärettömän tarkasti ja mä en vaan taida olla ihan kauhean hyvä siinä. Se on myös asia, joka on omiaan laskemaan kokonaisvaltaisesti fiilistä edes kirjoittaa mitään.

Loppuun vielä yksi teevinkki: London Earl Grey on oikeasti ihan tosi hyvää.